Pyhimyksen viimeinen ripitys – Pyhimys: Pettymys

433433

Salainen maailma nolla seittämän, Tulva nolla kahdeksan, Medium ja Paranoid ykstoist ja 2015 iso iso Pettymys”, Pyhimys kertaa omaa julkaisuhistoriaansa uuden levyn päätösraidalla. Mielessäni pyörii haikea ajatus: tässäkö ovat jäähyväiset Pyhimyksen soolotuotannolle? Onko esiintyjä noussut vielä viimeisen kerran lavalle kiittämään yleisöä, jonka jälkeen esirippu lasketaan lopullisesti. ”The end”, kuten Kuoppala puolihuolimattomasti toteaa ennen kuin alkaa luetella soolotuotantoaan.

Pettymys on albumi, joka sulkee Pyhimyksen muodostaman ympyrän. Se on palanen, joka täydentää Pyhimyksen artistikuvan. Pettymys on Pyhimyksen omaelämänkerrallinen teos hänen omasta soolourastaan. Kun levyn avaava singlelohkaisu Ei unta ennen Maltsuu sijoitetaan tähän kontekstiin avautuu kuuntelijalle kappaleen todelliset merkitykset. Kappale on esipuhe Pyhimyksen 45 minuuttia kestävälle huomattavan itsekriittiselle omaelämänkerralle. Soundillisesti kappale asettaa Pyhimyksen takaisin Salaista maailmaa muistuttaviin maisemiin. Kappaleen lyriikoissa kerrataan artistin ensiaskeleita, miten ”haaveilin tästä jo ’99” ja ”mitä vallitsevan bussin ikkunasta näkyy, en odottanut mitään, kirjoitin kokonaisen lätyn”, jolla uskoisin viitattavan nimenomaan Salaiseen maailmaan. Pyhimys kuvaa uraansa matkaksi, jonka hän on kulkenut vuonna 2007 lähdettyään kotoaan soolouralleen. Nyt hän on palaamassa kotiin, minne matka päättyy. Ympyrä sulkeutuu.

Neljä vuotta sitten julkaistu Paranoid oli albumi, jonka piti alun perin jäädä Pyhimyksen viimeiseksi julkaisuksi. Levynä Paranoid on omanlaisensa käännekohta Pyhimyksen artistiudessa. Paranoid oli sekä kuuntelijaa että artistia vieraannuttava kokemus, joka hävyttömästi irvaili kaikelle ilman minkäänlaista sensuuria. Armoa tuntematta Pyhimys ruoski itseään, suomalaista musiikkiskeneä ja ihmismielen nyrjähtyneisyyttä. Paranoid tuntui yhtä aikaa sekä vieraannuttavalta että intiimiltä, mikä tekee levystä jopa hieman pelottavan. Kuunnellessa mielen valtasi häiriintyneisyys: ”voinko todella tuntea tällaista yhteyttä levyn puhujien nyrjähtäneisiin ajatuksiin?”

Jos Paranoid oli omanlaisensa Pyhimyksen uran huipennus ja kunnianhimoisena taidespektaakkelina – Pettymys on artistin viimeinen laulu ja kiitos.

Paranoid oli levy, joka ei jättänyt jälkeensä tarttuvia kertosäkeitä, vaan ajatuksia ja syviä mietteitä, jotka ovat voineet kummitella mielessä siitä lähtien. Yksi sellainen on tanskalaista Kierkegaardia mukaileva ajatuskulku, jonka herättämät ajatukset ovat olleet Pyhimyksen mukaan yksi Pettymys-levyn alulle panevista voimista:

Hirttäydy, niin petyt
Älä hirttäydy, niin petyt
Hirttäydy tai ole hirttäytymättä
Niin joka tapauksessa vaan petyt

Kyseinen pätkä pysäyttävä, ja sen irvokas hymy loistaa edessä, vaikka koittaisi sulkea silmänsä. Provosoivasta luonteestaan huolimatta, lainauksen jokaista sanaa on ajateltu ja tarkkaan harkittu. Pettymystä ei voi pakoilla, kukaan ei voi elää elämäänsä jossain kohtaa pettymättä. On mielenkiintoista pohtia, mistä pettymys oikein kumpuaa ja miksi se koetaan niin negatiiviseksi. Pettymys kertoo myös siitä, että on asettanut jollekin asialle todellista arvoa. Ihminen pettyy, jos asia ei olekaan sellainen kuin odotti olevan – ihminen odotti parempaa. Pettymys on oikeastaan toivoa paremmasta, mikä käy ilmi Pettymys-levyn sanoituksista. Levyllä puretaan ajatuksia asioista, jotka ovat tuottaneet pettymyksen, koska on odotettu asioiden olevan enemmän tai parempaa kuin, mitä todellisuus toi tullessaan. Kierkegaard puhuu pettymyksen sijaan katumisesta, ja päättää ajatuksensa sanoihin: ”Tämä, hyvät herrat, on elämänviisauden ydin.” Mielestäni tämä istuu yhtä lailla pettymykseen kuin katumukseen.

