Kymmenet kylmät väreet -sarja jatkuu piiiiiiiiiitkän tauon jälkeen. Sarjassa sukelletaan tällä kertaa Pariisin Kevään pysyvimmin paikkansa tämän kirjoittajan päähän sementoineisiin hetkiin.

Musiikkiterapiavastaanoton hallitsijataho innostui laulaja Arto Tuunelan projektina alkaneen ja sittemmin kuusimiehiseksi yhtyeeksi vakiintuneen Pariisin Kevään musiikista sen ensimmäisen levyn ensimmäisen kappaleen ensimmäisen kertosäkeen myötä. Tuo hetki saattaa löytyä tältä listalta melko korkealta sijalta.

Aiemmin tässä sarjassa on väreilty muun muassa Death Cab For Cutien, Don Huonojen, R.E.M.:n, Depeche Moden, Oasisin, Blurin, Mew’n, Radioheadin, Kentin, The Nationalin, Faith No Moren ja kaikkien aikojen suosikkien tahtiin.

10) Painovoimaa (Korkeushyppääjän rakkaus). Pariisin Kevään ehkä pakahduttavimman hitin loppusoitto. (3:46)

9) Matkalla sun luo. Tuunelan kertosäkeen toisella puolikkaalla falsettiin nouseva melodia. (1:20)

8) Hän saapuu luokseni pimeydessä. Kertosäkeeseen lähtö ja kertosäe. (1:18)

7) Matkalla etelään. Melankolinen malliesimerkki Arto Tuunelan taidosta kirjoittaa oikein hyviä pitkäkaarisia kertosäkeitä. (1:02)

6) Vielä vähän matkaa tähtiin. ”Kurotan mun käden / Kurotan mun mielen / Kurotan mun sydämen / Ehkä se riittää”. (3:27)

5) Sytytä valo. Painostavan kappaleen c-osa, joka ”vapauttaa” tunnelman hetkeksi. ”Puhu nyt / Mitä sulle on käynyt”. (2:50)

4) Viimeinen päivä. Viimeiset kertosäetoistot, joihin asti kappaleen alkuosan jännite on kasvanut vähän kuin Radioheadin 2+2=5 -biisissä, ja joihin koko bändi lähtee mukaan. ”Kävelet pois / Valo on liikaa”. (2:53)

3) Tulivuoria. Disney- ja barokkipop-henkinen pakahduttava intro ja loppusoitto. (0:00 ja 3:25)

2) Vanginvartijan uni. Tuunelan fiilishuuto loppusoiton/kertosäetoistojen puolivälissä. (3:01)

1) Meteoriitti. ”Minä en unohda sinua koskaan / vaikka en muistaisi omaa nimeäni / Sinä saatat olla juuri se, joka sattumalta / minut pelastaa meteoriitin alta”. Parhaita kertosäkeitä 2000-luvun suomirockissa. Piste. (0:33, 1:24 ja 2:33)

Jos innostuit näistä Pariisin Kevät -hifistelyistä tai jos bändi on jäänyt vieraaksi, suosittelen kuuntelemaan listauksen kappaleet ja haalimaan kuunteluun (tietokoneellesi, älypuhelimeesi tai millä laitteella ikinä musiikkisi kuunteletkaan) kaksi ensimmäistä Pariisin Kevään albumia sekä viimeisimmän Kuume-levyn.

—

Bonuksena lukusuositus: päivätöissä kesän lopulla tekemäni Arto Tuunelan syvähaastattelu, joka löytyy täältä. Mukana myös Linnanmäen maailmanpyörässä taltioitu akustinen Matkalla sun luo -liveveto.

—

Pariisin Kevään Helsingin Kulttuuritalolle Alakulttuuritalon uuteenvuoteen huipentuvan syyskiertueen aikataulut löytyvät täältä.

Kaada itsellesi lasi punaviiniä, asetu makaamaan noin kymmenen kuukauden postaustauon aikana pahasti pölyttymään päässeelle musiikkiterapiasohvalle ja laita The Nationalin uusi levy Sleep Well Beast soimaan.

