”On kaks eri asiaa tehdä hiphopil rahaa ja tehdä hiphopia rahasta.” Näillä sanoilla Kimmo ”Elastinen” Laiho avasi Taisetta/Liiketoimintaa-kappaleen vuonna 2000 julkaistulla Renesanssi-levyllä. Fintelligensin debyyttialbumista on kulunut 15 vuotta, ja tällä välin kapinnaliselta kuulostavasta Elastisesta on tullut suomiräpin toinen kestohymypoika ja täysillä elamisen sanomaa julistava proteiinirahkakasvo.

Kuten se toinenkin suomiräpin kestohymypoika viime vuonna, myös Elastinen valmistautuu täyttämään stadionin yleisöllä, joka valuu porteista sisään hymy huulillaan. Ulos yleisö astelee edelleen hymyillen, mutta hikisenä voimaannuttavasta tsemppijumpasta ja kourassaan proteiinirahkat, koska palautuminen on kaiken a ja o.

Odotettavissa on, että viime vuodet höyryjunan lailla eteenpäin puskenut Elastinen pyyhkii yleisönsä yli kuin positiivisuuden pyörremyrsky, mutta juuri tällaista voimaannuttavaa itsetuntokylpyä yleisö Elastiselta odottaakin. Blessed, happy & grateful ja sitä rataa.

Mutta palataan hetkeksi 15 vuotta taaksepäin, kun kaksi kellareiden kasvateiksi itseään kutsuvaa nuorukaista lykkäsivät suomiräpin valtavirran aalloille, joita se sittemmin on vakaasti kulkenut. Loputtoman riimivirran omaava kaksikko oli voittamaton, tai ainakin he esittivät asiansa siten, ettei voinut kyseenalaistaa. Tietoisuus omista kyvyistä ja mahdollisuuksista ajoi eteenpäin, kuten nykyäänkin.

Mikä sitten Elastisessa on vuosien aikana säilynyt ja mikä on muuttunut? Otin kuunteluuni Elastisen tuoreen albumin Iso kuva ja tarkoitukseni oli pohtia, miten Elastinen on muutunut. Noh, eihän se nyt ihan mennyt, kuten ajattelin. Lopputuloksena syntyikin varaukseton purkaus, joka on kirjoitettu lapiolla näppäimistöä hakaten.

Nuoren miehen pohjaton uho on lähes kokonaan kadonnut, mikä johtuu kahdesta asiasta: Elastinen ei ole enää nuori mies, eikä hänellä ole enää mitään uhottavaa. Hän on saavuttanut aseman räppärinä, jota nuorena janosi. Kaksi jannua eivät tyytyneet siihen, mitä suomiräpskene aikanaan oli, vaan ottivat ohjat käsiinsä. Lopulta heidän työnsä kasvoi suomiräpin menestystarinaksi, joka lopulta kulminoitui Cheekin suosioon Vain Elämää -ohjelmassa sekä post-Vain Elämää –aikakautena. Mitä seuraavaksi?

Voisi ajatella, että Elastisen takki on tällä hetkellä aika tyhjä. Isoa kuvaa kuunnellessa edessä siintää lähinnä iso, mutta sangen tyhjä kuva, jota kuvaavat superlatiivit eivät ole yhtä mieltäylentäviä kuin Elastisen tsemppaus. Elastinen on juuri se selkääntaputtelija, joka astelee murskatappion jälkeen pukuhuoneeseen peukut ylhäällä, hymyilee leveästi ja kannustaa: ”Posin kautta!” Juokkueurheilijat tietävät, miten kiittämätön rooli se on. Vaikka albumin kappaleista poistaisi vokaaliraidan, sisältö ei juurikaan kärsisi, koska kaikki Elastisen sanottava on tiivistettävissä muutamaan self help -oppaista lainattuun lauseeseen.

Trendikkäästi kuvailtuna sanoitukset ovat lähinnä filleriä, eikä killeriä.

Levylle vierailemaan maaniteltu Snoop Dogg oli jymyuutinen, mutta hänen vierailussaan piilee surullista ironiaa. Yksi väsyneimmistä jenkkiräppäreistä vierailee suomiräpin tämänhetkisen suurimman nimen levyllä. Onko tämä tohvelit jalassaan mutiseva Snoop Dogg se supertähti, jota kuola valuen odotettiin kuultavaksi levyllä? Suomiräpin suurimmasta yhteistyöstä tulikin kaikkien aikojen antikliimaksi. Sätkäänsä käärivä Snoop Dogg on hilpeämpää seurattavaa kuin tämä kappale. Vielä ironisempaa on, miten kovasta duunista ja kaikkensa yrittämisestä sanomansa ammentavan levyn ennakkoon odotetuin kappale kuulostaa juuri siltä, ettei ole edes yritetty. Aitaa ei olla kivuttu sieltä, missä se on matalin, vaan nenää nyrpistäen on käännytty ympäri ja annettu olla. Koko yö (feat. Snoop Dogg) on yksinomaan aneeminen esitys, ei mitään muuta.

Sitkeästi kaksikko kuitenkin roikkuu remmissä ja porskuttaa eteenpäin, mutta surullisen kuuluisat neljä kirjainta kertovat herrojen kriisistä enemmän kuin tuhat sanaa. Sanat ovat Veri vetää –kappaleella kiusallisen usein viljelty YOLO. Just let that sink in.

