Tervetuloa alitajuntaan, Sleep Well Beast – The National teki syksyn 2017 soundtrackin

Kaada itsellesi lasi punaviiniä, asetu makaamaan noin kymmenen kuukauden postaustauon aikana pahasti pölyttymään päässeelle musiikkiterapiasohvalle ja laita The Nationalin uusi levy Sleep Well Beast soimaan.

Ensimmäiset kuuntelut hämmensivät. Ne jopa vähän pelottivat.

The Nationalin seitsemäs studioalbumi Sleep Well Beast vaikutti lähemmäs kymmenen kuuntelukerran jälkeen muutamia huippuhetkiä lukuun ottamatta yhtä puuduttavalta kuin yhtyeen edellinen albumi Trouble Will Find Me (2013).

Ei Trouble Will Find Me toki huono levy ole. Se on vain raskaalta ja ylipitkältä kokonaisuudelta edelleen tuntuva albumi, jonka kappaleista puolet ovat The Nationalia parhaimmillaan.

Trouble Will Find Men suurin ongelma on se, että sitä edelsi kaksi lähes täydellistä levyä. High Violet (2010) ja etenkin toukokuussa kymmenen vuotta täyttänyt Boxer (2007) asettivat riman niin korkealle, että samalle tasolle yltäminen olisi ollut pieni ihme.

The Nationalin edellinen levy oli siis kolmen tähden osittaisnotkahdus. Sleep Well Beast vaikutti pitkään asettuvan samalle tasolle. Kymmenen kuuntelutoiston jälkeen levy tuntui ansaitsevan maksimissaan kolme ja puoli tähteä.

Mykistävän hieno avauskappale Nobody Else Will Be There vakuutti ensikuulemalta, mutta kokonaisuutena levyn sävellykset tuntuivat vaisuilta. Yhtye tuntui päästäneen itsensä helpolla. Sopivan lempeä soundimaailman uudistuminen minimalistisilla konetaustoilla miellytti jatkuvasti enemmän, mutta silti.

Olin jo luovuttamassa, valmis hakemaan Boxerin hyllystä ja palaamaan Fake Empiren kaihoisan lakonisiin säveliin.

En tehnyt niin ja nyt levyn tähtimäärä on lisääntynyt neljään.

Aivoni toimivat jostain syystä siten, että jos en kuuntele musiikkia kuulokkeet korvilla tai muuten vaan, päässäni soi aina, siis AINA, jokin kappale. Tämän viikon alkupuolella päässäni soi pieniä melodian kaltaisia pätkiä ja lyriikoita, joita en tahtonut aluksi edes tunnistaa.

Ja niin siinä sitten kävi.

Nuku hyvin. Sleep Well Beast. Sieltä sinä hitaasti hiivit sydänsuruja hiljattain kokeneeseen alitajuntaan. Ja siksi sinä sinne varmasti osittain myös pääsit.

It’s nobody’s fault
No guilty party
We just got nothing
Nothing left to say

Sleep Well Beast on eksistentiaalisissa mudissa kieritelty ero- ja elämäntilannepäivityslevy. Levyn sanoitukset ovat laulaja Matt Berningerin ja hänen vaimonsa Carin Besserin yhdessä kirjoittamia, kun taas kaksosveljet Bryce ja Aaron Dessner vastaavat kappaleiden sävellyksistä.

Berninger on kertonut, että pääosin parisuhteiden kariutumista, elämän seestymistä ja näistä aiheutuvaa pettymystä luotaavat tekstit ovat syntyneet parin lähipiirissä tapahtuneista asioista tehdyistä havainnoista.

The Nationalin sanoituksista on aina löytynyt itseruoskintaa, mutta uudella albumilla lyriikat ovat jotenkin toteavia ja lannistuneita. Niissä ollaan hämillään siitä, että tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli ja tätäkö se on hautaan asti.

Jopa useat alkoholiviittaukset tuntuvat olevan lyriikoissa mukana tärisevällä kädellä tehtynä alleviivauksena siitä, että viina ei helpotakaan erosta tai paikoilleen jämähtäneestä elämäntilanteesta johtuvaa lievää ahdistusta. Se vain turruttaa ohimenevästi.

Oli Sleep Well Beastin lyriikoissa sitten paljon, vähän tai ei lainkaan omakohtaisuutta, nimenomaan sanoitukset nostavat levyn uudelle tasolle. Kappaleiden sovitukset jättävät pääroolin nimenomaan teksteille. Tämä tuntuu koko ajan enemmän tietoiselta ratkaisulta.

