Nyt tärähti isosti, sillä Dallas Kalevala on kovempi kuin osaat edes kuvitella

Kuva: Antti Sepponen

Istahdapa alas ja valmistaudu. Ville Malja ja Jussi Matikainen julkaisivat biisin, joka kiidättää kuuntelijaa hyperloopin vauhdilla jossain idän ja lännen välisessä virtuaalimaailmassa. Parempaa tapaa kolmen minuutin käyttämiselle ei ole.

Dallas Kalevan esittelykierros Ass of Icon kirmaa niityllä kuin kevätkiimainen pukki ilman minkäänlaisia estoja. Hullulla sykkeellä pumppaava kappale niin sanotusti potkii pihalle kaiken, mitä ihmiskehosta on mahdollista. Ass of Icon hengästyttää ja hämmästyttää, mutta siitä ei millään saa tarpeekseen.

Jos tänä keväänä jotain projektia kannattaa pitää silmällä, niin se on tässä. Dallas Kalevala on mielenkiintoisinta, mitä suomalaisella musiikilla on tällä hetkellä tarjota.

Ensimmäinen virallinen single Animal Magnetism julkaistaan 5.5. Uusia kappaleita Dallas Kalevala työstää Suomenlinnan syövereissä Kalifornia-Keken kanssa.

Ei kommentteja

Lyriikkavisa: Profeetat vai Arttu Lindeman?

Hyvää perjantai-iltaa ja tervetuloa mukaan Markun musavisaan. Luvassa on tiukka 10-kohtainen lyriikkavisailu. Sinun tehtäväsi on arvata kummalta biisiltä seuraavat lainit ovat peräisin: Arttu Lindemanin Läikkyy vai Profeettojen Yhtäccii?

1. ”Kolisee ja läikkyy mut onneks nää tuopit on muovii, noviiseja väistyy ne ei ees pääse tähän kuosiin”

2. ”Junnut hifistelee haluu VIP:iin inee, vedän överit ku olis sweet sixteen -bileet”

3. ”Seison pöydäl huudan ’ohan tää ny nättii!’”

4. ”Ei oo mitään mikä ois näin nättii”

5. ”Meidän pöytien väliin ne lyö verhon, koska toiset ostaa pullon toiset yökerhon”

6. ”Alkuillast coolit swägit äijät ne leijuu, kahen aikaan samat äijät häissä ne keinuu”

7. ”Taksilta itteni himaan hiljaa talutan, odottelen huomista Silja Line -krapulaa”

8. ”Ei puutteit, tehää mite muut ei, coolein smoothein yössä ku Bruce Wayne”

9. ”Payday aina mestoilla, mayday mä en nää estoja neideilt”

10. ”On muutama juttu jotka mulle ei sovi: vastuu, tilipäivä ja alkoholi”

Kaiketi tästä voidaan vetää se johtopäätös, että mielikuvituksettomat dokaamisbiisit kiinnostavat räppärin iästä piittaamatta.

Siitä vain kommenttiboksiin arvauksia heittämään! Tietäjille on luvassa mainetta, kunniaa ja roppakaupalla sosiaalista pääomaa.

3 kommenttia

Kuume on yhtyeeksi kasvaneen Pariisin Kevään parasta antia

Älä vaikuta liian harkitulta”, Arto Tuunela laulaa Astronautti-levyllä ja tiivistää yhteen lauseeseen Pariisin Kevään ydinongelman Meteoriitti-albumista lähtien. Tuunelan runsaudensarvesta syntyneestä pöytälaatikkoprojektista on hiljalleen kasvanut täysiverinen pop-yhtye. Matkan varrella oikein kukaan ei ole tiennyt, miten suhtautua koko kehitykseen.

Pariisin Keväässä on paljon samaa kuin Arcade Fire -yhtyeessä. Kumpikaan yhtye tulee tuskin koskaan tekemään debyyttinsä kaltaista vallattomasti pirskahtelevaa väriläiskää. Se ei kuitenkaan sulje pois, etteikö yhtye voisi tehdä silti vakuuttavaa pop-musiikkia.

Juuri sen yhtye osoittaa uusimmalla levyllään Kuume. Pariisin Kevät on kypsynyt väreilevästä pöytälaatikkoprojektista kunnianhimoiseksi yhtyeeksi. Uuden levyn kuopat eivät ole yhtä syviä kuin alkuaikoina, mutta toisaalta sen huiputkaan eivät sinkoudu aivan yhtä korkealle.

