Tilkkutäkki nimeltä Mikael Gabriel – Mikael Gabriel: Versus

Tämä teksti on muhinut mielessäni jo jonkin aikaa. Alunperin päätin olla julkaisematta kirjoitustani, koska ajattelin, etten halua se tosikko, joka ottaa asiat liian vakavasti ja nillittää turhanpäiväisyyksistä. Tajusin, että minähän juuri olen se nillittävä tosikko. Tässä sitä nyt ollaan.

Suurin syy, miksi olen ollut viimeisinä vuosina suomalaista valtavirtaräppiä kohtaan tympääntynyt, on kaikesta kritiikistä ja negatiivisesta palautteesta puhuminen heittaamisena. On väärin sekoittaa toisiinsa kritiikki ja artistin solvaaminen, kuten suomiräppärit ovat viime vuosina tehneet. Vihaajakortteja viskoen suomiräppärit kuittaavat kaiken negatiivisen palautteen vihaamisena, mikä vaikuttaa lähinnä kyvyttömyydeltä vastaanottaa palautetta sekä palautteenantajan väheksynnältä. Maalataan mustavalkoinen kuva, jossa joko ollaan vihaajia tai faneja. Ahdistavaa.

Kriitikkiin ei edes haluta suhtautua älyllisesti, vaan se otetaan vastaan lapsellisesti kumauttamalla heitteriä hiekkalapiolla päähän. Tämän jälkeen siirrytään oman porukan kanssa hiekkalaatikon toiseen kulmaan jatkamaan leikkejä.

Näiden mieltymyserojen kuittaaminen vihaamisena on typerää polarisointia ja monissa tapauksissa kuuntelijan suoranaista syyllistämistä. Tuntuu kuin tarkoitus olisi lähinnä torpata kaiken negatiivisen kommentoinnin. On huvittavaa, miten herkkähipiäisiä voivat olla ne samaiset artistit, jotka julistavat tekevänsä omaa juttuaan välittämättä muista. Tavallaan tämä on myös koko “vihaajat vihaa” –mantraa vastaan, jonka mukaan he jättäisivät heitterit omaan arvoonsa. Heittaajathan tuntuvat ohjaavan näiden artistien tekemisiä ja identiteettiä voimakkaammin kuin artisti itse. Asioita ei tehdä välittämättä vihaajista ylpeänä kulkemastaan polusta. Pikemminkin tehdään asioita, joita tullaan vihaamaan, jotta voidaan sanoa, ettei välitettäisi vihaajista.

Vaikka jokaisella on omanlaisensa musiikkimaku ja mielipide, se ei päde suomiräpissä – ainakaan sitä ei arvosteta. Suomiräpissä olet heittaaja, jos et pidä artistin musiikista. Olet joko mukana jengissä tai sitä vastaan. Heittaajana olet halveksittu ja vääräuskoinen, jonka pitää varoa sanomisiaan.

Suomiräppäreiden kuppikunnat, joiden keskeltä Mikael Gabrielkin ponnistaa, ovat sympaattisia, mutta ne ovat myös tylsistyttäneet koko genreä. Suomiräppärit taputtelemassa toisiaan selkään tappavat monipuolisuuden ja elon, jotka olisivat skenelle terveitä. Jokaisella kuppikunnalla on “oma juttunsa”, jonka mukaan toimitaan. Tuloksena on tuoreita artisteja, jotka kuulostavat niiltä samoilta vanhoilta, jotka feattaavat uusien artistien kappaleilla. Vanhat ja uudet artistit muodostavat sekavaan cocktailin, jossa kaikkii sekoittuvat toisiaan muistuttavaan massaan.

Vihaan vihaamista, vaikka olenkin tällainen vihainen pikkupoika.

miksupiksu

Sinällään Versus-levy voisi soundeiltaan olla tuore ja mielenkiintoinen, ellei sen tuotanto toistaisi kaikkea, mikä on ollut pinnalla jo vuosia. “Ison maailman kopio” on ikävä leima levyn kannessa, eikä sitä ole helppo piilottaa pois näkyvistä. Levy on kunnianhimoinen, mutta 52 minuuttinen Versus jää pitkälti toistamaan itseään, eivätkä mahtipontiset yläkouluanthemit jaksa innostaa enää kolmen kappaleen jälkeen. Mielenkiinto pysyy yllä vain vaivoin puoliväliin asti ja loppupuoliskolle säästetyt vierailijat sekä radiohitti Woppaa ovatkin vain vaivalloista tekohengitystä.