Hyvä esimerkki on Empire Line, joka pitkään lähinnä ärsytti, sillä yhtye kierrättää biisin kitarateemassa uransa parhaimpiin hetkiin lukeutuvaa Sorrow-kappaletta.

Pelkistetty ja toteava kertosäe on Empire Linen pelastus.

I’ve been tapping the table
I’ve been hoping to drink
There’s a line that goes all the way from my childhood to you

Can’t you find a way?
Can’t you find a way?
You are in this too
Can’t you find a way?

Levyn ainoa selkeä heikko hetki on Turtleneck. On ymmärrettävää, että albumille on haluttu yksi kappale rauhallisten laulujen väliin ravistelemaan hereille, jos biisien jopa raukea tunnelma kävisi unettavaksi. Samassa roolissa oli Boxerilla Apartment Story.

Sleep Well Beastilla tuo Dessnerin kaksosten Grateful Dead -tribuuttiprojektista selvästi vaikutteita saanut kappale on väärässä paikassa. Turtleneck kuuluisi singlen b-puolelle, mutta ei tälle levylle. Kokonaisuus toimisi paremmin ilman sitä.

Vaikka levyn yleistunnelma on lannistava ja lohduton, albumin viimeisen kappaleen viimeiset rivit antavat minimalistisen pienen toivonkipinän siitä, että se tunne on ohimenevä.

Levyssä on alakuloista ja samaistuttavaa taikaa, joka on kuin tehty syksyyn.

You were always my last second bright spot in the distance
Thought that you were something good
That I would always keep

I’ll still destroy you someday, sleep well, beast
You as well, beast
I’ll still destroy you someday, sleep well, beast
You as well, beast

The National ei uusiudu Sleep Well Beastilla juuri lainkaan, mutta silti se onnistuu päivittämään jo tutuksi tulleen itsensä pienillä uusilla sävyillä ja niillä tehdyillä siveltimenvedoilla. Kahdesta tämän vuoden isosti odotetusta indielevyjulkaisusta (toinen oli Arcade Firen Everything Now, josta kirjoitin päivätyöpaikalla tällaista) Sleep Well Beast vie selkeän voiton.

Kuten todettua, albumin ydinkysymys tuntuu olevan, että tässäkö tämä kaikki todella on ja onko se kaikki sitä minulle yksin vai yhdessä jonkun kanssa. Erolevynä Sleep Well Beast onkin suolaa sydänsuruisen haavoihin.

Juuri siitä syystä ja siitä huolimatta se on myös lähes täydellinen, hitaasti alitajuntaan hiipivä taianomainen syyslevy.

2 kommenttia

Pysäyttävät viimeiset sanat ja sävelet – 30 parasta levynpäätösbiisiä

Kiirettä on pitänyt ja musiikkiterapiaistunnot ovat jääneet valitettavan vähälle viime aikoina, mutta nyt postailutauko saa luvan päättyä. Siitä saa syyttää brittimedia New Musical Expressin viimevuotista artikkelia, jossa NME:n lukijat äänestivät parhaita levynpäätöskappaleita.

2016_Radiohead_Press_060516.hero

Colin, Jonny, Thom, Phil ja Ed ovat vahvasti mukana listalla.

No siis ihan oikeasti, NME:n lukijat. Ette te voi olla tosissanne. Guns N’ Rosesin Coma? Gunnareilla on paljon, paljon parempiakin biisejä. Childish Gambinon That Power – siis mikä? Deftonesin Pink Maggit? Arctic Monkeysin A Certain Romance? Mitä helvettiä?!

Okei, on NME:n listalla myös muutamia kappaleita, jotka saattaisivat päätyä omalle ylivertaiselle parhaiden päätösbiisien listalle – jonka nyt sitten päätin tehdä, koska levynpäätösbiisit ovat hieno asia.

Listasin 30 + 5 parasta levynpäätösbiisiä. Miksi 30 + 5? Koska 30 ei riittänyt ja 30 + 5 teki myös tiukkaa. Teki mieli poimia mukaan esimerkiksi Radioheadilta mukaan päätyneiden lisäksi Videotape ja Motion Picture Soundtrack ja vielä uusimman A Moon Shaped Pool -levyn hemmetin hieno päätösraita True Love Waits, mutta viisi biisiä yhdeltä bändiltä olisi ollut jo vähän liikaa.