Pariisin Kevään äänimaisema on nivoutunut levy levyltä yhtenäisemmäksi kokonaisuudeksi. Naivismi on vähitellen karsiutunut pois, kun bändistä on muodostunut yhä keskeisempi osa Pariisin Kevättä. Toisaalta samaa tahtia kappaleiden vallaton idearikkaus on varissut pois. Pikkunäppärien detaljien sijaan Pariisin Kevät hallitsee monipuolisemman otteen musiikissaan.

Levyn avaava kappalekaksikko Pilvissä ja Kuume sysäävät etukäteen mielessä pyörineet epäluulot syrjään. Avausraita Pilvissä kaappaa kuuntelijan otteisiinsa heti ensimmäisistä pianointron tahdeista. Härskeimmän tanssilekan tavoin koukuttava kertosäe on juuri sopivan hallitun yliampuva.

Albumin nimikkobiisillä puolestaan sukelletaan yhtyeelle ominaiseen satumaailmaan, joka tuo mieleen yhtyeen kolmannen Kaikki on satua -albumin. Tummanpuhuva melodiakuljetus, joka yhdistyy kertosäkeen ujeltavaan falsettiin on sekä tarttuva että nerokas.

Kappale kappaleelta Kuume soljuu eteenpäin, kun Arto Tuunela leikittelee tapansa mukaisesti suomen kielellä ja rakentaa puolihuolimattomista lausepareista mielenmaisemaan tunkeutua tuokiokuvia.

Tajunnanvirrasta koostetut tekstit kuulostavat samaan aikaan mystisiltä ja rehellisen suoraviivaisilta. Arvaamattomat ajatuskulut muodostavat ilahduttavia säkeitä ja sanaleikkejä, kuten ”joo mä voin olla hukassa, ilman mitään mihin palata, tää palapeli pala palalta, katoaa ja niin”.

Kuume on teksteiltään Pariisin Kevään henkilökohtaisin levy. Keskeistä teksteissä on epätoivoinen kohtaaminen odottaminen, tunteiden kanssa hukassa oleminen ja ihmissuhteiden aallokossa pyristeleminen. Järjestäen jokainen levyn kappaleista käsittelee näitä teemoja kertojan näkökulmasta katsottuna.

Sanoitukset rinnastavat kappaleet toisiinsa muodostaen tarinamaisen kulun. Hullu-kappaleella lauletaan: ”tänään näin sinut metrosta, johon nousin kun sä jäit pois”. Myöhemmin Matkalla sun luo -kappaleella jatketaan: ”joka pysäkillä ootan sua kyytiin, ehkä jäisin pois jos sä tulisit”. Samanlainen kappaleiden välinen flirttailu jatkuu muillakin kappaleilla, mikä punoo levystä yhtenäisen kokonaisuuden.

Levyn lähestyessä loppuaan alkaa jo kaivata yhtyeelle ominaista ilmassa leijailevaa tunnepommia, joka potkaisee levyn tunnelman kohti tähtiä. Vielä on matkaa tähtiin on levyn huippukohta, joka kätkee sisäänsä järisyttävän tunnelatauksen. Pumppaava melodia saa kappaleen tuntumaan juoksukilpailulta, jonka jälkeen on niin hengästynyt, että haukkoo happea nurmikolla maaten.

Kuume on Pariisin Kevään levyistä tasapainoisimmasta päästä. Sen kuopat eivät ole yhtä syviä kuin edellisillä levyillä, eikä toisaalta sen huiput ole yhtä korkealla kuin ne ovat joskus olleet.

Kertojan päänsisäisen valtakamppailun ratkeaminen levyn päätöskappaleella voimaannutta juuria myöten. Kuka sulkee sun silmät runnoo koko levyn loppuun samaan tapaan kuin Alkemisti sulkee debyytin.

Ei kommentteja

Pete Parkkosen video sai huomion, biisi ei

peteparkkonen

Sateinen ja märkä joulukuu sai väriä, kun Pete Parkkonen julkaisi Kohta sataa -musiikkivideon. Eikä oikeastaan edes siitä videosta, vaan lähinnä videolla vilkkuvasta Peten pyllystä ja hikisestä kropasta – sekä totta kai kultaisesta hilesuihkusta ja skumppapullon poksauttelusta. Katsottiinhan videota ensimmäisen päivän aikana puoli miljoonaa kertaa, mikä kertoo siitä, että huomiotalous elää ja voi hyvin suomalaisessa pop-musiikissa.

