H2Ö eli sinne ja tänne ja takaisin
Perjantai
Taivas on täyttynyt harmaista pilvistä ja auton tuulilasi kastuu tasaisen epäsäännöllisistä sadekuuroista. Kaukana edessäpäin valopallo repii pilviverhoa. ”Tuolla on Turku, Ruissalo”, ajattelen, kun rosvobiilini kiitää kohti aurinkoista päämääräänsä.
Saavun Turkuun, mutta todellinen matkani on vasta alussa. Haasteisen maaston vuoksi autolla liikkumisesta tulee mahdotonta, ja minun on vaihdettava rosvobiilini pyörään, rosvopyörään, loppumatkan ajaksi. Poljin, ja poljin, mutta tie ei loppunut milloinkaan, vaikka määränpää loisti kirkkaana edessäni. Ylitin mäet ja vuonot, kahlasin yli Aurajoen ja suunnistin läpi tiheään kasvaneen metsän. Onneksi päiväsaikaan villieläimet eivät juurikaan liiku Ruissalon metsissä. Paalumatkastani tulee sitten täysin erilainen.
Vihdoin olen kuitenkin perillä. Metsän keskeltä avautuu maisema, joka hengittää merellistä ja urbaania tunnelmaa. Astun sisään Ruissalon Telakan alueelle ja löydänkin itseni keskeltä metsämaisemaa, joka sijaitsee alueen yhdessä kulmassa.
Istahdan alas ja kertaan toimintasuunnitelmani. Ensimmäisenä listallani lukee: ”Sammal, Meri-lava”. Selvä, merta kohti! Astun ulos metsiköstä ja lähden päämäärättömästi suunnistamaan kohti merta. Matkasta alkaa muodostua määränpää, kun meren ja Meri-lavan löytäminen alueelta osoittautuu yllättävän haasteelliseksi. Kiipeän keskialueella kasvavan koivunlatvaan löytääkseni suuntani uudelleen. ”Ahaa, tuolla on meri!” Matka jatkuu.
Seuraavaksi törmään tolppaan, jonka nupissa risteilee suuntaviittoja kaikkialle. Meri, Takapiha, Veistämö, Grilli jne. Suuntaan askeleeni sinne, missä meren ilmoitetaan olevan. Olo on kuin labyrintissa ja alan tuntea oloni tyhmäksi, kun harhailen epätietoisena ympäri aluetta. Eksyin. En ollut edes poikennut polulta, kuten äitini oli painottanut. Vastaani käveli joku perhanan metsuriseksuuali. Punahilkka ja iso paha susi tästä enää puuttuisikaan.
Lopulta löysin lavan, jolle Sammaleen on määrä astua hetken kuluttua. Sammaleen keikka on kenties hämmentävin keikka, mitä olen todistanut. Keikka alkoi, loppui ja alkoi alusta – kaikki tämä tapahtui viidessä minuutissa. Hämmentävän keikkarutiinin lisäksi yleisössä saimme kummastella lähes luonnottomia ilmiöitä. Ensinnäkin, taivas oli lähes pilvetön. Ei nyt sentään sellainen kirkkaan sininen kuin elokuvissa ja sarjakuvissa, mutta vähemmän tumma kuin yleensä – jopa vaaleanharmaa, sanoisin. Toiseksi, Ruissalossa todistettiin pisintä yhtäjaksoista hellejaksoa tänä kesänä. Se kesti 45 minuuttia ja lämpötila selkeästi +18 celsius-asteen yläpuolella.
Okei, myönnetään. En katsonut Sammaleen keikkaa edes loppuun. Kyllästyin. Yhtye soitti ihan hyvin, mutta kovin ponnettomasti. Ajankohta ei imarrellut Sammaleen musiikkia, eikä musiikki saanut minusta tai muusta yleisöstä minkäänlaista otetta. Koska esitys ei vastannut odotuksiani, päätin äänestää jaloillani ja suunnistin takaisin metsän hämärään, missä Ville Pirinen Combact School soitti omaa settiään.
Seuraavat tunnit notkuin seisovassa pöydässä. Ravasin ympäri festarialuetta maistellen vähäsen jokaista sillä hetkellä soittavaa esiintyjään. Loppufestaria ajatellen ratkaisu oli erinomainen, sillä opin vihdoin suunnistamaan alueella. Fiilistelin, miten Black Twig keräsi hyvin yleisöä Takapihalle ja kuulin muutaman uuden kappaleenkin.
