Löytämisen riemusta

 

asdghjkyt

Musiikkilöytöjen tekeminen on parasta. Nykyään, kun uutta musiikkia lähes pakkosyötetään monelta eri suunnalta, itsekin välillä unohtaa, miten palkitsevaa ja viihdyttävää on oikeasti etsiä uutta musiikkia. Turhan usein huomaan vain istuvani odottamassa, että muut lappaisivat uutta musiikkia syliini, sillä voi sitä riemun määrää, kun löydän itse uuden artistin, jonka tuotannon parissa voin viettää yön pimeimmät tunnit.

Spotifyn, streamauksen ja digitaalisen musiikin viedessä yhä enemmän ja enemmän jalansijaa musiikkimarkkinoilta, levykauppojen parissa kasvaneet ovat kaiholla muistelleet aikoja, jolloin musiikkilöydöt tehtiin levykaupan hyllyllä. Selattiin albumeita, joista ei koskaan ollut kuullutkaan. Kannen perusteella yritettiin luoda mielikuva, millaisesta albumista on kyse. Joku kaveri oli saattanut kuulla levyä ja kehunut sitä tai sitten itse kauppiaalla oli antaa oma painava suosituksensa levystä. Mielikuvan ja kuultujen kommenttien perusteella tehtiin ostopäätös. Kotona selvisi vaipuako transsiin vai kirotako menettämiään rahoja.

En ikinä kasvanut osaksi tätä kulttuuria. Olen syntynyt 90-luvun puolivälissä ja maaseudulla. Lähin levykauppa on tunnin ajomatkan päässä, ja vierailin siellä ensimmäistä kertaa vierailin aloitellessani lukiota, jolloin oikeasti aloin kiinnostua musiikista. Vanhempieni levyhyllyn aarteet jäivät lapsuudessani siihen, mitä autossa kuunneltiin matkalla mummolaan, eikä se ollut muuten Pink Floyd tai The Beatles, vaan lastenlevy – kenties Smurffit. Yläasteikäiseksi kasvettuani omistamani fyysiset levyt olivat laskettavissa yhden käden sormilla, mikä sekin saattaa olla varsin positiivisesti yläkanttiin arvioitu. Eivätkä nekään olleet itse ostettuja, lähinnä joululahjoja.

Aiemmat sukupolvet kasvoivat levykauppojen keskuudessa – itse olen koko elämäni kellunut bittivirrassa. Omat kokemukseni uuden musiikin löytämisestä ovat vahvasti sähköisiä, mutta silti henkilökohtaisesti yhtä merkittäviä. Samanalaista muistijälkeä uuden levyn kohtaaminen sovelluksessa kuin levykaupassa ei jätä, mutta löytämisen riemu on kuitenkin sama.

Nautin siitä, että voin kahlata läpi soittolistoja Spotifyssa tai uutuuksia Soundcloudissa. Nimen ja kuvituksen perusteella voin luoda mielikuvani musiikista, kuten ennenkin ihmiset levykaupoissa. Erona on kuitenkin se, että voin rauhallisin mielin kuunnella uuden löytöni. Vaikka kitarapainotteinen indierock olisikin omintaan herättelemään mieltymyksiäni vastaanottavat reseptorit, voin ennakkoluulottomasti tarttua täysin toisenlaiseen musiikkiin. Ei ole syytä pitäytyä ainoastaan siinä hyväksi havaitussa tyylilajissa, kun voi avoimin mielin tutustua mihin ikinä haluaa.

Minun ei tarvitse huolehtia valuvatko roposeni hukkaan tai löytäisinkö rahoilleni vielä parempaa vastinetta kuin käsissäni hypistelemäni levyn. Myöhemmin voin astella kauppaan ja ostaa samaisen levyn fyysisenä, koska tiedän pitäväni siitä. Samalla reissulla voin ostaa monta muutakin levyä, jotka olen löytänyt ja todennut hyväksi vastineeksi rahoilleni. Tiedän olevani osa vähemmistöä, mutta oma kulutukseni ole vähentynyt streamauksen myötä. Voin kuluttaa euroni levyihin huomattavasti huolettomammin, koska astuessani levykauppaan tiedän, mitä haluan ostaa.

Koko tämänkertainen ajatuksenvirtan sai alkunsa yön pikkutunneilla, kun kahlasin polvia myöten Spotifyssa uutta musiikkia. Törmäsin kanadalaisduon, Humans, uuteen levyyn Noontide, jonka kansikuvan ja nimen muodostama mielikuva herättivät mielenkiintoni. Tartuin kiinni uuteen tuttavuuteeni eikä aikaakaan, kun huomasin olevani sen pauloissa. Olin riemastunut uudesta löydöstäni ja humaltunut sen hyvyydestä.

Tummanpuhuvan elektro-indien tulviessa kuulokkeistani huomasin pohtivani, miten hienoa on, että voin päästä käsiksi entuudestaan tuntemattomaan artistiin näin helposti. Mietin, miten monta vastaavaa kokemusta olisin jäänyt kokematta ilman streamauspalveluita. Mietin, miten en koskaan olisi aloittanut blogiani, jos minulla ei olisi ollut löytöjäni, joita haluaisin fiilistellä blogissani. Mietin, miksi kuitenkin niin harva omaehtoisesti etsii uutta kuuneltavaa?

4 kommenttia kirjoitukseen Löytämisen riemusta

  1. Anne kommentoi:

    No hitto, täähän kuulostaa hyvältä! Kiitti vinkistä – tässä sitä löytämisen iloa parhaimmillaan, vaikka se tapahtuukin muiden suositusten kautta. Herätti heti ensisekunneista niin hyvin mielenkiinnon, että pitää ottaa koko levy kuunteluun.

    1. Markku Markku kommentoi:

      Kiitos palautteesta, Anne! Piristää aina, kun joku sanoo suositusteni kolahtaneen. En voi kuin suositella, kovassa soitossa Noontide on ollut.

  2. Tomi kommentoi:

    Mielenkiintoista tekstiä ja paljon samaistuttavia kohtia blogissasi. Lähtee ehdottomasti suosikkeihin, thumps up!

    1. Markku Markku kommentoi:

      Kiitos ja kumarrus!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.