Ensimmäiset kuuntelut hämmensivät. Ne jopa vähän pelottivat.

The Nationalin seitsemäs studioalbumi Sleep Well Beast vaikutti lähemmäs kymmenen kuuntelukerran jälkeen muutamia huippuhetkiä lukuun ottamatta yhtä puuduttavalta kuin yhtyeen edellinen albumi Trouble Will Find Me (2013).

Ei Trouble Will Find Me toki huono levy ole. Se on vain raskaalta ja ylipitkältä kokonaisuudelta edelleen tuntuva albumi, jonka kappaleista puolet ovat The Nationalia parhaimmillaan.

Trouble Will Find Men suurin ongelma on se, että sitä edelsi kaksi lähes täydellistä levyä. High Violet (2010) ja etenkin toukokuussa kymmenen vuotta täyttänyt Boxer (2007) asettivat riman niin korkealle, että samalle tasolle yltäminen olisi ollut pieni ihme.

The Nationalin edellinen levy oli siis kolmen tähden osittaisnotkahdus. Sleep Well Beast vaikutti pitkään asettuvan samalle tasolle. Kymmenen kuuntelutoiston jälkeen levy tuntui ansaitsevan maksimissaan kolme ja puoli tähteä.

Mykistävän hieno avauskappale Nobody Else Will Be There vakuutti ensikuulemalta, mutta kokonaisuutena levyn sävellykset tuntuivat vaisuilta. Yhtye tuntui päästäneen itsensä helpolla. Sopivan lempeä soundimaailman uudistuminen minimalistisilla konetaustoilla miellytti jatkuvasti enemmän, mutta silti.

Olin jo luovuttamassa, valmis hakemaan Boxerin hyllystä ja palaamaan Fake Empiren kaihoisan lakonisiin säveliin.

En tehnyt niin ja nyt levyn tähtimäärä on lisääntynyt neljään.

Aivoni toimivat jostain syystä siten, että jos en kuuntele musiikkia kuulokkeet korvilla tai muuten vaan, päässäni soi aina, siis AINA, jokin kappale. Tämän viikon alkupuolella päässäni soi pieniä melodian kaltaisia pätkiä ja lyriikoita, joita en tahtonut aluksi edes tunnistaa.

Ja niin siinä sitten kävi.

Nuku hyvin. Sleep Well Beast. Sieltä sinä hitaasti hiivit sydänsuruja hiljattain kokeneeseen alitajuntaan. Ja siksi sinä sinne varmasti osittain myös pääsit.

It’s nobody’s fault
No guilty party
We just got nothing
Nothing left to say

Sleep Well Beast on eksistentiaalisissa mudissa kieritelty ero- ja elämäntilannepäivityslevy. Levyn sanoitukset ovat laulaja Matt Berningerin ja hänen vaimonsa Carin Besserin yhdessä kirjoittamia, kun taas kaksosveljet Bryce ja Aaron Dessner vastaavat kappaleiden sävellyksistä.

Berninger on kertonut, että pääosin parisuhteiden kariutumista, elämän seestymistä ja näistä aiheutuvaa pettymystä luotaavat tekstit ovat syntyneet parin lähipiirissä tapahtuneista asioista tehdyistä havainnoista.

The Nationalin sanoituksista on aina löytynyt itseruoskintaa, mutta uudella albumilla lyriikat ovat jotenkin toteavia ja lannistuneita. Niissä ollaan hämillään siitä, että tässäkö tämä kaikki nyt sitten oli ja tätäkö se on hautaan asti.

Jopa useat alkoholiviittaukset tuntuvat olevan lyriikoissa mukana tärisevällä kädellä tehtynä alleviivauksena siitä, että viina ei helpotakaan erosta tai paikoilleen jämähtäneestä elämäntilanteesta johtuvaa lievää ahdistusta. Se vain turruttaa ohimenevästi.