Kävin turhautumassa ja rakastumassa Veistämö-lavaan, joka on valehtelematta hienoimpia tiloja, missä esiintyä. Miljöö on tunnelmallinen, minkä ansiosta se sopisi erinomaisesti Mikko Joensuun ja Mirel Wagnerin kaltaisille tulkinnallaan tilan täyttäville esiintyjille. Suunnattoman suuren puisen hallin takaosaan, eli sisäänkäynnin yhteyteen, on sijoitettu anniskelualue. Ihastuin ajatukseen, että voisin nautiskella IPA-lasillistani samalla, kun fiilistelen Mirel Wagnerin esiintymistä tunnelmallisessa miljöössä.
Mutta eihän se nyt mennyt niin kuin piti. Veistämössä on yksi äärimmäisen suuri ongelma, joka sai hiukseni harmaantumaan ennen kuin kiskoin ne päästäni. Se on taustahälinä. Mirel Wagnerin esitys kaikui vaimeana jossain kaukaisuudessa, kun itse seisoin yleisössä kuuntelemassa ihmisten äänekästä puheensorinaa heidän juodessaan, jonottaessaan juotavaa ja juodessaan lisää. Itse kun kuulun siihen festarikävijöiden joukkoon, jotka oikeasti haluavat kuunnella ja todistaa artistien esitykset, eikä ainoastaan nauttia hyvästä tunnelmasta. Saivartelua tai ei, minua tämä taustahälinä häiritsi suunnattomasti. Tilanne oli kuitenkin kuulemani mukaan parempi kuin viime vuonna, jolloin Veistämön takaosaan oli sijoitettu ravintola-alue.
Turhautunein kaveri protestoi seisoskelemalla rantavedessä. Näin hänen silmistään, miten hän kiehui raivosta. Sanoisin, että hän oli viisas mentyään mereen hetkeksi jäähylle. Hän oli nimittäin niin raivona, että uidessaan syvemmälle hänen takkinsa sisältä alkoi purkautua vesihöyryä. Miettikää nyt, miten hiilenä kaverin on täytynyt siinä vaiheessa olla. Joku sanoi, että hän on muka performanssitaiteilija, mutta kyllä minä tunnistan närkästyneen festarikävijän sellaisen nähdessäni.
Vaikka minä ja vedessä lillunut jäähdyttelijä mielemme pahoitimmekin, itse en antanut asian lannistaa minua. Suuntasin askeleeni katsomaan Kuparilinnaa, joka oli aloittamassa Kuja-lavalla. Kuja on itse asiassa Veistämön ohella äärimmäisen hieno soittopaikka. Pieni lava on sijoitettu kahden pitkän puurakennuksen väliin muodostamaa, noh, kujan. Pienestäkin ihmisjoukosta muodostuu tiivis yleisö. Kuparilinnan vuosikymmenten takaa ammentava Neuvosto-iskelmä oli omissa laskuissani eräänlainen jokerikortti illan ohjelmistossa. Yhtyeen keväällä julkaistu Tuulee-kappale oli tarttuva popkappale, joka piristi vintage-otteellaan. Enkä joutunut pettymään yhtyeen livesoittoonkaan, sillä Kuparilinna soitti itselleen sopivassa miljöössä niin hurmaavasti, että annoin yhtyeen harmonian viedä minut mukanaan. Vaikka esityksessä oli vielä jonkin verran hiomattomuutta, en jaksanut vaivata päätäni sellaisella, tunnelma oli sitäkin paremmin kohdillaan.
Opin nopeasti, että H2Ö:ssä on turha kiirehtiä keikalta toiselle hyvissä ajoin ennen alkamisaikaa, koska ihmiset valuvat tapahtumapaikoille vasta sillä hetkellä, kun kello lyö. Poikkeuksena tietenkin Citymanin kaltaiset järjestäjien typerät aivoitukset. Cityman siis soitti Liiteri-nimisessä pienessä sisätilassa, jonka ovelta oli kymmenien metrien jono artistista kiinnostunutta festarikansaa, joista vain murto-osa mahtui Liiteriin sisälle.
