Albumi: Katujen Äänet – Sulle, joka yksin aina oot

Katujen_Äänet2013_005

Kuva: Santtu Särkäs

 

Palataanpa ajassa kolme vuotta taaksepäin, jolloin ensimmäinen blogini oli vähitellen alkanut saada ilmaa siipiensä alle. Samoihin aikoihin julkaisi ensimmäisiä levytyksiään kolmenkymmenen vuoden takaa suomalaisen punkin ja uuden aallon musiikin ajoista vaikutteensa imevä Katujen Äänet. Tuolloin yhtyeen musiikista kuului vielä hiomattomuus ja raakilemaisuus, mutta ainakin allekirjoittaneessa Katujen Äänet herättivät jo varhaisessa vaiheessaan varovaista innostusta. Tulinhan jopa kirjoittaneeksi yhtyeen debyytti-ep:stä silloiseen blogiini. Kerrankin minulla on mahdollisuus paukutella henkseleitä ja rehennellä: ”Bongasinhan minä tämän bändin jo sen alkuaikoina!”

Tuohon aikaan, kun Katujen Äänetkin aloittelivat uraansa,  alettiin ensimmäistä kertaa puhua suomirockin paluusta ja pelastajista. Uusia samaan kategoriaan asettuvia bändejä, kuten jo lopettanut Suomen Karvapääkuninkaat ja paremmin menestynyt Hopeajärvi, alkoi ilmaantua tasaista tahtia ja samaan aikaan myös vanhat tekijät alkoivat kääntää päätään voimakkaammin suomirockin suuntaan, kuten Haloo Helsinki! ja Olavi Uusivirta tuoreimmilla levyillään. Eikä laskuista sovi unohtaa tämän hetken kenties suomirockin kuuminta yhtyettä – Pimeyttä.

416527

Vuosien aikana Katujen Äänet on monipuolistunut suunnattoman paljon yhtyeenä ja kokemattomuudesta johtunut mutkien suoristaminen on hiljalleen karissut yhtyeen harteilta. Tuoreella Sulle, joka yksin aina oot -debyyttilevyllään yhtye on hiljalleen ajautunut pois suomirock-ympyröistä ja sukeltanut entistä syvemmälle punkin sekä erityisesti uuden aallon maailmaan.

Yhtyeen debyyttissä viehättää erityisesti se, että Katujen Äänet osoittaa olevansa useammankin kuin vain yhden tempun yhtye. Vaikka yhtyeen ”se juttu” onkin soittaa energisesti suoraviivaisia ja nuoruuden kiihkoisia kappaleita, kuten Eletty eilinen ja Katujen kasvot, naivistiseenkin maailmankuvaan sisältyy omat kolhunsa ja särönsä. Katujen Äänet tuovat itsestään esiin myös huomattavasti synkemmän puolen kappaleilla 1. Marraskuuta ja Kasvot lumessa, jollaista itse en osannut ennakkoon edes odottaa. En tiedä, johtuuko se pohjattomasta rakkaudestani The Curen ja Joy Divisionin kaltaisia yhtyeitä kohtaan vai synkistelyn muodostamasta piristävästä kontrastista levyn muutoin niin elämänriemuisalle asenteelle, mutta minulle mainitut kappaleet ovat Sulle, joka yksin aina oot -levyn kulminaatiopisteet, joita ilman en osaisi kuvitella olevani yhtä innostunut levystä kuin tällä hetkellä olen.

Asetelma on vähän samanlainen kuin jo mainitsemani Joy Division -yhtyeen hittikappaleella Love Will Tear Us Apart, jonka duurivoittoisen kitaroinnin taustalle kätkeytyy traaginen tarina parisuhteesta. Jos sanoitukset jätetään huomioimatta, on vaikea käsittää, miksi niin kepeältä kuulostava kappale on nimetty niin pahaenteisesti. Miten niin riemuistalta kuulostava levy on nimetty niin masentavasti kuin Sulle, joka yksin aina oot? Siksi, etteivät asiat ole aina niin yksipuolisia. Siksi, että silloinkin, kun ollaan nuoria ja kauniita, jossain syvällä alitajunnassa saattaa mieltä kaihertaa huoli ja murhe. Kenties huoli tulevasta tai murheet menneisyydestä. Voimakkaimmankaan nuoruuden kiihkon turvin ei pysty pakenemaan elämän huonoja puolia, vaikka siltä se kyseisenä hetkenä saattaisi tuntuakin. Jossain vaiheessa kovinkin nousukiito voi kääntyä laskuun.

Toisaalta ainahan voi nousta ylös ja jatkaa matkaa eteenpäin. Miksei silloin nautittaisi elämästä, kun on siihen mahdollisuus. Ja sitähän Katujen Äänet juuri tekee. Yhtye juoksee kesäyössä pää pilvissä ja rinta täynnä nuoruudeen romantiikka. Sulle, joka yksin aina oot on ylistyslaulu nuoruudelle.

Loppukaneettina sanon vielä, että Sulle, joka yksin aina oot on tajuttoman kova debyyttilevy tältä vielä nuorelta, mutta sitäkin innokkaammalta yhtyeeltä. On aina yhtä ilahduttavaa todetta, että suomalainen musiikki voi erittäin hyvin ja paksusti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.