Oli Sleep Well Beastin lyriikoissa sitten paljon, vähän tai ei lainkaan omakohtaisuutta, nimenomaan sanoitukset nostavat levyn uudelle tasolle. Kappaleiden sovitukset jättävät pääroolin nimenomaan teksteille. Tämä tuntuu koko ajan enemmän tietoiselta ratkaisulta.

Hyvä esimerkki on Empire Line, joka pitkään lähinnä ärsytti, sillä yhtye kierrättää biisin kitarateemassa uransa parhaimpiin hetkiin lukeutuvaa Sorrow-kappaletta.

Pelkistetty ja toteava kertosäe on Empire Linen pelastus.

I’ve been tapping the table
I’ve been hoping to drink
There’s a line that goes all the way from my childhood to you

Can’t you find a way?
Can’t you find a way?
You are in this too
Can’t you find a way?

Levyn ainoa selkeä heikko hetki on Turtleneck. On ymmärrettävää, että albumille on haluttu yksi kappale rauhallisten laulujen väliin ravistelemaan hereille, jos biisien jopa raukea tunnelma kävisi unettavaksi. Samassa roolissa oli Boxerilla Apartment Story.

Sleep Well Beastilla tuo Dessnerin kaksosten Grateful Dead -tribuuttiprojektista selvästi vaikutteita saanut kappale on väärässä paikassa. Turtleneck kuuluisi singlen b-puolelle, mutta ei tälle levylle. Kokonaisuus toimisi paremmin ilman sitä.

Vaikka levyn yleistunnelma on lannistava ja lohduton, albumin viimeisen kappaleen viimeiset rivit antavat minimalistisen pienen toivonkipinän siitä, että se tunne on ohimenevä.

Levyssä on alakuloista ja samaistuttavaa taikaa, joka on kuin tehty syksyyn.

You were always my last second bright spot in the distance
Thought that you were something good
That I would always keep

I’ll still destroy you someday, sleep well, beast
You as well, beast
I’ll still destroy you someday, sleep well, beast
You as well, beast

The National ei uusiudu Sleep Well Beastilla juuri lainkaan, mutta silti se onnistuu päivittämään jo tutuksi tulleen itsensä pienillä uusilla sävyillä ja niillä tehdyillä siveltimenvedoilla. Kahdesta tämän vuoden isosti odotetusta indielevyjulkaisusta (toinen oli Arcade Firen Everything Now, josta kirjoitin päivätyöpaikalla tällaista) Sleep Well Beast vie selkeän voiton.

Kuten todettua, albumin ydinkysymys tuntuu olevan, että tässäkö tämä kaikki todella on ja onko se kaikki sitä minulle yksin vai yhdessä jonkun kanssa. Erolevynä Sleep Well Beast onkin suolaa sydänsuruisen haavoihin.

Juuri siitä syystä ja siitä huolimatta se on myös lähes täydellinen, hitaasti alitajuntaan hiipivä taianomainen syyslevy.

Kiirettä on pitänyt ja musiikkiterapiaistunnot ovat jääneet valitettavan vähälle viime aikoina, mutta nyt postailutauko saa luvan päättyä. Siitä saa syyttää brittimedia New Musical Expressin viimevuotista artikkelia, jossa NME:n lukijat äänestivät parhaita levynpäätöskappaleita.

No siis ihan oikeasti, NME:n lukijat. Ette te voi olla tosissanne. Guns N’ Rosesin Coma? Gunnareilla on paljon, paljon parempiakin biisejä. Childish Gambinon That Power – siis mikä? Deftonesin Pink Maggit? Arctic Monkeysin A Certain Romance? Mitä helvettiä?!

Okei, on NME:n listalla myös muutamia kappaleita, jotka saattaisivat päätyä omalle ylivertaiselle parhaiden päätösbiisien listalle – jonka nyt sitten päätin tehdä, koska levynpäätösbiisit ovat hieno asia.