Oletteko saaneet haukottua henkeä jo tarpeeksi? Onko kaikkialla on päästy yli siitä, että myös mieskeho voidaan esineellistää pop-musiikissa, mikä on tämän pilke silmäkulmassa tehdyn videon tarkoitus? No hyvä. Nyt voisi olla sopiva hetki puhua myös siitä uudesta kappaleesta. Kyllä, jossain videon taustalla ihan oikeasti soi kappale, vaikka se tuntuukin olevan täysin sivuseikka.

Pete Parkkonen on taitava laulaja, karismaattinen persoona ja ulkonäöltään kuin suoraan kuvastosta, eli toisin sanoen levy-yhtiön unelmien joululahja. Parkkonen on tällä hetkellä todellinen seksisymbolin asemassa, mitä ei jätetä epäselväksi videolla eikä sitä jätetä myöskään käyttämättä hyödyksi. Alleviivatakseni tätä voisin lainata kasapäin kommenttipalstojen punaposkisia huokailuja.

Lähtökohtaisesti Parkkonen olisi siis osaavan tuottajan käsissä todellinen kultakimpale. Hän voisi olla Suomessa jotain Justin Timberlaken, Lenny Kravitzin ja Adam Levinen kaltaista. Parkkonen on kuitenkin tehnyt musiikkia lähes kymmenisen vuotta, muttei ole koskaan ollut kovinkaan vahvasti pinnalla, ainakaan sooloartistina. Ensimmäistä kertaa sitten Idolsin Parkkonen on artistina tällä hetkellä suuressa valokeilassa.

Kyse on kuitenkin lähinnä videon shokkiarvosta, eikä valitettavasti kappaleen erityisyydestä. Kohta sataa ei ole kappaleena yhtä kiinnostava ja huomiota herättävä kuin musiikkivideo. Kappale on smoothie, jossa blenderiin on ahdettu liian montaa eri aineosaa. Lopputuloksena eteen on kaadettu kolme litraa juomaa, joka ei maistu oikein miltään ja kuitenkin pitäisi nauttia yhdellä istumalla.

Perusrakenteeltaan kappale on kelpo viritys, mutta siltä puuttuu kunnianhimo. Ei olla viitsitty nähdä vaivaa kappaleen eteen, vaan käytetty helppoja ratkaisuja. Kappaleelta olisi odottanut paljon enemmän. Varsinkin nyt, kun video on vetänyt valtavan huomion kappaleen suuntaan. Kohta sataa kuitenkin suorastaan huutaa omaperäisyyttä ja pop-kappaleen tarttuvuutta enemmän kuin sillä on tarjota.

Kappale on lopulta todella yksitoikkoinen ja jopa pitkäveteinen, koska siitä puuttuu kokonaan mehukas ydin, joka nostaisi kappaleen uudelle tasolle. Kappaleella on omat hetkensä auringossa, mutta ne jäävät lyhyiksi ja katoavat nopeasti varjoihin. Yksinkertainen kertosäekoukku ja geneerinen väliosa kertosäkeen jälkeen eivät jaksa kannatella koko kappaletta, vaikka ovatkin täysin toimivia osuuksia.

4ea

Missä Kohta sataa -biisin ydin on?

Kappaletta venytetään jokaisella osa-alueella aavistuksen liian pitkään. Kappaleen intro ei ole yhtä räjähtävä aloitus kuin videon kultahilesuihku, vaikka aloitus antaa odottaa itseltään enemmän. Ujosta introsta puuttuu koukku, joka kaappaisi kuuntelijan biisin matkaan. Odotus vaihtuu kuitenkin vähäeleiseen säkeeseen, joka lähtee nostamaan kappaletta ylös aloituksen työnnettyä koko kappaleen bussin alle. Hiljalleen kappale kehittyy kohti nostatusta, joka kiipeää tuskaisen hitaasti kohti kertosäettä.

Säkeissä huomio kiinnittyy sanoituksiin, jotka on täytetty ankeilla tavupareilla, kuten ”anelee–sanelee”, ”minne–sinne” ja ”tekemään–etelään”. Sanoituksista paistaa läpi myös toinen toistaan kankeammat seksin kiertoilmaukset, kuten: ”Mä lupaan sua pehmeästi rokkaa, kohdella ku kukkaa”. Pakkomielteinen tavuparien metsästäminen ja hölmöjen kielikuvien viljely on vaivaannuttavaa. Kappale alkaa tuntua lähinnä huonolta vitsiltä tai ylimielisyydeltä kuuntelijaa kohtaan.

