Kuume on yhtyeeksi kasvaneen Pariisin Kevään parasta antia

Älä vaikuta liian harkitulta”, Arto Tuunela laulaa Astronautti-levyllä ja tiivistää yhteen lauseeseen Pariisin Kevään ydinongelman Meteoriitti-albumista lähtien. Tuunelan runsaudensarvesta syntyneestä pöytälaatikkoprojektista on hiljalleen kasvanut täysiverinen pop-yhtye. Matkan varrella oikein kukaan ei ole tiennyt, miten suhtautua koko kehitykseen.

Pariisin Keväässä on paljon samaa kuin Arcade Fire -yhtyeessä. Kumpikaan yhtye tulee tuskin koskaan tekemään debyyttinsä kaltaista vallattomasti pirskahtelevaa väriläiskää. Se ei kuitenkaan sulje pois, etteikö yhtye voisi tehdä silti vakuuttavaa pop-musiikkia.

Juuri sen yhtye osoittaa uusimmalla levyllään Kuume. Pariisin Kevät on kypsynyt väreilevästä pöytälaatikkoprojektista kunnianhimoiseksi yhtyeeksi. Uuden levyn kuopat eivät ole yhtä syviä kuin alkuaikoina, mutta toisaalta sen huiputkaan eivät sinkoudu aivan yhtä korkealle.

Pariisin Kevään äänimaisema on nivoutunut levy levyltä yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Naivismi on vähitellen karsiutunut pois, kun bändistä on muodostunut yhä keskeisempi osa Pariisin Kevättä. Toisaalta samaa tahtia kappaleiden vallaton idearikkaus on varissut pois. Pikkunäppärien detaljien sijaan Pariisin Kevät hallitsee monipuolisemman otteen musiikissaan.

Levyn avaava kappalekaksikko Pilvissä ja Kuume sysäävät etukäteen mielessä pyörineet epäluulot syrjään. Avausraita Pilvissä kaappaa kuuntelijan otteisiinsa heti ensimmäisistä pianointron tahdeista. Härskeimmän tanssilekan tavoin koukuttava kertosäe on juuri sopivan hallitun yliampuva.

Albumin nimikkobiisillä puolestaan sukelletaan yhtyeelle ominaiseen satumaailmaan, joka tuo mieleen yhtyeen kolmannen Kaikki on satua -albumin. Tummanpuhuva melodiakuljetus, joka yhdistyy kertosäkeen ujeltavaan falsettiin on sekä tarttuva että nerokas.

Kappale kappaleelta Kuume soljuu eteenpäin, kun Arto Tuunela leikittelee tapansa mukaisesti suomen kielellä ja rakentaa puolihuolimattomista lausepareista mielenmaisemaan tunkeutua tuokiokuvia.

Tajunnanvirrasta koostetut tekstit kuulostavat samaan aikaan mystisiltä ja rehellisen suoraviivaisilta. Arvaamattomat ajatuskulut muodostavat ilahduttavia säkeitä ja sanaleikkejä, kuten ”joo mä voin olla hukassa, ilman mitään mihin palata, tää palapeli pala palalta, katoaa ja niin”.

Kuume on teksteiltään Pariisin Kevään henkilökohtaisin levy. Keskeistä teksteissä on epätoivoinen kohtaaminen odottaminen, tunteiden kanssa hukassa oleminen ja ihmissuhteiden aallokossa pyristeleminen. Järjestäen jokainen levyn kappaleista käsittelee näitä teemoja kertojan näkökulmasta katsottuna.

Sanoitukset rinnastavat kappaleet toisiinsa muodostaen tarinamaisen kulun. Hullu-kappaleella lauletaan: ”tänään näin sinut metrosta, johon nousin kun sä jäit pois”. Myöhemmin Matkalla sun luo -kappaleella jatketaan: ”joka pysäkillä ootan sua kyytiin, ehkä jäisin pois jos sä tulisit”. Samanlainen kappaleiden välinen flirttailu jatkuu muillakin kappaleilla, mikä punoo levystä yhtenäisen kokonaisuuden.

Levyn lähestyessä loppuaan alkaa jo kaivata yhtyeelle ominaista ilmassa leijailevaa tunnepommia, joka potkaisee levyn tunnelman kohti tähtiä. Vielä on matkaa tähtiin on levyn huippukohta, joka kätkee sisäänsä järisyttävän tunnelatauksen. Pumppaava melodia saa kappaleen tuntumaan juoksukilpailulta, jonka jälkeen on niin hengästynyt, että haukkoo happea nurmikolla maaten.

Kuume on Pariisin Kevään levyistä tasapainoisimmasta päästä. Sen kuopat eivät ole yhtä syviä kuin edellisillä levyillä, eikä toisaalta sen huiput ole yhtä korkealla kuin ne ovat joskus olleet.

Kertojan päänsisäisen valtakamppailun ratkeaminen levyn päätöskappaleella voimaannutta juuria myöten. Kuka sulkee sun silmät runnoo koko levyn loppuun samaan tapaan kuin Alkemisti sulkee debyytin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.