Listasin 30 + 5 parasta levynpäätösbiisiä. Miksi 30 + 5? Koska 30 ei riittänyt ja 30 + 5 teki myös tiukkaa. Teki mieli poimia mukaan esimerkiksi Radioheadilta mukaan päätyneiden lisäksi Videotape ja Motion Picture Soundtrack ja vielä uusimman A Moon Shaped Pool -levyn hemmetin hieno päätösraita True Love Waits, mutta viisi biisiä yhdeltä bändiltä olisi ollut jo vähän liikaa.

Alla lista perusteluineen, sijoitukset vain vähän sinnepäin, eivät sementoituja. Perustelut maksimissaan viiden sanan mittaiset.

Perustelujen alla myös soittolista. Laita toki soimaan lukemisen taustalle tai muuten vaan, jos siltä tuntuu. Kotimaiset pitää listailla erikseen joskus toisen kerran.

35. Pink Floyd – High Hopes (The Division Bell, 1994)

Lohduttoman kaihoisa laulu.

34. The Beatles – A Day in the Life (Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band, 1967)

Sanat eivät riitä, osa 1.

33. The Jayhawks – Sound of Lies (Sound of Lies, 2000)

Uskomattoman hienoa ja herkkää kuulautta.

32. Stevie Wonder – I Believe (When I Fall in Love it Will Be Forever) (Talking Book, 1972)

High Fidelity -elokuvalle syytökset tästä.

31. Death Cab For Cutie – A Lack of Color (Transatlanticism, 2003)

Uhkaava surumielisyys ja kertosäkeen stemmat.

30. Depeche Mode – Higher Love (Songs of Faith and Devotion, 1993)

Painostavaa, huuruista ja euforista rakkautta.

29. Faith No More – Just a Man (King For a Day, Fool For a Lifetime, 1995)

Paatos.

28. U2 – 40 (War, 1983)

Optimismi.

27. Garbage – You Look So Fine (Version 2.0, 1998)

Ehkä maailman hienoimmat avausrivit.

26. Oasis – Married With Children (Definitely Maybe, 1994)

Manchesterilaisjolppien leppoisan lakonisen hurmaava puoli.

25. The Beatles – Tomorrow Never Knows (Revolver, 1966)

Ylivoimaista edelläkävijäleijuntaa.

24. Kent – Det finns inga ord (Röd, 2009)

Kentin elektronisten viimeisten vuosien parhaimmistoa.

23. Manic Street Preachers – No Surface All Feeling (Everything Must Go, 1996)

Uljas, vaikka kakkoskertosäkeen jälkeen hajoaakin.

22. Radiohead – Street Spirit (Fade Out) (The Bends, 1995)

Radioheadin löytämisen jälkeisiä jättivaikuttavia hetkiä.

21. The Radio Dept. – You Stopped Making Sense (Clinging to a Scheme, 2010)

Hieman yllättävästi suosikiksi jäänyt kaiholeijuntakappale.

Blind Melonin debyyttilevy miellytti 1990-luvun alussa paikoin kovasti musiikkiterapiasohvan omistajatahoa, vaikka albumi tuntui jo 24 vuotta sitten melko raskaalta kokonaisuudelta.

Samaan aikaan teki mieli kuitenkin löytää koko ajan jotain uutta kuunneltavaa. Löytyi monia suomirock-suosikkeja, mutta Music TV:n ja Radiomafian kautta löytyi myös Red Hot Chili Peppers.

Samaan, jatkuvasti laajentuneeseen musiikkimieltymyshermoon iski myös Music TV:llä pyörinyt musiikkivideo, jossa tyttö tanssahteli ampiaispuvussa pitkin katuja. Tuon kappaleen ja musavideon nimi oli No Rain ja esittäjä yhtye nimeltä Blind Melon.

Tietystihän sitten oli selvitettävä eri musiikkilehtiä lukemalla, että mikä ihmeen Blind Melon. Löytyi todella oleellinen knoppitieto, että yhtyeen laulaja Shannon Hoon lauloi taustoja Guns N’ Rosesin Don’t Cry -balladihitillä sekä keekoili flanellipaita päällään pilvenpiirtäjän katolla hippiruoska hulmuten biisin musiikkivideolla Axl Rosen ja kumppaneiden kanssa.