Löysin kuitenkin itsenikin reilusti ennen alkamisaikaa odottamasta Ruger Haueria Meri-lavalla. Lopulta minä ja muu yleisö saimme odottaa pitkään vielä alkamisajankohdan jälkeenkin sitä, että Ruger Hauer vihdoin nousi lavalle. Syykin oli selvä. Paperi T oli samana päivänä esiintynyt Oulussa Qstock-festivaaleilla, mistä hän oli tulossa Helsinki-Vantaan kautta Turun Ruissaloon. ”Jetset hilife”, kuten Tommishock keikan alettua tokaisi. Suosiostaan nautiskelevaa Paperi T:tä on ilo katsella lavalla, sillä koko tämänkesäinen hyökytys on selvästi vain ruokkinut Paperi T:n itsevarmuutta, mikä näkyy ytimekkäänä ja kiven kovana esiintymisenä. Kolmikon synergia ei kuitenkaan tunnu kärsineen Paperi T:n rocktähteydestä, sillä Tommishock ja Pyhimys tarkoituksella antoivat Paperi T:lle lisätilaa muun muassa pohjustamalla hänen sisääntuloaan kappaleisiin. Huomasihan sen yleisöstäkin, miten Paperi T sai kovimmat suosionosoitukset ja yleisön mukaan verseihinsä.
Ruger Hauer ei muuten ole livenä yhtään niin vihainen kuin levyillään.
Aavikosta minulla ei ole yksinkertaisesti tarpeeksi sanottavaa, koska yhtyeen keikka oli jotain, mitä en osaa onnistuneesti sanoihin pukea. Se oli euforiaa, ja se oli ekstaasissa juhlivaa yleisöä. Yleisö pomppi ja tanssi, bändi revitteli sydämensä kyllyydestä. ”Kun soivat Rolandin mustat urut, unhoittuvat arjen surut”, luki valotaululla. Syntetinsaattori-ilotulitus ampui koko keikan jonnekin maata kiertävälle radalle, mitä ei täysin pysty ymmärtämään ellei ollut osallisena. Yhtye soitti vanhempia hittejään, tuoreempia tanssittajia ja koko spektaakkeli huipentui Viitostie-kappaleeseen, jonka ajaksi lavalle kapusi myös Risto Ylihärsilä. Kyllä, Aavikko hallitsi koko perjantaista yötä.
Lauantai
Vailla muistikuvia tai paikan tajua heräsin rauhallisesti keinahtelevaan liikkeeseen veden liplatukseen. Tärinästä ja nestehukasta kärsien nousin ylös. Kengätkin olivat täynnä hiekkaa Aavikon jäljiltä. Vähitellen ymmärsin olevani veneellä. GPS-tietojen mukaan paatti seilasi kansainvälisellä vesialueella. Öristen ja täristen kannen alta portaita kapuaa tokkurainen mies, veneen kippari. Olli Immonen, mitä helvettiä? Koska meillä kummallakaan ei ollut tarkkaa havaintoa siitä, miten olimme tähän hetkeen päätyneet, aloimme kerrata eilisillan tapahtumia kännyköidemme sisältämän materiaalin perusteella. Immosen Facebook huutaa punaisena ilmoituksista, itse olen vain saanut pari puhelua ja muutaman moralisoivan viestin. ”Tais tulla taas kirjoitettua jotain typerää”, Olli yhtäkkiä sanoo. ”Joo, sama homma”, totean selatessani eilisillan vanhoille rakkauksilleni lähettämiäni viestejä. ”Eikun, nyt tuli kirjoitettua jotain oikeasti todella, todella, typerää”, Olli tuskailee ojentaessaan puhelimensa minulle.
Luen Immosen kirjoituksen, jonka jälkeen lasken puhelimen pöydälle ja nousen ylös. Hyppään laidan yli mereen ja uin takaisin Ruissaloon.
Kuivateltuani itseni laiturilla ja kerättyäni sekä henkisen että fyysisen minäni kasaan, lähdin takaisin Ruissalon Telakan humuun. Toinen festaripäivä oli omalta osaltani alkamassa.
