Se biisi vitutti: Särre – Hesan Naiset ft. Karri Koira

Toi on Särre väärinpäin

Toi on Särre väärinpäin

Tänään on monta erittäin hyvää, miksi olla vittuuntunut. Ensinnäkin, on maanantai. Vähintään kerran viikossa jokaisella on lupa olla kärttyinen, ilkeä ja vähän masentunutkin, koska maanantai. Tänään ei kuitenkaan ole mikä tahansa maanantai, vaan maanantai potenssiin kolme, koska monilla päättyvät koleanjarunsassateisenajanjaksolomat ja käydään masentunut vaellus takaisin työpisteille. Maanantain kolmas masentavuuspotenssi tulee siitä, että tänään on koleanjarunsassateisenajanjakson kolmas aurinkoinen ja lämmin päivä. Juuri tänään. Eikä siinä vielä kaikki, uskaliaimmat meteorologit lupailevat tämän jatkuvan ainakin loppuviikkoon.

Niin, että nautinnollista paluuta arkeen kaikille. Varatkaa jo nyt se matka etelään syyslomaviikollenne.

Valveutuneina lukijoina olette kenties jo huomanneet, että loppujen lopuksi minua vituttaa aika usein. Vitutushan elämää eteenpäin vievä voima. Puhumattakaan, miten syvälle suomalaisuuteen se onkaan ohjelmoitu. Se perkeleen suo, jolta löytyvät myös kuokka ja Jussi. Suomalainen vitutus on viime aikoina ollut muutenkin vahvasti esillä, kun 15 000 rasismin vastustajaa kerääntyi Kansalaistorille ja 40 uusnatsia päätti omassa mielenosoituksessaan alkaa leipoa läheisen Sokoksen asiakkaita. Kumpaakaan ei olisi tapahtunut, jos porukkaa ei olisi vituttanut. Ei varmasti olisi.

Koska vitutus on lempiaiheeni ja -tunnetilani, haluan puhua siitä enemmän. Haluan myös yhdistää sen toiseen suosikkiaiheeseeni, eli musiikkiin.

Suomalainen kesähitti on riski. Suomalainen kesähitti on niin vakava riski, että sellaisen tekemisestä pitäisi tehdä luvanvaraista, jotta voitaisiin minimoida ihmiskunnalle koituvat vahingot. Yhdeksän kymmenestä kappaleesta olisi kannattanut upottaa itämereen venäläisten sukellusveneiden mukana eikä julkaista. Yhdeksän kymmenestä suomalaisesta kesäkappaleesta on väännetty väkisin, koska kesähitti pitää julkaista, jotta voi esiintyä festareilla. Siinä sitten tuottajien päät lyödään yhteen niin, että se kuulostaa steelpan-soittimelta. Keksitään kertosäe, joka sisältää vähintään kolme lausahdusta, jotka voivat alkaa levitä sosiaalisessa mediassa. Viimeiseksi päätetään halutaanko festareilla pomppia maanisesti kappaleen tahdissa vai keinua Karibianmeressä kylvetetyn rytmiikan tahdissa.

Särren kesähitti Hesan naiset on jotain sellaista, mitä en yksinkertaisesti enää siedä kuunnella. Vaikka minulla mielestäni onkin korkea musiikille, joka minua ei miellytä, vaihdan välittömästi kanavaa, jos Särren uusi kappale alkaa soida radiosta. Hesan naiset kuulostaa väkisin väännetyltä hassuttelulta. Päinvastoin kuin Särren edellinen koripalloteematiikkaa käyttävä kappale Leikkaa sukkaa oli aidosti hauska ja viihdyttävä kappale, vaikken pidä itseäni suurena koripallofanina.

Siinä missä Leikkaa sukkaa –kappaleen tekstit lähestyvät perinteistä räplyriikkaa virkistävän uudelta kantilta ja onnistuu piristämään kekseliäisyydellään, on Hesan naiset banaaliuden huipentuma. Kappaleita verratessa toisiinsa Hesan naiset näyttäytyy tyhjänpäiväisenä ja puhkikuluneena rallatuksena, jonka tekstit perustuvat karikatyyrisiin hahmoihin. Hahmot voisivat olla huvittavia, elleivät ne kuulostaisi lähinnä vanhojen vitsien kierrättämiseltä. Leikkaa sukkaa kuulostaa luonnollisella tavalla viihdyttävältä – Hesan naiset kuulostaa tekemällä tehdyltä. Kappaleella on niin pakkomielteinen pyrkimys kuuntelijan huvittamiseen, että se herättää pikemminkin myötähäpeää. Tekstit hukkuvat tavanomaisuuteensa ja kappale suorastaan huutaa Leikkaa sukkaa -kappaleen kaltaista kekseliästä lähestymistapaa.

Toinen asia, mitä en pitkään aikaan ole sietänyt, on Karri Koira –mankeli, joka on viime vuosina pesiytynyt suomalaiseen räpmusiikkiin. Tarkoitan tällä siis juuri sitä letkeää ja notkeaa r’n’b kertosäettä, jonka usein esittää juuri Karri Koira. Kyseinen soundi on nyt yleistynyt myös kappaleilla, joilla Karri Koira ei itse ole mukana. Karri Koiran debyytti oli erinomainen ja tyylipuhdas kokonaisuus, jonka vähätteleminen on tyhmyyttä.