Parhaimmillaan Versus on harmittomana taustameluna, jota voi kuunnella vähän kuin seurata salkkareita: ihan sama, missä vaiheessa hyppää kelkkaan, niin kahden minuutin päästä on kiinni juonessa. Ei ole myöskään väliä, missä vaiheessa lopettaa seuraamisen, kun minkäänlaisesta sisällöstä ei jää kuitenkaan paitsi. Ainoa asia, mikä saa uudelleen palaamaan asian äärelle on helposti vastaanotettava ajanviete, jota seuratessa ei aivosolujaan tarvitse vaivata.

Yksinkertaistettuna Versus on genrensä keräilyerä, joka on koottu muiden artistien legopalikoista, eikä sillä näin ollen ole käytännössä minkäänlaista. On tavattoman ironista, että Mikael Gabriel jaksaa jauhaa aitoudesta musiikissaan niinkin paljon. Mikael Gabrielin roolihahmo, narsistinen maailmanluokan räppäri, ei voisi olla yhtään enempää vieraantuneempi todellisuudesta. Sekä artisti että hänen musiikkinsa ovat suuri tilkkutäkki, joka on lähinnä koottu itse.

Hirviö-kappaleen taustat ovat big band –sovituksineen jääneet yli Elastisen edelliseltä albumilta. Mimmit Fiilaa on joko suorasukainen kunnianosoitus Mikael Gabrielin esikuvalle Lil’ Waynelle tai sitten vain avuton pastissi Love Me –kappaleesta. Levyn slovaripuolta edustava Viimeisen kerran, jolla vierailijana esiintyy Diandra, on suoraan kopioitu sekoitus Eminemin ja Rihannan levyttämien herkistelykappaleiden Love The Way You Lie kummastakin osasta. Kymmenen pistettä ja Maitohotelli-merkki sille, joka löytää Älä herätä mua unesta –kappaleesta jotain omaperäistä.

Harmiton Versus ei kuitenkaan ole enää silloin, kun syventyy sen teksteihin. Musiikillisen annin puuttuessa huomio keskittyy siihen, millaisen hahmon Mikael Gabriel lyriikoillaan luo. Hahmoa seuratessa ymmärtää sen, miksi Mikael Gabriel jakaa mielipiteet niin jyrkästi. Levyllä esiintyvä persoona on ristiriitainen sekä vaikeasti lähestyttävä – pikemminkin luotaan työntävä. Rehellisesti sanottuna en edes haluaisi tutustua Versus-levyn narsistiseen, naisia huorittelevaan ja itsemurhalla flirttailevaan Mikael Gabrieliin.

Minun on vaikeaa sulattaa Mikael Gabrielin flirttailua nuorten itsemurhien kanssa. Vaikka aihe on vakava siitä ei pidä mielestäni vaieta, sillä nuorten itsemurhat ja pahoinvointi eivät saisi olla sellainen vaiettu tosiasia, kuten tällä hetkellä tuntuvat olevan. Sen sijaan asian käsitteleminen näin mauttomasti on täydellistä pelisilmän puutetta. Vaikka artistilla olisikin omakohtaisia kokemuksia aiheesta, en pidä itsemurhaviestiä jäljittelevää välisoittoa oikeana tapana käsitellä asiaa. Tämä on loukkaavaa jokaista oman käden kautta lähteneen nuoren muistoa kohtaan. Mitä enemmän tämä asia pyörii mielessä levyä kuunnellessa, sitä epämiellyttävämmältä se tuntuu. Mielestäni tämä on vain kyseenalaista sensaationhakuisuutta.