Ensimmäisenä soitto kantautui korviini Takapihalta, jonka lauteille oululainen The Scenes oli noussut. Olen vaivihkaa aina pitänyt The Scenes -yhtyeesta. The Scenes huokuu tervettä ylimielisyyttä ja taiteellista hulluutta, mikä on sekä kiehtonut että vetänyt minua puoleensa. Näin ollen koin itseni kohtalaisen pettyneeksi, kun levyjen hysteria ja kaaottisuus ei ollut havaittavissa yhtyeen live-esiintymisessä. Ei, ei The Scenes ollut huono. Kovin tavanomainen vai, minkä vuoksi keikka ei istu siihen kuvaan, minkä yhtye on itsestään pyrkinyt luomaan. Kaipaan maanista kiihkoa, Raivon historiaa.
Raivoa, ääntä ja vimmaa löysinkin, kun Pintandwefall paiskoi menemään Veistämön puolella niin, että boksereita, nahkahousuja ja käsirautoja lensivät lavalle. Soittajat kiertävät kehää, yleisö pomppii ja kenelläkään ei ole kiire muualle. Pintandwefall soitti niin lujalla otteella, että Veistämön taustahälinä peittyy yhtyeen rallien alle. Huh, en malta odottaa yhtyeen tulevaa levyä.
Kaikesta riehumisesta ja remuamisesta tulee nälkä, joten suunnistin tuoksujen perässä alueen ruokanurkkaukseen. Vaikka olin niin nälkäinen, että olisin voinut syödä hevosen, kyseistä eläintä ei kuulemma ollut tarjolla – ainakaan kokonaisena. Tyydyin sitten jonottamaan burgeria. Ja minä jonotin. Ja jonotin. Vihdoin olen jonossa ensimmäinen ja heilutan kädessäni viimeistä seteliäni vaikeroiden: ”Mitä tahansa koko rahalla!” Tässä vaiheessa myyjä ilmoittaa myyneensä kojun loppuun. Tunnen kuinka elämänhalu valuu silmäkuopistani, kun kohtaan myyjän tyhjän katseen. ”Mulla olisi tonnin seteli.” Romahdan täysin, siis henkisesti ja fyysisesti. Sikiöasennossa vaikeroin keskellä hampurilaiskojua. Jossain vaiheessa huomaan eteeni ilmestyneen kebablautasen, jonka tuntematon hyväntekijä on minulle lahjoittanut. Nautin sen suurella mielihyvällä ja kiitän kebabjumalaa ateriasta. On aika jatkaa eteenpäin.
Meri-lavalla ollaan jälleen. Nyt löydän sen jo huomattavasti nopeammin kuin aluksi. Huppupäinen Asa sylkee ensimmäisiä riimejään bändin säestäessä. Asa esiintyy kliinisesti ja suvereenisti. Hän hallitsee lavan niin hyvin, että voisi puoliunessa ja vasemmalla kädellä heittää keikkansa, mutta yleisö olisi silti täysin mukana. Asa & Band esiintyy täydellisesti. Tai ainakin lähes täydellisesti. On vain yksi ongelma. Asa on aivan liian rakastunut. Livebändinsä säestämänä Asa lurauttelee rakkauslorujaan hymyillen niin leveästi, että Cheek ja Elastinen ovat siitä lähtien harjoitelleet hymyään kotona peilin edessä. Asan kasvot suorastaan säteilevät sentimentaalisesta onnesta. Ihmettelen hetken, mitä tahmeaa kengänpohjaani on tarttunut ja huomaan sen olevan siirappia. Koko Meri-lava kelluu siirappimeressä. Hyi, rakkaus on rumaa.
Jodarok ei onneksi ole rakastunut, vaan vähän kyyninen, asiat kyseenalaistava ja vittumaisen tarkka huomioissaan. Lyyrisesti Jodarok on suomiräppäreiden parhaimmistoa. On ihailtavaa, miten Jodarokin paikoitellen raskaskin paatos viiltelee reikiä silmien päällä lepäävän verhoon. Samalla se on kuitenkin havainnollistavuudessaan viihdyttävää ja helposti sisäistettävää. Eikä ihme, että yleisö nauttii jokaisesta sekunnista Aivovuodon keikalla. Suurella sydämellä esiintyy myös itse Aivovuoto. Yhtäkkiä Jodarok päättää hypätä lavalta alas yleisön sekaan räppäämään riimejään ihmisjoukon keskeltä kuin Jeesus tai joku muu uskonnollinen kollega. Hetkeä myöhemmin on yleisön vuoro astua lavalle, kun yhtye ottaa yleisöstä Khidille tuuraajan Seinä, seinä, seinä, seinä -kappaleeseen. Esityksen yhtye päättää setin ulkopuolelta kuultavaan Mustaan ambulanssiin, jota äänekäs kahden hengen kokoinen vähemmistö lavan edessä pitkään toivoi. Tiskin äärellä toiminut Lobo ei päästänyt yhtyeen kahta muuta jäsentä pois ilman Mustan ambulanssin esittämistä. Kiitos Lobo, kiitos Aivovuoto.