Nimensämukaisesti levy kertoo pettymyksestä ja asioista, joista tämä tunne kumpuaa. Pettymys on teema, joka häilyy kaikkien kappaleiden takana, mikä tekee levystä linjakkaan kokonaisuuden. Teema punoo kappaleet yhteen, luo niiden välille kappaleiden keskenään jakamia merkityksiä ja kuljettaa Pyhimyksen ajatuksenjuoksua kohti seuraavia pettymyksiä. Pyhimyksen ajatuksenkulku ei hidastu, vaan se on alusta loppuun viiltävän terävää havainnointia, minkä hän sekoittaa milloin mustalla huumorilla ja milloin ironialla. Mieleen juolahtaa Paperi T:n laini: ”Niin vilpitön ja tosissaan, että kuulostaa jo vitsiltä, vaikkei sitä oliskaan.

Erityisesti rakkaus on suuri pettymyksen aihe, jota käydään läpi useammallakin kappaleella. Toisessa yhteydessä pettymys konkretioisuu ”kaiken pahan toivomisena”, mutta toisella kappaleella pettymystä puretaan haaveilemalla erilaisesta päätöksestä suhteelle. Haaveillaan sturm und drang –henkisesti romantisoidusta parisuhteen päätöksestä, missä rakastavaiset makaisivat asfaltilla elottomina ruumiina täynnä ikuista rakkautta toisiaan kohtaan. Äiti anna anteeks –kappaleella Pyhimyksen sanoittaminen yltyy hyvin Göstamaiseksi päästen lähemmäs Göstaa kuin Arttu Wiskari tulee koskaan pääsemään.

Samanlaisiin parisuhteen päättymisestä kumpuavasta pettymyksestä ja itseinhosta kertoo myö Ote, jolla samplataan hävyttömän itsevarmasti Dave Lindholmin Pieni ja hento ote –kappaletta. Paperilla tämä kuulostaa jumalanpilkalta, ja fanaattisimmat ovat napaneet kivet jo kouraansa valmiina heittämään. Todellisuus on kuitenkin toinen – sample antaa arvoa sekä Pyhimyksen kappaleelle että alkuperäiselle versiolle.

Omaelämäkerralliseen sävyyn Pettymys yltyy ajoittain voimakkaaseenkin itsetutkiskeluun, mistä selkeimpänä osoituksena on Sipuli. Introvertiksi itsensä kuvaileva Pyhimys vertaa kaltaistaan ihmistä sipuliin, jollaisena ihminen uskoo muiden kokevan hänet. Hän vakuuttaa kuuntelijaa kerrosten alle piilotetusta hyvyydestään, vaikka se olisikin monien kyyneleitä kirvottavien kerrosten alla. Kappaleen lyyrikoissa seikkaileva introvertti henkilö tuntee häntä ympäröivän maailman vieraaksi, koska maailma tuntuu keskittyvän enemmän sipulin pintakerroksiin kuin sisimpään. Samanhenkistä ahdistusta ja pettymystä nykyaikaiseen pinnalliseen maailmaan, joka korostuu sosiaalisessa mediassa, on kuultavissa myös singlekappale Häiriintyneellä.

Samanlaista oman elämänsä puntarointia on Aina kuin Aira –kappale, jolla vierailee Suomen ihanin naislaulaja Yona. Kappale kertoo naiiviseen sävyyn nuoruuden kiihkosta ja romantiikasta. Nuoren miehen kasvukivuista huolimatta, Pyhimys puhuu romantisoidusti ikuisesta nuoruudesta ja haikeasti sen ohimenevyydestä. Ikinuoreksi mielletty Aira Samulin on lähimpänä tätä ikuista nuoruutta, jonka perään Pyhimys kappaleellaan haikailee.

Albumin puolivälissä kuultavat 1% ja Sinimusta kiteyttävät Pyhimyksen pettymyksen maailmanjärjestykseen ja yhteiskuntarakenteisiin. Kaksikolla Pyhimyksen ulosanti on aggressiivisinta koko levyllä yltyen suorasanaiseksi julistamiseksi. Sinimusta-kappaleella Pyhimys irrottautuu koti, uskonto ja isänmaa arvokolmikosta, mutta taustalla ihailee niitä ihmisiä, joilla on mielipiteitä, joista he pitävät tiukasti kiinni. Samalla Pyhimys tulee rinnastaneeksi itsensä antikristukseen, kun ”pastori taisi silmiään hieraista, kun neitsyt saatana, seinään laakana, päätti mut yllättäen pierasta”. Samoin Pyhimys irtautuu vallitsevista arvoista ja kuvaa omaa suhdettaan hiphopiin räpätessään ”ei ne jutut, mistä sanottiin ’meidän’ olleet koskaan meidän, ne oli niiden, meil oli omamme, hiphop oli sitä et tehtiin omamme”. Suomen Talvisota 1939-1940 –yhtyeen kappaleelta samplattu ”kasvoton kuolema” kuvaa sukupolveamme, jonka pahin painajainen on kuolla tuntemattomana, kasvottomana, mikä yhdistää jälleen teeman ihmiskunnan pinnallisuuteen.