Alla lista perusteluineen, sijoitukset vain vähän sinnepäin, eivät sementoituja. Perustelut maksimissaan viiden sanan mittaiset.

Perustelujen alla myös soittolista. Laita toki soimaan lukemisen taustalle tai muuten vaan, jos siltä tuntuu. Kotimaiset pitää listailla erikseen joskus toisen kerran.

35. Pink Floyd – High Hopes (The Division Bell, 1994)

Lohduttoman kaihoisa laulu.

34. The Beatles – A Day in the Life (Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, 1967)

Sanat eivät riitä, osa 1.

33. The Jayhawks – Sound of Lies (Sound of Lies, 2000)

Uskomattoman hienoa ja herkkää kuulautta.

32. Stevie Wonder – I Believe (When I Fall in Love it Will Be Forever) (Talking Book, 1972)

High Fidelity -elokuvalle syytökset tästä.

31. Death Cab For Cutie – A Lack of Color (Transatlanticism, 2003)

Uhkaava surumielisyys ja kertosäkeen stemmat.

30. Depeche Mode – Higher Love (Songs of Faith and Devotion, 1993)

Painostavaa, huuruista ja euforista rakkautta.

29. Faith No More – Just a Man (King For a Day, Fool For a Lifetime, 1995)

Paatos.

28. U2 – 40 (War, 1983)

Optimismi.

27. Garbage – You Look So Fine (Version 2.0, 1998)

Ehkä maailman hienoimmat avausrivit.

26. Oasis – Married With Children (Definitely Maybe, 1994)

Manchesterilaisjolppien leppoisan lakonisen hurmaava puoli.

25. The Beatles – Tomorrow Never Knows (Revolver, 1966)

Ylivoimaista edelläkävijäleijuntaa.

24. Kent – Det finns inga ord (Röd, 2009)

Kentin elektronisten viimeisten vuosien parhaimmistoa.

23. Manic Street Preachers – No Surface All Feeling (Everything Must Go, 1996)

Uljas, vaikka kakkoskertosäkeen jälkeen hajoaakin.

22. Radiohead – Street Spirit (Fade Out) (The Bends, 1995)

Radioheadin löytämisen jälkeisiä jättivaikuttavia hetkiä.

21. The Radio Dept. – You Stopped Making Sense (Clinging to a Scheme, 2010)

Hieman yllättävästi suosikiksi jäänyt kaiholeijuntakappale.

20. Death Cab For Cutie – Stable Song (Plans, 2005)

Duuri-/optimismimelankoliaa kauneimmillaan ja raukeimmillaan.

19. Lightships – Sunlight to the Dawn (Electric Cables, 2012)

Duuri-/optimismimelankoliaa kauneimmillaan ja raukeimmillaan.

18. The National – Gospel (Boxer, 2007)

Outo, mutta koukuttava päätösbiisi.

17. Mew – Louise Louisa (And the Glass Handed Kites, 2005)

Maailman lohduttomimmat päätössanat.

16. Pet Shop Boys – King’s Cross (Actually, 1987)

Sanat eivät riitä, osa 2.

15. Nick Cave & The Bad Seeds – Push the Sky Away (Push the Sky Away, 2013)

Suvilahden yö, elokuu 2013, pysäyttävyys.

14. Säkert! – Tyst nu (Facit, 2010)

Luoja, miten hieno teksti.

13. Pearl Jam – Indifference (Vs., 1993)

Sanat eivät riitä, osa 3.

12. Aimee Mann – You Do (Bachelor No. 2, 1999)

Biisi, jossa on se duuri-jokin.

11. Editors – Distance (The Back Room, 2005)

Pysäyttää joka kerta.

10. Arcade Fire – In the Backseat (Funeral, 2004)

Tunnelma, lataus ja loppusoitto.

9. Eels – P.S. You Rock My World (Electro-Shock Blues, 1998)

”Maybe it’s time to live.”

8. Depeche Mode – Goodnight Lovers (Exciter, 2001)

Silmät kiinni kuunneltava hymni.

7. U2 – Love is Blindness (Achtung Baby, 1991)

Karu, surullinen, raaka ja lohduton.

6. R.E.M. – Find the River (Automatic For the People, 1992)

Superhienon levyn järjettömän hieno päätösbiisi.

5. Sigur Rós – Untitled #8 (Popplagið) (( ), 2002)

Sanat eivät riitä, osa 4.

4. Iron & Wine – Flightless Bird, American Mouth (The Shepherd’s Dog, 2007)

Kertosäkeen laulut = ikikylmät väreet.