Malttamaton yleisö seisoskelee kevyessä vesitihkussa Suulin edessä. Osa odottajista ei ole täysin varma siitä, mitä he odottavat, mutta useampi on määrätietoisesti odottamassa K-X-P:n keikkaa. Järjestyksenvalvojat eivät päästä ihmisiä sisään, koska soundcheck on kesken. Olisihan se traagista, jos yhtyeen jäsenet tulisivat nähdyiksi ilman huppujaan.
Odotus kuitenkin päättyy ja sopulilauma tungeksii sisälle rakennukseen. Tasaisesti junnaava avaruusproge alkaa jyskyä. Jyske kestää minuutista toiseen ja valotauluilla välkkyy psykedeelinen kuvio. Yleisössä alkaa olla havaittavissa hermostunutta liikehdintää, että malttamattomimmat kuiskivat toisilleen: ”Mitä paskaa tämä oikein on?” Edessäni äänekäs porukka arpoo lähteäkö muualle, 22-pistepirkkokin aloittaisi tovin kuluttua. Kannustan ryhmää lämpimästi siirtymään muualle, jotta saisin itse nauttia esityksestä ilman heidän arpomistaan ”mennäkö, vai eikö mennä”. K-X-P:n ote alkaa kiihtyä ja alan vähitellen hivuttautua yleisön seassa lähemmäs lavaa. Lava vetää minua puoleensa. Kuulen, kuinka valojen välkkeessä heiluvat huppupäiset viikatemiehet rumpujensa takana kutsuvat minua. Ajan ja paikan taju katoavat, kun vajoan K-X-P:n huumaavaan transsiin. Euforinen tunne valtaa koko kehon ja sydän lyö rummun tahdissa. Välillä pulssi kiihtyy ja kohta se taas rauhoittuu jääden junnamaan. Yleisön massaeuforia pysyy yllä siihen asti, kunnes soitto lakkaa ja tuntuu kuin tipahtaisi sfääristä takaisin maanpinnalle.
Poljen sateisena lauantaiyönä Ruissalosta kohti Turun keskustaa laulaen Kolmatta Naista. On kylmä ja olen läpimärkä, muttei se haittaa. Valmistaudun henkisesti kohtaamaan festarin jälkeisen ahdistustuksen, mutta sillä hetkellä olin onnellinen.
Loppukaneettina turinalleni haluan sanoa, että H2Ö on Suomen hienoimpia tapahtumia. Kaksipäiväisellä festarilla vallitsi leppoisa ja rento ilmapiiri. Ihmiset olivat kohteliaita, siistejä ja asiallisia. Henkilökohtaisesti en kohdannut yhtäkään häiriökäyttäytyjää, minkä vuoksi olen vilpittömästi harmistunut siitä, miten moralisoivaan ja paheksuvaan sävyyn joissain uutisissa tapahtumasta on puhuttu poliisin tilastoihin vedoten. Kyllä, poliisin tilastojen mukaan tapahtumassa kirjattiin 37 huumausainerikosta, mikä samaa luokkaa kuin monesti suuremmassa Ruisrockissa.
Ongelman voi vääntää, mistä haluaa ja mielensä voi pahoittaa monista asioista. Niin kauan, kun kuitenkin saan itse olla häiriintymättä huumautuneista ja juopuneista ihmisistä, poliisin tilastonikkarointi menettää minun silmissäni merkityksensä. Annan omien kokemusteni puhua, ja kokemuksiini vedoten en voi kuin lämpimästi suositella H2Ö:tä.
Kiireisimmät viranomaiset Ruissalossa olivat gorillapoliisit, joiden tilastoihin kirjattiin yksi häiriökäyttäytyminen.