Tavallaan on myös erikoista, että Mikael Gabrielin itsemurhapuhelut ovat levyn ensimmäisellä skit-raidalla. Skit-raidalla, eli genressä jo pari vuosikymmentä vallinneelle trendille survaista kappaleiden väliin epämääräinen raita, joka useimmiten sisälsi jonkun näytellyn tilanteen, joita esimerkiksi Eminem on viljellyt paljon levyillään. Yhteistä skit-raidoille tavallisesti on ollut, että ne ovat tavalla tai toisella humoristisia. Mikael Gabrielin skit-raidassa en näe mitään humoristista. En yksinkertaisesti keksi raidalle muutakaan funktiota kuin huomion kerjääminen. Se on surullista, mutta totta.

Lopullinen tunnelmantappaja löytyy levyn loppupuoliskolta, kun surullisen pahaenteisesti nimetty kappale Bitch käynnistyy. Jo ensimmäisessä säkeistössään Mikael Gabriel räppää entisestä naisestaan kuin omaisuudestaan: ”tiiän et annoin sulle ihan liikaa tilaisuuksia, sä juoksit ympäriinsä ja teit ihan mitä huvittaa”. Nainen on pahainen piski, joka karannut tarhastaan. Vielä pahempaa, nainen ei palannut isännän kutsuessa.

Young matafaka mä sanon sulle suoraan,
ettei huorast voi tehä vaimoo ja tyttö sä oot *shh*

Mikael Gabrielin teksti on katkeraa ja naisvihalla kyllästettyä. Hän halveksuu naisia, jotka eivät ole tanssineet hänen pillinsä mukaan, mutta hänen oma narsistinen toimintansa on oikeutettua – jopa ihailtua. Bitch-kappaleen teksteissä räppäri kertoo antaneensa naisilleen kaiken, parhaan ja näyttäneen vielä taivaankin. Siitä huolimatta hän itse sai vähäisen, kämäisen ja kehotuksen painua helvettiin. Nyt hän kappaleellaan tilittää kaiken, mikä naisia vaivaa. Syy on totta kai sen vitun huoran, kuten Mikael Gabriel antaa ymmärtää – luonnollisesti.

En yksinkertaisesti ymmärrä ihmistä, joka huorittelee tai kuvittelee omistavansa toisen ihmisen. Se on vastenmielistä, vaikka yrittäisin olla ottamatta asioita ”liian vakavasti”.

Kappaleen loppuhuipennuksena on: ”Beibe, mä annan sun elää tääl”. No kiitos laupeudestasi, mutta Mikael-rakas. Se ei ole sinun sallimisestasi kiinni. Kyseinen laini hämmentää minua suuresti, sillä en keksi, onko sille muutakaan tulkintatapaa. En haluaisi ottaa sitä kirjaimellisesti, mutta en yksinkertaisesti keksi muutakaan tulkintaa. Asunnosta ei ainakaan ole kyse. Kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin, kun mietin, mitä Mikael Gabriel lainillaan tarkoittaa. Kerrankin toivon, ettei tekstien takana ole mitään merkittävämpää ajatusta, koska se ajatus olisi kuvottava.

Surkuhupaisaa kuitenkin on, että levyn alkupuolella kuultavalla Hirviö-kappaleella asetelma on hyvin pitkälti päinvastainen. Räppäri laulaa siitä, miten hän itse karttaa vakavia suhteita turvautuen lähinnä yhden yön kestäviin hellyydenosoituksiin. Ollaan siis jälleen surullisen tutussa tilanteessa, jossa nainen tilaisuutensa tullen ”juoksee ympäriinsä” ja ”antaa jokaiselle, jonka tuntee”, mutta miehelle vastaavanlainen toiminta on hyväksyttyä ja jopa ihailtua.

Mitä enemmän levyä kuuntelen ajatuksella, sitä pahemmin tuskastun sitä tosiasiaa, millaista myyntiä Versus tälläkin hetkellä takoo. Suhtautuuko tavallinen musiikinkuluttaja yksinkertaisesti niin apaattisesti kuuntelemaansa musiikkiin, ettei vaivaudu käsittelemään sitä tekstiä, jota artisti suustaan päästää.

Eniten minua vaivaa, eikö teksteistä piitata lainkaan vai hyväksyykö kuuntelija tekstin sisällön? Ensimmäinen olisi mielestäni suuri sääli, mutta jälkimmäinen olisi yksinomaan surullista.