3. Radiohead – The Tourist (OK Computer, 1997)

Viimeisestä kellon soitostakin kylmät väreet.

2. Mew – Comforting Sounds (Frengers, 2003)

Katharsis ja euforia.

1. Kent – 747 (Isola, 1997)

Sanat eivät riitä, osa 5.

Ei kommentteja

Blind Melonin debyytti – 24 vuoden takainen tärkeä hurahdus

Blind Melonin debyyttilevy miellytti 1990-luvun alussa paikoin kovasti musiikkiterapiasohvan omistajatahoa, vaikka albumi tuntui jo 24 vuotta sitten melko raskaalta kokonaisuudelta.

Blind Melon -albumin (1992) kansikuva.

Elementit olivat kohdallaan. Teini-ikää lähentelevä minä oli mieltynyt Metallicaan, Guns N’ Rosesiin, Faith No Moreen ja muuhun raskaampaan musiikkiin. Sitten tuli tietenkin myös grunge-aalto, josta suurimmaksi suosikiksi sinetöityi Pearl Jam.

Samaan aikaan teki mieli kuitenkin löytää koko ajan jotain uutta kuunneltavaa. Löytyi monia suomirock-suosikkeja, mutta Music TV:n ja Radiomafian kautta löytyi myös Red Hot Chili Peppers.

Samaan, jatkuvasti laajentuneeseen musiikkimieltymyshermoon iski myös Music TV:llä pyörinyt musiikkivideo, jossa tyttö tanssahteli ampiaispuvussa pitkin katuja. Tuon kappaleen ja musavideon nimi oli No Rain ja esittäjä yhtye nimeltä Blind Melon.

Tietystihän sitten oli selvitettävä eri musiikkilehtiä lukemalla, että mikä ihmeen Blind Melon. Löytyi todella oleellinen knoppitieto, että yhtyeen laulaja Shannon Hoon lauloi taustoja Guns N’ Rosesin Don’t Cry -balladihitillä sekä keekoili flanellipaita päällään pilvenpiirtäjän katolla hippiruoska hulmuten biisin musiikkivideolla Axl Rosen ja kumppaneiden kanssa.

Ja kun sitten kuuli MTV:n Alternative Nationissa jonain random-sunnuntai-iltana hävyttömän hyvin groovaavan Tones of Home -biisin ja näki sen musavideon, niin tottahan toki bändin debyyttilevy oli sitten ostettava Kaivopihan Musiikki-Fazerilta.

Levy alkoi ja alkaa edelleen hyvin. Soak the Sin, jo mainittu Tones of Home ja levyn kolmas biisi I Wonder tuntuivat jo silloin jotenkin poikkeuksellisen raikkailta ja siltä, että woooooou, nämä kundit osaavat muuten soittaa. Eivätkä Blind Melonin jäsenet sitä musiikissaan mitenkään peitelleet. Paikoitellen näennäinen muusikkovirtuoosimaisuus jopa ärsytti.

Silti edellä mainitut kappaleet sekä singlebiisit No Rain ja Change sekä lempeän raukea Sleepyhouse, josta tuli vuosikausiksi yksi isoista suosikkibiiseistä, olivat näin 24 vuotta myöhemmin ajatellen melko käänteentekeviä oman musiikkimaun kehittymisessä.

Etenkin No Rain ja Sleepyhouse. Ensinmainittuhan oli naurettavan nössö duurijolkotus, joka ei missään nimessä sopinut rankemman musiikin ystävän todella coolin maineen hankkineen finninaamaisen esiteinin pirtaan. Mutta hitto vie, miten hyvä biisi se on. Ei sitä voi edelleenkään kuunnella hymyilemättä.

Sleepyhouse taas oli jotain ihmeellistä hippinössöilyä, jossa tosin oli edes vähän todella vahvaan omaan musiikilliseen uskottavuuteen sopinut voimakas kertosäe.

Nyt, kun levyä kuuntelee reilusti yli kymmenen, mahdollisesti jopa 15 vuoden tauon jälkeen, siinä on tasan samat ongelmakohdat kuin ennenkin. Levy on ensinnäkin lähes tunnin mitassaan melkoinen möhkäle. Soittajien virtuositeetti menee liian pitkälle ja pitkät biisit alkavat puuduttaa – kappaleiden sovitukset on tehty enemmän instrumenttien kuin itselle olennaisimman asian eli melodioiden  ehdoilla.