On sääli, että Kohta sataa -kappaleella kaikki panokset on asetettu videolle. Kappale on pelkästään Parkkosen edelliseen Mitä mä teen -kappaleeseen verrattuna Kohta sataa on todella kehno. Kohta sataa jää videonsa jalkoihin, eikä kappaletta juuri muista muusta kuin ”siitä videosta”. Parkkosella on kuitenkin edellytykset tällä hetkellä vaikka mihin. Hän on nyt uransa käännepisteessä.

Pelkkä kohuvideo ei riitä, jos haluaa tehdä Wrecking Ball -ilmiön. Pitää olla myös hemmetin hyvä kappale.

1 kommentti

Katsaus musiikkibloggaajan hifinurkkaukseen

Tämä kirjoitus on toteutettu yhteistyössä Powerin kanssa.

 

Audiohifistely on täysin oma taiteenlajinsa. On olemassa kaiuttimia, joiden hinnat saavat sydämen pomppaamaan kauhusta, ja kaapeleita, joiden metrihinnalla maksaisi vuokran. Kultakorvaisimmat kuuntelijat erottavat pienimmätkin nyanssit erilaisten kaiuttimien välillä – tai ainakin väittävät erottavansa. Laitearvosteluja lukiessa välillä voi joutua miettimään, kuvaillaanko mielikuvakoukeroilla hyvää viiniä vai äänenlaatua.

Ihan sellaisia laitteita en ole sentään hankkinut, enkä edes väitä olevani tarkkakorvaisin musiikinkuuntelija. Jonkin verran kuitenkin olen vuosien aikana satsannut omaan musiikinkuunteluuni muutoinkin kuin pelkkien levyjen suhteen. Tässä kirjoituksessa esittelen, millaisiin laitteisiin olen rahojani hassannut. Omat laitteeni olen ostanut lähes poikkeuksetta käytettynä, mikä on ollut erittäin viisas valinta. Eipä äänentoistolaitteet useinkaan kulu puhki.

_mg_4283

Työpöytälaitteistoni sisältää tällä hetkellä Cambridge Audion Dacmagic Plus -nimisen mötikän, joka tällä hetkellä toimii pääasiassa kuulokevahvistimena. Laadukkaan DA-muuntimen sisältävänä laitteena, olen kuitenkin todennut sen hyödylliseksi. Ajan kaiken läppäriltä kuuntelemani musiikin Dacmagicin läpi. Nimensä mukaisesti DA-muunnin muuntaa digitaalisen äänisignaalin analogiseksi, mikä tekee musiikista selkeämpää ja vähemmän pakatun kuuloista. Eron huomaa pelkästään streamatessakin musiikkia, puhumattakaan lossless-tiedostoista.

Aikoinaan hankin kyseisen laatikon, koska ajattelin jonain päivänä liittäväni aktiivikaiuttimet sen kylkeen. Kaiuttimet ovat edelleen ostamatta, koska tällä hetkellä sellaisille ei olisi edes käyttöä. Olen kuitenkin pitänyt laitteen siitä huolimatta, koska olen todennut sen päteväksi kuulokevahvistimeksi. Lisäksi tarvittaessa laitteen voi liittää monenlaisiin järjestelmiin, koska siinä on reilusti liittimiä. Toisin sanoen laite on ollut liian monikäyttöinen, että olisin viitsinyt luopua siitä.

Työpöydällä Dacmagicin kyljessä lojuvat kuulokkeeni Sennheiserin HD555 kuulokkeet, jotka on pienellä kikalla modattu HD595 veroisiksi – tai niin ainakin internetissä väitettiin. Todellisuudessahan kuulokkeista on poistettu sisältä kumiset vaimentimet, joita ilman kuulokkeiden bassontoisto parani aavistuksen verran. Tiedä sitten onko kuulokkeiden ero todellisuudessa niin mitätön. Vaikka kuulokkeet ovat vanhat, ne ajavat asiansa edelleen moitteettomasti. Salaa haaveilen päivittäväni kuulokkeet uudempiin.

Työpöydältä sohvan ääreen.

_mg_3722-2

TV-tasoani koristavat omat rakkaimpani, eli B&W:n 685-malliset kaiuttimet. Myönnetään, että TV-taso on täysin väärä paikka kaiuttimille. Yksiöni nurkassa nököttävät kaupan päälle saamani jalustat, mutta logististen haasteiden vuoksi kaiuttimet ovat joutuneet sopeutumaan tilanteeseen. Kaiuttimet ovat iloksi sekä silmille että korville. Kokoonsa nähden kaiuttimissa on yllättävän muhkea bassontoisto, mutta tärkeintä kuitenkin on selkeä diskantti, joka toistaa ylätaajuudet selkeästi ja kauniisti. Kokonaisuudessaan kaiuttimet soivat hyvin luonnollisesti, mikä on mielestäni olennaisinta, jos kuuntelee musiikkia paljon.