Karri Koira ei ole kuitenkaan yhtä onnistunut vierailija kuin sooloartisti, vaikka mielellään monet artistit ottavatkin hänet kappaleilleen. En kuitenkaan ihmettele tätä, sillä onhan Koiralla kyky tuoda mukanaan kappaleeseen kuin kappaleeseen koukuttava ja mukaansatempaava kertosäe. Ongelma mielestäni kuitenkin on, kun Karri Koira vierailee kappaleella se kuulostaa aina kappaleelta, jolla Karri Koira vierailee. Se ei ole enää Särren kappale, mutta Karri Koira ei niin sanotusti tee siitä omaansa. Kappale jää eräänlaiseen Karri Koira –soundin helvetilliseen limboon, missä kappaleilla ole nimiä, tekijöitä ja omaleimaista soundiaan. Kaikki on harmaata vaikeroivaa massaa, joka letkeän coolisti keinahtelee musiikin tahdissa.

Karri Koira on ensiluokkainen marinadi, Särre on laadukas broilerinfilee ja Hesan naiset on paketti sitä valmiiksi hunajayrttipippurimarinoitua broileria, mikä uiskentelee marinadimeressä ja maistuu karmealta.

PS. Kiitos ja anteeksi, Kalenterikarju. Kirjoituksesi Särren kappaleesta nostattivat nämä tuntemukseni pinnalle.

7 kommenttia kirjoitukseen Se biisi vitutti: Särre – Hesan Naiset ft. Karri Koira

    1. Markku Markku kommentoi:

      Kiitos! Kai se päivä koittaa vielä huomennakin, mutta sitten on taas alle viikko maanantaihin. Huoh.

  1. miksi kommentoi:

    Kiitos kaunis tästä. Niin paljon kuin tykkäänkin lukea kaiken maailman suosituksista ja hypettelyistä ja hehkutuksista ja sokeasta rakkaudesta liittyen musiikkiin, on aina varsin virkistävää, kun joku näin näppärästi ja ennen kaikkea osuvasti survaisee. Tuntuupa, että monet yhä vain pelkäävät tällä tavalla kirjoittaa ja päätyvät uimaan sellaisissa ihan_mukavissa positiivarivesissä. (Ovat nekin ihan kivoja, yada yada, ja kaikelle on paikkansa, mutta silti se kirpeämpi karkki siellä seassa on ihan toivottua vaihtelua.)

    1. Lauri Lauri kommentoi:

      Vai olisiko kyse bloggarin vapaudesta jättää mielestään paska musiikki oman onnensa nojaan? Kun ei ole rahan tai palstatilan takia pakko kirjoittaa jostain, mistä ei pidä, niin siksi ne myös useimmin jäävät tekemättä. Toki on kiva, että esim. Markku jaksaa kirjoittaa negatiivisista kokemuksistaan, mutta itse en vain jaksa. Ihan siitäkin syystä, että en jaksa kuunnella paskaa musaa ja radiota kuuntelematta siltä vielä välttyykin oikein kivasti. Voi sitä varmaan rohkeuden puutteeksikin halutessaan kutsua.

      1. Tuukka Tuomasjukka kommentoi:

        ”Kun ei ole rahan tai palstatilan takia pakko kirjoittaa jostain, mistä ei pidä, niin siksi ne myös useimmin jäävät tekemättä.”

        Rivien väleistä tulee nykyisen musajournalismin perusajatus: eihän kukaan halua kirjoittaa negatiivisesti musiikista. Pointtisi oli toki musiikkibloggaajan näkökulmasta, joka kirjoittaa vapaa-ajallaan hyvästä fiiliksestä, ja tuolloin se on oikeutettu. Tuo ajatusmaailma tuntuu kuitenkin vallitsevan koko skenessä, ja siksi melttoan nyt.

        Et välttämättä tarkoittanut tätä tietoisesti, mutta argumenteillasi suljet pois sen mahdollisuuden, että joillakin on kriittisiä ajatuksia ja tarve sanoa ne. Kritiikin väittäminen ulkoisten motivaattoreiden tuotteeksi on tekstilajia vähättelevää. Musiikkikritiikeillä ei ensiksikään juurikaan tee rahaa (ellei ole kuukausipalkkainen toimittaja, mitä harvempi kriitikko on), ja niistä on toki tullut palstatäytettä (vrt. Keskisuomalaisen lyhyet levykehut), mutta se ei silti tarkoita, etteikö niitä joku aidosti haluaisi tehdä. Ei Markkukaan taida näillä teksteillä tienata, enkä usko että blogi on kenellekään palstatilan täytettä.