Blind Melonin debyyttilevyn jälkeen yhtyeen kakkosalbumi Soupin (1994) ykkössingle Galaxie innosti vielä vähän, mutta itse albumista en enää saanut juuri mitään irti. Vuonna 1995 yhtyeen laulaja Shannon Hoon kuoli kokaiinin yliannostukseen ja vaikka yhtye jatkoi uuden laulajan kanssa, mielenkiinto ei enää pysynyt yllä. Hoonin tarttuvat ja mieleenjäävät melodiat olivat kuitenkin Blind Melonissa minulle olennaisinta.

Samalla tavalla kävi The Boo Radleysin kanssa samoihin aikoihin kun Blind Melon -mielenkiinto hiipui. Oasiksen, Sueden ja Blurin valloittamassa brittipop-aallossa The Boo Radleys oli erilainen ja Wake Up! -levynsä (1995) tuntui jotenkin mullistavalta, vaikkei sekään ollut kokonaisuutena mieleenjäävä.

Mutta vaikka Blind Melonin debyyttikään ei ollut se paras albumikokonaisuus ikinä, se jäi tähtihetkiensä myötä muistiin erittäin positiivisena muistijälkenä.

Olennaisinta siinä levyssä ja koko bändissä oli se, että se oli sillä hetkellä jotain ihan uutta ja jotain ihan muuta.

Ei kommentteja

Freedom Festival valtaa Ratinan – seitsemän pikatärppiä musiikkiterapiasohvalta

Scandinavian Music Group on yksi Freedom Festivalin lauantain isoimmista nimistä.

Tampereella tänään perjantaina ja huomenna lauantaina ensimmäistä kertaa järjestettävän Freedom Festivalin esiintyjärosterista löytyy vaikka mitä kiinnostavaa.

Musiikkiterapiasohvan omistajataho kokosi seitsemän pikatärppiä yhden lauseen mittaisin perusteluin Ratinan rantatiellä, Ratinan stadionin ja suvannon välisellä alueella järjestettävän festivaalin ohjelmistosta.

Tällä kertaa mennään täysin kotimaisin suositusvoimin.

Asa & Band (03Crew Stage, pe klo 21.30)

Asa bändeineen kuuluu suomalaiseen kantaaottavaan hiphop-kulttuuriin, mutta myös Suomen kesään.

Teksti-TV 666 (03Crew Stage, la klo 19.45)

Yksi Suomen parhaita livebändejä juuri nyt.

Iisa (03Crew Stage, la klo 16.30)

Kuulasta indiepoppia esittävän Regina-solistin yhtye on löytänyt mainiosti toimivan muodon livetilanteissa Iisan toisen albumin myötä.

Saimaa (Soundi Stage, pe klo 22.30)

Jos tämän yhtyeen keikasta ei tule hyvälle tuulelle, ei tule kyllä mistään.

Hisser (Laituri, la klo 21.30)

Shivan Dragnin kanssa kiinnostavimpia konepop-kokoonpanoja Suomessa tällä hetkellä.

Yona (03Crew Stage, la klo 15.00)

Yksi Suomen kiehtovimpia laulaja-lauluntekijöitä.

Scandinavian Music Group (Soundi Stage, la klo 20.30)

Laaja-alaista popmusiikkia korvia hivelevillä harmonioilla ryyditettynä.

Freedom Festival järjestetään Tampereella, Ratinan rantatiellä, Ratinan stadionin ja suvannon välisellä alueella 1.-2. heinäkuuta. Lisätietoa tapahtumasta löytyy täältä.

Ei kommentteja

Rakas Radiohead ja huikean kaunis, oudon lohdullinen uusi albumi

Yhdeksännen Radiohead-albumin julkaisusta on kulunut tätä kirjoittaessani viisi vuorokautta. Mietin pitkään, voinko vieläkään kirjoittaa levystä mitään järkevää, sillä se tuntuu niin äärimmäisen omakohtaiselta ja tunnepitoiselta albumilta. Mietin, että kirjoittaako koko Radioheadin merkityksen kautta vai keskittyä vain ja ainoastaan A Moon Shaped Pooliin. Päätin yrittää. Jotain.

2016_Radiohead_Press_060516.hero

A Moon Shaped Pool tuntui aluksi vähän tylsältä ja särmättömältä. Siinä ei ole vaaraa. Ei totuttua täyttä paniikkia ja ahdistusta. Ennakkomaistiaisina julkaistut Burn the Witch ja etenkin Daydreaming vakuuttivat, mutta kun levyn julkaisemisen jälkeen sen ehti kuunnella kaikessa rauhassa ja keskittyen, tuntui siltä, että singlebiisien jälkeen levy vain leijailee loppuunsa. Siinä se.