Levyn loputtua ja pohtimisen päätyttyä tunnelma on surkea ja epäuskoinen. Vaikka levyllä on viihdyttävät hetkensä, jää päällimmäiseksi mieleen vastenmielinen ja infantiili tapa suhtautua asioihin, erityisesti muihin ihmisiin.

Mitä enemmän levyä kuuntelen, sitä kuvottavammaksi sen kuva mielessäni muodostuu. Versus on levy, johon en palaa enää ikinä. Mut hei, minähän olenkin vain heittaaja.

5 kommenttia kirjoitukseen Tilkkutäkki nimeltä Mikael Gabriel – Mikael Gabriel: Versus

  1. Lauri Lauri kommentoi:

    Heittereitähän on suomalaisessa valtavirtakulttuurissa ollut aina. Rillumarei-artistit antoivat kriitikoiden louskuttaa leukojaan, kun laulu soi ja kansa tanssi. Sinänsä siis mikään ei ole muuttunut, eikä suomalaisten räppäreiden heittausretoriikka ole genrensä etuoikeus, vaikka sen voisi nähdä jenkkiräppäreiltäkin omaksuttuna. Täällä vain harvemmin räppärit aloittavat ghetosta ja nousevat kartanoihin, vaikka Cheek kovasti sitäkin mielikuvaa on yrittänyt itsestään myydä esikuviensa tavoin.

    Samoin ongelmana on myös se, ettei Suomessa ole myöskään kulttuuria räppikritiikille, jos nyt juuri muullekaan kulttuurikritiikille. Siksi siihen ei juuri osata suhtautua. Sama ongelmahan toistuu mm. leffapuolella ja jonkin verran varmaan kirjallisuudenkin osalta valtavirrassa. Kriitikot eivät innostu turvallisista ratkaisuista, kansa tykkää ja tekijät pääsevät lyömään pilkkakirvestä kritiikkiä kohtaan.

    Valtavirtaräpin ongelmana yksipuolisuuden suhteen Suomessa on ongelmana ehkä se, ettei täällä ole vielä räpin suhteen muodostunut monipuolista kulttuuria radioihin. Isojen levy-yhtiöiden tutut ja turvalliset räppärit ovat muodostaneet ihmisten päihin kuvan räpistä tietynlaisena musana ja sitä on valtavirran laitamilta ollut vaikea rikkoa. Yksittäiset crossover-hitit, kuten Palefacen Helsinki – Shangri-La ovat vain sattuneet osumaan oikeaan hermoon oikeaan aikaan. Siitä osoituksena se, ettei Palefacen kohdalla salama ole osunut kahta kertaa samaan paikkaan. Itse taas toivon, että Paperi T:n listaykköspaikka ja YleX:n soittolistoille nousu olisi merkki siitä, että iso yleisö vihdoin avartaisi katsomustaan räpin suhteen avarammaksi.

    Itse en tosin osaa olla huolissani suomalaisen räpin kapeudesta. Maahan mahtuu nostalgiaa, hevosgrimea, big band räppiä, träppia, memphistä jne jne. Skene ei ole minun muistini mukaan ollut näin laaja koskaan, ja nettiaikana häröimmätkin sekoilut nousevat Basson foorumeita isomman yleisön tietoisuuteen. Toki radiosta saatava kuva on kapea (MUTU, koska en radiota kuuntele), mutta niin se on varmasti muidenkin genrejen suhteen.

    Loppukaneettina sanottakoon, että ajat muuttuvat ja kehitys kehittyy. Hyvä, että asioista keskustellaan ja hyvä, että otit asian puheeksi. Tuskinpa olisi muuten tullut kirjoitettua edes tämän kommentin verran mitään aiheesta.

    1. Markku Markku kommentoi:

      Minulle ongelma eivät ole heitterit sen enempää kuin artistit, jotka keräävät näitä heittereitä. Ihailen tilannetta, jossa artisti tekee musiikkiaan vähät välittämättä siitä, mitä kriitikot louskuttavat. Ongelma on mielestäni siinä, etteivät valtavirtaräppärit, joista tekstissäni puhun, eivät suhtaudu asiaan näin. Kritiikkiä voi kuunnella tai olla kuuntelematta, mutta mielestäni on erikoista (ja typerää), että ”heittaamisesta” on rakennettu puolustusmekanismi, jonka turvin blokataan mahdollinen kritiikki.