Ja kun sitten kuuli MTV:n Alternative Nationissa jonain random-sunnuntai-iltana hävyttömän hyvin groovaavan Tones of Home -biisin ja näki sen musavideon, niin tottahan toki bändin debyyttilevy oli sitten ostettava Kaivopihan Musiikki-Fazerilta.

Levy alkoi ja alkaa edelleen hyvin. Soak the Sin, jo mainittu Tones of Home ja levyn kolmas biisi I Wonder tuntuivat jo silloin jotenkin poikkeuksellisen raikkailta ja siltä, että woooooou, nämä kundit osaavat muuten soittaa. Eivätkä Blind Melonin jäsenet sitä musiikissaan mitenkään peitelleet. Paikoitellen näennäinen muusikkovirtuoosimaisuus jopa ärsytti.

Silti edellä mainitut kappaleet sekä singlebiisit No Rain ja Change sekä lempeän raukea Sleepyhouse, josta tuli vuosikausiksi yksi isoista suosikkibiiseistä, olivat näin 24 vuotta myöhemmin ajatellen melko käänteentekeviä oman musiikkimaun kehittymisessä.

Etenkin No Rain ja Sleepyhouse. Ensinmainittuhan oli naurettavan nössö duurijolkotus, joka ei missään nimessä sopinut rankemman musiikin ystävän todella coolin maineen hankkineen finninaamaisen esiteinin pirtaan. Mutta hitto vie, miten hyvä biisi se on. Ei sitä voi edelleenkään kuunnella hymyilemättä.

Sleepyhouse taas oli jotain ihmeellistä hippinössöilyä, jossa tosin oli edes vähän todella vahvaan omaan musiikilliseen uskottavuuteen sopinut voimakas kertosäe.

Nyt, kun levyä kuuntelee reilusti yli kymmenen, mahdollisesti jopa 15 vuoden tauon jälkeen, siinä on tasan samat ongelmakohdat kuin ennenkin. Levy on ensinnäkin lähes tunnin mitassaan melkoinen möhkäle. Soittajien virtuositeetti menee liian pitkälle ja pitkät biisit alkavat puuduttaa – kappaleiden sovitukset on tehty enemmän instrumenttien kuin itselle olennaisimman asian eli melodioiden  ehdoilla.

Blind Melonin debyyttilevyn jälkeen yhtyeen kakkosalbumi Soupin (1994) ykkössingle Galaxie innosti vielä vähän, mutta itse albumista en enää saanut juuri mitään irti. Vuonna 1995 yhtyeen laulaja Shannon Hoon kuoli kokaiinin yliannostukseen ja vaikka yhtye jatkoi uuden laulajan kanssa, mielenkiinto ei enää pysynyt yllä. Hoonin tarttuvat ja mieleenjäävät melodiat olivat kuitenkin Blind Melonissa minulle olennaisinta.

Samalla tavalla kävi The Boo Radleysin kanssa samoihin aikoihin kun Blind Melon -mielenkiinto hiipui. Oasiksen, Sueden ja Blurin valloittamassa brittipop-aallossa The Boo Radleys oli erilainen ja Wake Up! -levynsä (1995) tuntui jotenkin mullistavalta, vaikkei sekään ollut kokonaisuutena mieleenjäävä.

Mutta vaikka Blind Melonin debyyttikään ei ollut se paras albumikokonaisuus ikinä, se jäi tähtihetkiensä myötä muistiin erittäin positiivisena muistijälkenä.

Olennaisinta siinä levyssä ja koko bändissä oli se, että se oli sillä hetkellä jotain ihan uutta ja jotain ihan muuta.

Tampereella tänään perjantaina ja huomenna lauantaina ensimmäistä kertaa järjestettävän Freedom Festivalin esiintyjärosterista löytyy vaikka mitä kiinnostavaa.