No ei ollut siinä se, ei todellakaan. Tiesihän sen jo ensikuulemalta, että tämä levy tulee kasvamaan – ja niin se on totisesti tehnyt. Noin viiden kuuntelukerran jälkeen olin valmis julistamaan A Moon Shaped Poolin sijoituksen Radiohead-albumihierarkiassa asettuvan viitoseksi ja että se saattaa vielä myöhemmin nousta uhittelemaan The Bendsin (1995) nelossijaa, ehkä jopa Kid A:n (2000) kolmossijaa.

Nyt, kymmeniä kuunteluja myöhemmin, ollaan tilanteessa, jossa A Moon Shaped Pool on noussut hierarkiassa toiselle sijalle, tärkeän ja rakkaan In Rainbowsin (2007) rinnalle. Levyn, joka ajoittain tuntuu jopa tärkeämmältä kuin ykkössijalla luonnollisesti keekoileva OK Computer (1997).

Miten näin pääsi käymään?

Edellinen Radiohead-levy, vuonna 2011 julkaistu King of Limbs jäi lopulta muutamien valiohetkiä lukuun ottamatta kylmäksi ja etäiseksi. Isoimmat kone- ja jazz-vaikutteet loistavat nyt lähes täysin poissaolollaan, uudella levyllä tuntuu soittavan yhtye, josta tulee albumin sointiin lämpöä. Useiden kuoro- ja jousiavustajien ryydittämänä, toki. Ja onhan niitä koneitakin mukana, mutta ei kovin paljoa.

A Moon Shaped Pool ei ole pyörä, jonka Thom Yorke, Jonny Greenwood, Ed O’Brien, Colin Greenwood, Phil Selway ja Nigel Godrich ovat keksineet uudelleen. Siinä on paljon tuttua Radioheadinsä tunteville, mutta se kaikki tuttu kuulostaa jotenkin aiempaa kypsemmältä ja seesteisemmältä.

Ykkössingle Burn the Witch ja jo vuosien ajan Radioheadin keikoilla kuultu, In Rainbowsin angstipurkaus Bodysnatchersia etäisesti muistuttava Ful Stop ovat albumin musiikillisesti räväkimmät vedot, eivätkä nekään ole lähelläkään villeintä, mitä yhtye on urallaan tehnyt.

Huikean kaunis Daydreaming oli ehkä erikoinen singlevalinta, mutta pysäyttävä sellainen. Muuten suosikkikappaleet levyllä vaihtelevat melkein joka kuuntelulla. Tällä hetkellä levyn huipentava, karun pelkistetty mutta silti ääritunteikas, erinäisillä Radiohead-keikoilla jo 1990-luvulta lähtien kuultu True Love Waits sekä Ful Stopin ja sen tavoin livesetissä vuosien ajan kuullun Identikitin väliin sijoitettu Glass Eyes hätkähdyttävät eniten.

Sillä hätkähdyttävä levy, sitä A Moon Shaped Pool on. Jokaisesta kappaleesta löytyy yksityiskohtia ja hetkiä, jolloin kylmiltä väreiltä ei voi välttyä. Hetkiä, joiden kohdalla huomaa hätkähtävänsä sitä, miten helvetin hienolta musiikki voi kuulostaa. Jopa levyn heikoimman kolmen kappaleen joukkoon Decks Darkin ja Desert Island Diskin kanssa kuuluvassa Tinker Tailor Soldier Sailor Rich Man Poor Man Beggar Man Thiefissä yllättävästi mukaan tulevat jouset nostavat kappaleen korkeuksiin. Niinpä. Kolme (tällä hetkellä) heikointakin kappaletta ovat hiton hyviä.

Jonny Greenwoodin sovittamat jouset ovat albumilla isossa roolissa. Ilman niitä levy ei välttämättä koukuttaisi lähellekään yhtä paljon. Thom Yorken teksteissä taas on mukana tuttua ahdistusta ja lohduttomuutta, mutta myös jollain tavalla täysin uudelta Radioheadilta tuntuvaa pehmeyttä ja lohtua.

Yorke onnistuu kiteyttämään muutamiin laulamiinsa riveihin samanaikaisesti sekä lohduttomuutta, outoa lohtua, kauneutta, hienoutta ja haurautta. Näin käy muun muassa Daydreamingissä.