      Minua häiritsee se, miten kaikki kritiikki, ja pelkkä toteaminen, ettei pidä tästä musiikista, on ’vihaamista’. Heittausavautumistani inspiroi MG:n laini ”jos en saa öögaa tolt likalta, se johtuu siit et se on vihaaja”. Vaikkei kyseistä lainia pitäisikään ottaa täysin kirjaimellisesti, se kuvaa mielestäni tilannetta hyvin. Heittausretoriikka on yksinkertaisesti mennyt överiksi ja vieraantunut siitä ylpeydestä tehdä asiat omalla tyylillään. Heittausretoriikasta on tullut suojakilpi, jonka takaa jo ennakkona ammutaan alas mahdollinen kritiikki ja mielipiteet. Yleisö jaetaan kahtia toivottuihin ja ei-toivottuihin kuuntelijoihin kuin uskonlahkossa. Kritiikin sisällöllä ei ole merkitystä, koska se on kritiikkiä eli vihaamista. Ahdistavaa.

      Asiaa myös varmasti korostaa pointti kritiikkikulttuurin puutteesta.

      Pinnan allahan kuplii uskomattoman monimuotoinen skene, mutta tekstissäni viittasin juuri näihin laajemmin kuin Basson foorumilla tunnetuihin tyyppeihin. Ei ole mikään yllätys tai edes niinkään ongelma, että Suomen kokoisessa maassa valtavirtaräpin kärki on todella kapea. Kehitys kuitenkin on kulkenut siihen suuntaan, että näiden muutamien keihäänkärkien taakse asettuvat artistit muovautuvat siihen samaiseen muottiin kuin artistit, joiden takaa he ponnistavat. Tietystä porukasta tuleva artisti vedetään sen tietynkuuloisen mankelin läpi, jotta se menee läpi faneille. Erityisesti mitä suurempaa yleisöä tavoitellaan, sitä voimakkaammin tämä näkyy. Se on erittäin kaukana ”kehityksen kehittymisestä”. Se alkaa pyörittää kehää, jossa ennakkoon määritellään se, miltä musiikin pitää kuulostaa.

      Paperi T menestys on parasta, mitä suomiräpskenelle on tapahtunut. Pelkästään se, miten monet suomiräppärit ovat ottaneet Paperin ”erottautumisen” hyökkäyksenä genreä kohtaan kertoo siitä, millaisesta piirileikistä on kyse. Yleisö selvästi hyväksyy Paperi T:n erottautumisen, mikä olkoon viestinä muillekin.

      Hitto, voisin kirjoittaa aiheesta vaikka kaksi tai kolme tekstiä lisää!

      EDIT: Ja tattista vaan mehukkaasta kommentistasi, Lauri!

  2. Matias kommentoi:

    Älä herätä mua unesta on täysi kopia Chris Brownin kappaleesta Don’t Wake Me Up.

  3. Jare Henrik Caponen kommentoi:

    Jäi äiti itkemään,/
    mä vielä kuolevan heittereiden nään./
    Yhtä tähtä saa en mielestäin,/
    yhtä tähtä saa en mielestäin,/
    milloinkaan.

  4. Mikko kommentoi:

    Kiinnostava arvostelu, kaksinaismoralismi vain pistää silmään:
    Eli siis Pyhimykselle on ok huoritella naisia Paranoidilla, mutta kun Mikael Gabriel tekee saman niin se ei ole ok?

    Jos arvostelija olisi levyä miettinyt, hän olisi voinut kenties jo nimestä päätellä, että Mikael käsittelee levyllään eri persooniaan. Aika rehellistä ja raakaa kertoa tuollaisia pimeän puolen ajatuksiaan julkisesti levyllä. Ällöttävää nimenomaaan.

    Kuka on väittänyt että Mikaelin pitäisi olla joku kiiltokuvapoika ja moraalinen esimerkki? Ovatko Paperi T ja Pyhimys tällaisia?

    Tiedän että väännän rautalangasta, mutta tuntuu että tässä on nyt vaan vähän eriväriset skenelasit päässä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.