Musiikkiterapiasohvan omistajataho kokosi seitsemän pikatärppiä yhden lauseen mittaisin perusteluin Ratinan rantatiellä, Ratinan stadionin ja suvannon välisellä alueella järjestettävän festivaalin ohjelmistosta.

Tällä kertaa mennään täysin kotimaisin suositusvoimin.

Asa & Band (03Crew Stage, pe klo 21.30)

Asa bändeineen kuuluu suomalaiseen kantaaottavaan hiphop-kulttuuriin, mutta myös Suomen kesään.

https://youtu.be/jFqauKptUFM

Teksti-TV 666 (03Crew Stage, la klo 19.45)

Yksi Suomen parhaita livebändejä juuri nyt.

Iisa (03Crew Stage, la klo 16.30)

Kuulasta indiepoppia esittävän Regina-solistin yhtye on löytänyt mainiosti toimivan muodon livetilanteissa Iisan toisen albumin myötä.

Saimaa (Soundi Stage, pe klo 22.30)

Jos tämän yhtyeen keikasta ei tule hyvälle tuulelle, ei tule kyllä mistään.

Hisser (Laituri, la klo 21.30)

Shivan Dragnin kanssa kiinnostavimpia konepop-kokoonpanoja Suomessa tällä hetkellä.

Yona (03Crew Stage, la klo 15.00)

Yksi Suomen kiehtovimpia laulaja-lauluntekijöitä.

Scandinavian Music Group (Soundi Stage, la klo 20.30)

Laaja-alaista popmusiikkia korvia hivelevillä harmonioilla ryyditettynä.

Freedom Festival järjestetään Tampereella, Ratinan rantatiellä, Ratinan stadionin ja suvannon välisellä alueella 1.-2. heinäkuuta. Lisätietoa tapahtumasta löytyy täältä.

Yhdeksännen Radiohead-albumin julkaisusta on kulunut tätä kirjoittaessani viisi vuorokautta. Mietin pitkään, voinko vieläkään kirjoittaa levystä mitään järkevää, sillä se tuntuu niin äärimmäisen omakohtaiselta ja tunnepitoiselta albumilta. Mietin, että kirjoittaako koko Radioheadin merkityksen kautta vai keskittyä vain ja ainoastaan A Moon Shaped Pooliin. Päätin yrittää. Jotain.

A Moon Shaped Pool tuntui aluksi vähän tylsältä ja särmättömältä. Siinä ei ole vaaraa. Ei totuttua täyttä paniikkia ja ahdistusta. Ennakkomaistiaisina julkaistut Burn the Witch ja etenkin Daydreaming vakuuttivat, mutta kun levyn julkaisemisen jälkeen sen ehti kuunnella kaikessa rauhassa ja keskittyen, tuntui siltä, että singlebiisien jälkeen levy vain leijailee loppuunsa. Siinä se.

No ei ollut siinä se, ei todellakaan. Tiesihän sen jo ensikuulemalta, että tämä levy tulee kasvamaan – ja niin se on totisesti tehnyt. Noin viiden kuuntelukerran jälkeen olin valmis julistamaan A Moon Shaped Poolin sijoituksen Radiohead-albumihierarkiassa asettuvan viitoseksi ja että se saattaa vielä myöhemmin nousta uhittelemaan The Bendsin (1995) nelossijaa, ehkä jopa Kid A:n (2000) kolmossijaa.

Nyt, kymmeniä kuunteluja myöhemmin, ollaan tilanteessa, jossa A Moon Shaped Pool on noussut hierarkiassa toiselle sijalle, tärkeän ja rakkaan In Rainbowsin (2007) rinnalle. Levyn, joka ajoittain tuntuu jopa tärkeämmältä kuin ykkössijalla luonnollisesti keekoileva OK Computer (1997).

Miten näin pääsi käymään?

Edellinen Radiohead-levy, vuonna 2011 julkaistu King of Limbs jäi lopulta muutamien valiohetkiä lukuun ottamatta kylmäksi ja etäiseksi. Isoimmat kone- ja jazz-vaikutteet loistavat nyt lähes täysin poissaolollaan, uudella levyllä tuntuu soittavan yhtye, josta tulee albumin sointiin lämpöä. Useiden kuoro- ja jousiavustajien ryydittämänä, toki. Ja onhan niitä koneitakin mukana, mutta ei kovin paljoa.