Maininnan arvoinen saavutus lienee, ettei mikään kuuntelemani ole koskaan aiheuttanut samanlaista kiusaannusta kuin ”nyt saa tuulettaa” huudahdukset yhdistettynä pörinään, joka kuulostaa lähinnä Pringles-purkkiin piereskelyltä. Edes pieruhuumorin sisällyttäminen tekstiini ei tunnu kokemuksen jälkeen lainkaan kiusalliselta.

Toinen asia, josta Renesanssi-albumilla Iso H ja Elastinen paasasivat oli, että heille on samantekevää, mitä muut ajattelevat heidän tekemisistään. He ovat joka tapauksessa kuvioissa niin kauan kuin musiikintekeminen saa heidän sydämensä sykkimään tavallista kiivaammin. Ihailtavaa ja innostavaa Elastisessa on, miten aidosti hän tekee musiikkinsa ”sydän edellä”. Aidoimmillaan tämä ilmenee päätösraidalla Mikään muu ei merkkaa, joka erottuu levyltä jopa niin positiivisessa valossa, että voisin kuvitella kuuntelevani kappaletta myös tämän kirjoituksen jälkeen.

Päätösraita on varovainen paluu Renesanssi-albumia muistuttavaan tunnelmaan. Päättäväinen uho on jälleen läsnä, ja se kumpuaa syvältä Elastisen rinnasta hänen musiikille sykkivästä sydämestään. Suoraselkäistä ja määrätietoista Elastista kuuntelee ajatuksella, ja hänen olemuksensa herättää kunnioitusta. Tuon vajaan viiden minuutin aikana alkaa jopa hieman hävettämään, miten voimakkaasti edeltäviä kappaleita onkaan halveksinut.

Voi, jos koko levy olisikin ollut tällainen, mutta todellisuuteen havahtuminen on karua. En voi olla miettimättä, onko vika minussa vai miksi näin yltiöpositiivinen musiikki voi tuntua niin ahdistavalta? Kun yksitoista kappaletta kierrätetään samoja tsemppauskliseitä ja kulahtaneita mantroja, kuten ”posin kautta” ja ”jos ei yritä, ei voi onnistua”, lopputulos on niin masentava, että elämänhalu sisälläni huutaa pakotietä.

Elastisen yrittämiseetos ja tsemppihumppa on – kuten levykin – isossa kuvassa kaunista ja motivoivaa, mutta lähemmässä tarkastelussa sen utopistinen ajatusmaailma ei toimi. Levyn kertomassa sadussa on vain ja yksin sinusta kiinni, mitä elämässä osaksesi koituu. Sadun suuri sankari, Elastinen, on väsymätön taistelija, joka on selvinnyt kaikista kohtaamistaan haasteista voittajana. Kaikki on kiinni kovasta duunista ja epäonnistumiset vain kasvattavat, kunhan nostaa katseensa ylöspäin eikä kulje leuka rinnassa kohti uusia pettymyksiä.

”Asenne ratkaisee” on mantra, jota paasataan levyllä riittämiin. Vaikka ajatukset ja maailmankuva olisivatkin vieraantuneet todellisuudesta, asenne ratkaisee. Sen varaan rakennettu maailmankuva on vain kovin naiivi ja helposti särkyvä. En kuitenkaan väitä, etteikö mantran hokemiselle olisi joissain tilanteissa aihetta. Parempi olla vähän liian itsevarma kuin jatkuvasti epävarma.

Ihmetyttää vain, olenko kuuntelijana tyhmä, kun samaa lausetta pyöritellään vähän varioiden 40 minuuttia. Vai onko tarkoituksena toistaa yksinkertaista aatetta, kunnes ennen pitkää se sisäistetään? Onko Iso kuva yhtämittaista kuuntelijan aivopesua?

Mutta hei, ovathan orkesterisovitukset viihdyttävä ja onnistunut palanen levyllä. Toisaalta muilta osin suurin osa kappaleista kuulosta pitkälti Cheekin edellisen albumin ylijäämämateriaalilta. Aa-maneeri on kenties ainoa keekkimäisyys, joka albumilta uupuu. Onkohan Elastinen joskus salaa katkera Cheekille, joka saavutti suomiräppärin lakipisteen ennen häntä? Elastinen jäljittelee tällä hetkellä niin vahvasti Cheekin reittiä, ettei voi olla ajattelematta Elastisen keräävään lähinnä pullanmurusia Cheekin polun varrelta. Kenties juuri siksi albumi kuulostaa siltä, että on kuullut tämän saman ennenkin.

Levyn suurin yllätys on yllätyksettömyys. Iso kuva kuitenkin osoittaa, ettei pelkästään resursseilla ja kovalla duunilla ei saada aikaan erinomaista lopputulosta. Tämä on hyvä muistutus vanhoille tekijöille sekä koko levyn suurin tsemppaus uusille läpimurrosta unelmoiville artisteille. Levy opettaa, ettei mikään ole itsestään selvää, vaikka asenne olisi kohdillaan. Vai mistä muusta se kertoo, että vuoden positiivisin mies julkaisee vuoden aneemisimman albumin?

Kaikessa positiivarismissaan Iso kuva on uskomattoman masentava levy, jonka on kuulematta kuullut – ainakin kahdesti. Ugh.