        Ei kaikkien tarvitse tykätä sanoa negatiivisia asioita, mutta ainoastaan positiivista hypeä nostattavalla musajulkisuudella on seurauksena. Etiikan näkökulmasta voisi ajatella, mitä musiikkijournalismin kentälle tapahtuu, jos kaikki jättävät itselleen/eturyhmälleen epämieluisat, tässä tapauksessa negatiiviset, lähestymistavat sivuun. Suomen nykyinen musiikkijournalismikenttä on aika hyvä esimerkki tästä tilanteesta.

        En nyt sano, että kaikkien bloggaajien pitäisi alkaa olla uusia oskarionnisia tai kirjoittaa edes journalistisesti tämän perinteisen feel good-bloggaamisen sijasta, mutta mun mielestä kommenttiisi tiivistyi aika hyvin se yleinen ajatusmaailma, mikä musiikikirjoittamista ja sen näkökulmia tällä hetkellä vaivaa. Lisäksi sanottakoon, että mun mielestä Rosvoilla on varsin iso merkitys suomalaisessa musiikkikirjoittamisessa näin post-nuorgamisena aikana, eli sikäli nimimerkin ”miksi” kommentti on mun mielestä ihan oikeutettu kysymys. Mitä tapahtuu musakirjoittamiselle, jos sekä toimittajat että bloggaajat jättävät kriittisyyden, olipa syyt taustalla mitä tahansa?

        (Se, mistä tiedotteita muistuttava munaton musiikkikirjoittaminen lehdissä johtuu ja kumpuaa on taas ihan oma aiheensa, josta olisi mukava lukea jonkun skeneä paremmin tuntevan analyysi.)

        1. Lauri Lauri kommentoi:

          Tulkitsit rivien välistä asioita, joita en ollenkaan hakenut takaa. Tartuin ainoastaan nimimerkin ”miksi” käyttämään sanaan pelko. Minusta on virhe ajatella, että pelkästään negatiivinen kirjoittaminen olisi kriittistä ja pelotonta. Musiikkia voi käsitellä kriittisesti analysoiden, vaikka lähtökohta olisikin positiivinen. Tähän tartuin ja tästä ajatuksesta pidän kiinni yhä edelleen. Sillä kun myös aivan yhtä lailla tietoisesti tai tiedostamatta luokitellaan positiiviset kirjoitukset ”hypeksi” ja ”feel-good journalismiksi”.

          Se on taas toinen keskustelun aihe, onko Suomessa tarpeeksi kriittistä analyysiä musiikkijournalismissa. Kommenttisi paljasti jo minunkin vastauksen tähän.

          Ja mielestäni tilaa on kaikelle musiikkikirjoittamiselle. Varsinkin blogeissa kuuluu olla vapaus tehdä asioita juuri niin kuin haluaa ja on kirjoittajalle mielekästä. Tervetulleitahan nämä Markun negatiivisemmat näkemykset ovat, siitä olen nimimerkinkin kanssa samaa mieltä. Ymmärrän vain syyn, miksi sitä ei moni blogeissa tee, ja se syy ei ole pelko. Palstatilalla taas tarkoitin sitä, että musiikkilehdillä on tietty vastuu arvostella ja käsitellä levyt, jotka he saavat. Bloggareilla ei ole. Ja toivon myös, että bloggarien vastuu ainoastaan itselle säilyy, vaikka musiikkijournalismin tila ympärillä köyhtyy. Jos joku haluaa ne aukot paikata blogin muodossa, niin antaa mennä. Tilaa löytyy varmasti Rosvoistakin. Siitä en pidä, että ulkopuolelta sanotaan, mitä blogit ovat ja mitä niiden kuuluisi olla. Niistä harmittavan usein kumpuaa käsitys blogeista verkkojournalismina, jota blogit eivät mielestäni ole. Tämän todistaa jo se, että Rosvoista puhuttaessa esiin tulee aina Nuorgam, joka oli mediana kaukana blogeista.

          Ja sanotaan se nyt vielä, että negatiivisuudelle on tilaa, sitä saa kirjoittaa ja se on aivan varmasti kirjoittajallensakin mielekästä.

          1. Markku Markku kommentoi:

            Ihan ensimmäisenä haluan sanoa, että mahtavaa keskustelua! Yksi syy, miksi olen alkanut kirjoittaa myös näistä negatiivisista kokemuksistani on se, että aloin kaivata keskustelua ja vastavuoroisuutta. Olen Laurin kanssa ihan samaa mieltä, että myös positiivisista asioista voi kirjoittaa analyyttisesti ja kriittisesti. Henkilökohtaisesti kuitenkin turhauduin siihen jatkuvaan jeesjees-meininkiini ja itsesensuuriin, minkä vuoksi aloin kirjoittaa enemmän jostain muustakin. Vielä enemmän turhauduin kuitenkin valtamedian lässytykseen ja kritiikittömyyteen, minkä suhteen mielestäni Tuomasjukka ja miksi ovat myös oikealla asialla. Saamani palautteen perusteella sanoisin, etten ole todellakaan ainoa turhautunut.

            Tällä erää en ehdi tarttua keskusteluun tämän paremmin. Halusin vain kommentoida, että mielestäni tässä on aihe, josta pitäisi puhua enemmänkin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.