A Moon Shaped Pool ei ole pyörä, jonka Thom Yorke, Jonny Greenwood, Ed O’Brien, Colin Greenwood, Phil Selway ja Nigel Godrich ovat keksineet uudelleen. Siinä on paljon tuttua Radioheadinsä tunteville, mutta se kaikki tuttu kuulostaa jotenkin aiempaa kypsemmältä ja seesteisemmältä.

Ykkössingle Burn the Witch ja jo vuosien ajan Radioheadin keikoilla kuultu, In Rainbowsin angstipurkaus Bodysnatchersia etäisesti muistuttava Ful Stop ovat albumin musiikillisesti räväkimmät vedot, eivätkä nekään ole lähelläkään villeintä, mitä yhtye on urallaan tehnyt.

Huikean kaunis Daydreaming oli ehkä erikoinen singlevalinta, mutta pysäyttävä sellainen. Muuten suosikkikappaleet levyllä vaihtelevat melkein joka kuuntelulla. Tällä hetkellä levyn huipentava, karun pelkistetty mutta silti ääritunteikas, erinäisillä Radiohead-keikoilla jo 1990-luvulta lähtien kuultu True Love Waits sekä Ful Stopin ja sen tavoin livesetissä vuosien ajan kuullun Identikitin väliin sijoitettu Glass Eyes hätkähdyttävät eniten.

Sillä hätkähdyttävä levy, sitä A Moon Shaped Pool on. Jokaisesta kappaleesta löytyy yksityiskohtia ja hetkiä, jolloin kylmiltä väreiltä ei voi välttyä. Hetkiä, joiden kohdalla huomaa hätkähtävänsä sitä, miten helvetin hienolta musiikki voi kuulostaa. Jopa levyn heikoimman kolmen kappaleen joukkoon Decks Darkin ja Desert Island Diskin kanssa kuuluvassa Tinker Tailor Soldier Sailor Rich Man Poor Man Beggar Man Thiefissä yllättävästi mukaan tulevat jouset nostavat kappaleen korkeuksiin. Niinpä. Kolme (tällä hetkellä) heikointakin kappaletta ovat hiton hyviä.

Jonny Greenwoodin sovittamat jouset ovat albumilla isossa roolissa. Ilman niitä levy ei välttämättä koukuttaisi lähellekään yhtä paljon. Thom Yorken teksteissä taas on mukana tuttua ahdistusta ja lohduttomuutta, mutta myös jollain tavalla täysin uudelta Radioheadilta tuntuvaa pehmeyttä ja lohtua.

Yorke onnistuu kiteyttämään muutamiin laulamiinsa riveihin samanaikaisesti sekä lohduttomuutta, outoa lohtua, kauneutta, hienoutta ja haurautta. Näin käy muun muassa Daydreamingissä.

Dreamers
They never learn
They never learn
Beyond the point
Of no return
Of no return
And it’s too late
The damage is done
The damage is done

Levyn päättävän True Love Waitsin jälkeen ei pysty hetkeen sanomaan tai tekemään mitään. Sitä vain tuijottaa suu auki lasittuneella katseella jonnekin kaukaisuuteen ja pohtii, että mitä oikein tapahtui. Ja sitten on pakko kuunnella koko levy uudelleen.

A Moon Shaped Poolin tunnelma on maaginen. Siitä syntyy mielleyhtymiä kahteen mahtavaan Radiohead-levyn päätöskappaleeseen: In Rainbowsin huipentavaan Videotapeen sekä Kid A:n päätösraitaan Motion Picture Soundtrack.

Jos edellisillä 2000-luvun Radiohead-albumeilla on lähinnä satanut ja ollut sumuista,  A Moon Shaped Poolilla asiat ovat toisin.

Aurinko pilkistää jostain kerrostalorivien välistä.