1% on kappale, jonka miellän koko Pettymyksen keskeisimmäksi biisiksi, jolla Pyhimys julistaa maailman mielettömyyttä. Pyhimys ”antautuu” maailman absurdiudelle ja samalla luopuu omasta vapaudestaan. Maailmantuskaansa kärsivä Pyhimys tylyttää siitä, miten maailman rikkain prosentti omistaa noin puolet kaikesta omistettavasta ja tavallinen länsimainen ihminen vain tukee tätä järjestelmää. Koska Pyhimys ei voi pelastaa kaikkia, vaikka haluaisikin, miksei hän antautuisi järjestelmälle ja pyrkisi nousemaan yhden prosentin joukkoon? Kappaleella kiteytyy Pyhimyksen äärimmäinen pettymys järjestelmään, joka nukuttaa ihmisen kaksoimoraaliseen uneen, jossa ostamalla Reilun kaupan banaanin uskoo tekevänsä hyvää, mutta todellisuudessa jokaisella teollaan tukee järjestelmää. Kadotettuaan viimeisetkin arvonrippeensä itsekeskeinen pinnallisuus tekee ihmisestä raadon, joka vain kulkee järjestelmän rattaissa.

Pettymys huipentuu viimeisenä soivaan nimikkokappaleeseen. Renttumainen Pauli Hanhiniemi laulaa kappaleen kertosäkeellä pettymyksestä ja elämän ohimenevyydestä, mikä kiteyttää albumin tematiikkaa. Todellisuudessa kappale koostuu kahdesta palasesta, kun Pauli Hanhiniemi poistuu lavalta kappaleen puolivälissä Pyhimys äityy omaan henkilökohtaiseen viimeiseen tilitykseensä. Koko albumi, ja kenties Pyhimyksen sooloura, päätetään kolme minuuttia kestävään suorasukaiseen, viiltävään ja vilpittömään ripitykseen. Tuntuu kuin Pyhimys antaisi itselleen tasan kolme minuuttia aikaa tiivistää kaiken, mitä haluaa enää Pyhimyksenä sanoa. Pyhimyksen viimeinen ulostulo on puhdasta sanataitelua ja verbaalista akrobatiaa. Arvokkaampaa päätöstä ei uralleen voi antaa. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei silmäkulmani vähän kostuisi liikutuksesta.

Levy on päättynyt ja artisti kumartaa yleisölleen viimeisen kerran. Nousen seisomaan ja taputan. Taputan vielä, kun teatterin valot jo sammutetaan. Taputan vielä, kun ovetkin suljetaan. En lopeta taputtamista.

3 kommenttia kirjoitukseen Pyhimyksen viimeinen ripitys – Pyhimys: Pettymys

  1. Tuukka Tuomasjukka kommentoi:

    Gösta-vertauksesta: Kuoppalahan kirjoittaa tekstejä Wiskarille. Ei siis ihme, jos Artussa on vähän Göstaa ja Pyhissä paljon, kun molempien tekstit tulevat samasta kynästä ja parhaat tekstithän pidetään tunnetusti itsellä. Ei sillä, ettenkö olisi itse väitteestä samaa mieltä, mutta tältä taustalta vertaus tuntuu snadisti epäreilulta.

    Linkki liittyy: https://twitter.com/paradisemikko/status/567815794940444672

    1. Lyricist kommentoi:

      Niin Pyhimyshän on kirjoittanut Wiskarille sanat tasan yhteen julkaistuun biisiin, joten yleistyksesi ontuu ja pahasti. Blogistin alkuperäinen vertaus / Gösta-heitto on siis täysin osuva ja reilu (ja allekirjoitan sen myös itse).

  2. Pasi kommentoi:

    Olen kuunnellut Poikkeustapauksesta lähtien Pyhiä, ja etenkin Salainen maailma-levy ja sen jälkeinen tuotanto on ollut ihan järjettömän hyvää. Tulva, Medium ja Paranoid on tähän asti olleet ne kolme parasta, ja kaikissa on ne omat juttunsa jotka tekee niistä ihan helvetin kovia levyjä. Kokonaisuutena ehkä Paranoid ja Tulva on parempia, mutta Mediumilla on ehkä kaikkien aikojen paras suomiräppibiisi, eli 0.
    Sanoisin kuitenkin että oma suosikkini kolmikosta on Tulva. Oikeestaan joka ikinen laini on kova, biitit on täydellisiä ja biisit sopii toisiinsa ja muodostaa järjettömän kovan ja yhtenäisen kokonaisuuden. Levynä ehdottomasti omassa kaikkien aikojen Top 10-listassa, jos yksi noista pitää valita. Tulvalla ei ole ainoatakaan huonoa biisiä, eikä edes tarpeetonta lainia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.