Dreamers
They never learn
They never learn
Beyond the point
Of no return
Of no return
And it’s too late
The damage is done
The damage is done

Levyn päättävän True Love Waitsin jälkeen ei pysty hetkeen sanomaan tai tekemään mitään. Sitä vain tuijottaa suu auki lasittuneella katseella jonnekin kaukaisuuteen ja pohtii, että mitä oikein tapahtui. Ja sitten on pakko kuunnella koko levy uudelleen.

A Moon Shaped Poolin tunnelma on maaginen. Siitä syntyy mielleyhtymiä kahteen mahtavaan Radiohead-levyn päätöskappaleeseen: In Rainbowsin huipentavaan Videotapeen sekä Kid A:n päätösraitaan Motion Picture Soundtrack.

Jos edellisillä 2000-luvun Radiohead-albumeilla on lähinnä satanut ja ollut sumuista,  A Moon Shaped Poolilla asiat ovat toisin.

Aurinko pilkistää jostain kerrostalorivien välistä.

Ei kommentteja

Rakas ja tärkeä Om du var här!

Musiikkiterapiasohvan isäntä keskustelee aktiivisesti eräällä suljetulla foorumilla omiin suosikkiyhtyeisiin jo pian 20 vuoden ajan kuuluneen ruotsalaisyhtye Kentin musiikista, koko tuotannosta, kappale kerrallaan. Erästä kappaletta koskeva puheenvuoro hieman venähti taannoin, ja tulipa mieleen julkaista se sellaisenaan blogissa. Katkeaapa samalla taas pitkäksi kaikessa arkikiireessä venähtänyt postaustaukokin.

Om du var här -singlen kansikuva.

Lokakuussa 1997 julkaistun Om du var här -singlen kansikuva.

Kesä 1996. Muistan Rumban festarireportaasin Ruisrockista. Olin edellisenä kesänä (1995) ensimmäistä kertaa festareilla, samaisessa Ruisrockissa, en sentään koko viikonloppua, vaan pelkän sunnuntain. Esiintymässä olivat mm. Nordman, Black Crowes, The Boo Radleys (tykästyin muuten paljon Boo Radleysiin tuon keikan ja Wake Up! -levyn myötä) ja – kyllä, arvasitte täsmälleen oikein – Bon Jovi. Sain kotoa luvan lähteä festareille, koska siskoni lähti myös.

Isosiskon kyseenalaisehkon (vitsi, vitsi) musiikkimaun ansiosta altistuin paljon Bon Joville lapsena ja osaan edelleen hävettävän paljon yhtyeen kappaleiden sanoja ulkoa. No, siskolle pitää toki antaa kunniaa myös muun muassa Pet Shop Boysille ja Bad Religionille altistamisesta. Mutta takaisin asiaan, isosisko palaa mukaan tarinaan hieman myöhemmin.

Takaisin kesään 1996. Olisin halunnut edellisen kesän tavoin Ruisrockiin. Sunnuntaiksi. Tällä kertaa en saanut vanhemmiltani lupaa, sillä olin muistaakseni jäänyt alkoholin juomisesta kiinni eikä siskoni ollut lähdössä kyseisille festareille Bon Jovi -reissun lailla. En siis päässyt katsomaan Red Hot Chili Peppersiä, Bluria ja Pulpia, vaikka kovasti olisin halunnut.

15-vuotiaan arvolle sopivasti sitten mökötin ja katkerana luin Rumban Ruisrock-reportaasia myöhemmin tuona kesänä. Ja kuuntelin Sony Discmanin kuulokkeista Soundgardenia, Pearl Jamia ja tietysti reilua vuotta aiemmin ällikällä lyönyttä brittipopia, Oasista ja Bluria, välittämättä mistään ladien kaksintaisteluhapatuksesta vaan keskittyen musiikkiin, melodioihin ja meininkiin, jotka molemmilla ovat olleet aina vahvoja.

Tuosta samaisesta Rumban Ruisrock-reportaasista luin ensi kertaa sittemmin kovin merkittäväksi omassa musiikinkuunteluhierarkiassa nousseesta ruotsalaisyhtyeestä nimeltä Kent. Tekstissä Ilkka Mattila tai Otto Talvio (ehkä, muistaakseni) kirjoitti melko positiivisen arvion pikkulavalla esiintyneestä (kyllä, Ruisrockissa oli tuohon aikaan kolme lavaa: päälava, pikkulava ja telttalava) tummiin pukuihin sonnustautuneesta lupaavasta bändistä, jonka jäsenistä kolme oli ruotsinsuomalaisia.

Se oli ensimmäinen kosketukseni Kentiin, vaikka yhtye pian reportaasin lukemisen jälkeen unohtuikin hetkeksi. Seuraava, yli vuotta myöhemmin tapahtunut kosketus olikin sitten vavahduttavaa sorttia.

Om du var här oli tuon kosketuksen nimi. Syksy 1997, lukiotaipaleensa aloittanut puoliteiniangstinen Visa Juhani ja aiemmin samana vuonna julkaistun Radioheadin OK Computerin avulla alkaneen ikioman musiikinkuunteluidentiteetin löytyminen. Om du var här oli kaihoisassa ja megasurumielisessä ranteet auki -kiukkumelankoliassaan jotain, joka iski sieluun ja sydämeen lujaa. Olisin halunnut soittaa sen lukioaikojen ihastuksilleni. Lujaa.

Ja laulaa mukana. Lujaa.

Neljä vuotta vanhempi isosiskoni oli seurannut lukiotaipaleeni alkua huolestuneena. Etenkin hän oli huolissaan jonnekin yläasteen ja lukion välisenä kesänä kadonneesta innosta opiskella kieliä. Ruotsi tuntui äärimmäiseltä pakkopullalta.

Kun näin Om du var härin musiikkivideon Listassa tai Jyrkissä (en kuollaksenikaan muista kummassa, vaikka toisaalta yhdistän minun ja Om du var härin ensikohtaamisen sysipimeään syysiltaan, mikä viittaisi ilta-aikaan lähetettyyn Listaan, Jyrkihän tuli iltapäivisin), innostuin. Siskoni huomasi innostuksen ja ehdotti, että minun kannattaisi kääntää biisin lyriikat, jotta ymmärtäisin tekstin.

Kent vuonna 2016.

Kent vuonna 2016.

Kun sitten joulu 1997 läheni, kelasin vhs-nauhalle Listasta tai Jyrkistä nauhoittamaani Om du var här -videota edestakaisin ja vaikutuin valtavasti. Isosiskoni hankki minulle joululahjaksi levyn nimeltä Isola ja se oli sitten niin sanotusti menoa se.

Om du var här on saanut vuosien varrella pintaansa pientä ajan patinaa. Tavastialla 2002 Kent soitti kappaleen euforisen keikan viimeisten laulujen joukossa ja saaden sen jopa kasvamaan mallikkaasti ensimmäiseen kertosäkeeseensä asti, mutta sitten tapahtui jotain, minkä takia muistan ajatelleeni, että minua ei haittaisi, vaikka Kent ei soittaisi kappaletta enää ikinä livenä.

Jocke Berg lauloi idag- ja igår-sanat niin ylimielisen kyllästyneenä ja halveksivasti mikrofoniinsa, että muistan sen tuntuneen hetken verran hyvin pahalta. Minulle rakas ja tärkeä kappale meni hetkellisesti pilalle.

Katsokaa ja kuunnelkaa alta yleisöstä kuvattu taltiointi Ankkarockista 2008. Kamalaa. Bändi on laskenut sävelkorkeutta ja… Ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei, ei noin. Ei ikinä.

Mutta Käpylän surullisenkuuluisan telttakeikan jälkeen en olekaan kuullut kappaletta Kentin keikalla. Aika ja levyversio ovat kullanneet muistot. Kyllä ne kylmät väreet tulevat aina vaan siinä sähkökitaroiden ja jousien siivittämässä tunnemyrskyssä esiin, iho menee kananlihalle jokaisella kuuntelulla.

Jos veikata pitäisi, veikkaisin, että kyseinen laulu soi ensi syksynä Kentin jäähyväiskiertueen keikoilla viimeisten encore-kappaleiden joukossa. Toivottavasti silloin Joakim Berg saa sen vanhan tunteen palon mukaan kertosäkeen päättäviin idag-, igår- ja igen-sanoihin. Ja varmasti saakin.

Kuten jo otsikossa totesin, Om du var här on rakas ja tärkeä kappale, joka ei kuitenkaan ole enää niin rakas ja tärkeä kuin vuosina 1997–2001. Mutta äh, rakas ja tärkeä se on silti. Ja tulee aina olemaan.

Minun rakas ja tärkeä musiikillinen ensikosketukseni Kentiin.

1 kommentti