Kaiuttimet ovat kiinni Rotel RA-12-stereovahvistimessa, jonka ostin vasta reilu vuosi sitten. Tulin ostaneeksi vahvistimen osittain mielijohteesta, koska sattumalta törmäsin ylipääsemättömään tarjoukseen. Lisäksi Rotel on edeltäjäänsä huomattavasti siistimpi ja monikäyttöisempi yksilö.

Olen todennut, että vahvistin on sopinut erinomaiseksi pariksi kaiuttimieni kanssa, koska Rotel ja B&W ovat äänentoistoltaan hyvin samankaltaisia. Erittäin tasapainoinen sointi ja yllättävän hyvä matalien taajuksien toisto. Yhdessä laitteet tuottavat selkeää ääntä, josta yksityiskohdat erottautuvat selkeästi.

Ja mistä ääni sitten tulee?

_mg_3734

Suurimman osan musiikista ohjaan Apple TV:n kautta vahvistimeen, joka muuten sekin sisältää erittäin hyvän DA-muuntimen. Perinteikkäämpi vaihtoehto on vanha kunnon levysoitin, jonka hankkimisesta koko äänentoistolaitteiden ostoskierre omalla kohdallani lähti. Vinyyleitä kuunnellessani luotan vanhaan kunnon Dual 505-4-soittimeeni, jonka metsästin kolmisen vuotta sitten turkulaiselta kirpputorilta.

Miksi olen sitten kuluttanut rahojani äänentoistoon? Koska on kierolla tavalla hauskaa vertailla laitteita keskenään ja päivystää nettipalstojen myynti-ilmoituksia. Tärkeämpää kuitenkin on se, että kuunnellessa eron on lopulta huomannut. Jos kerran kuuntelen jatkuvasti musiikkia, niin miksen kuuntelisi sitä hyvällä laadulla? Sen voi kuitenkin kyseenalaistaa, onko ero äänentoistossa vain pääni sisällä. Ehkä, ehkä ei.

Avainsanat: ,
Ei kommentteja

Jennie Abrahamson on keijukainen, joka taikoo päivästäsi paremman

jennieabrahamsonpresspic1-852x550

Viime aikoina ei ole oikein tullut kirjoiteltua. Viime aikoina on ollut hyvin kiireistä. Viime aikoina on julkaistu paljon äärimmäisen hyvää musiikkia, mutta todella vähän sellaista, joka olisi tuupannut lepotuoleissaan röhnöttävät neuronit liikkeelle ja saanut aikaan jotain liikettä pääkoppani sisällä.

Ilmeisesti siihen tarvitaan jonnekin mielen sopukoihin unohtuneen suosikin paluu. Rakastuin täydellisesti Jennie Abrahamsonin musiikkiin kaksi vuotta sitten, kun ruotsalaisartisti julkaisi albuminsa Gemini Gemini. Jennie Abrahamson oli minulle jotain ihan uudenlaista pop-musiikkia. Luita ja ytimiä kylmäävää äänimaailmaa pohjustettiin 80-lukuisilla syntikkaraidoilla ja epätavallisilla rytmikikkailuilla. Nykyaikainen indie pop -estetiikka yhdistyi melodiseen maisemanmaalailuun. Artistin niin kutsutussa skandinaavisessa äänikuplassa oli jotain, joka muistuttaa vahvasti tanskalaista Mew’ta.

Siksi olen vilpittömästi innostunut, että Jennie Abrahamsonilta on tullut uutta materiaalia jo kahden kappaleen verran. Reverseries-albumi julkaistaan 24. helmikuuta.

Singlelohkaisuista uusin, Man in you, tuo mieleeni kirkkaiden pop-soundiensa puolesta ajoittain Chvrchesin – ilman yhtä voimakasta pomputussoundia. Toisaalta Lauren Mayberryn ja Jennie Abrahamsonin heleässä ja lämpimässä lauluäänessä on paljon yhtäläisyyksiä. Aiemmin julkaistu Bloodlines-single on selkeästi tahmeatempoisempi, ja sen tasaisen junttaavat syntikkasoundit tuntuvat tarttuvan kiinni kuin tahmainen tanssilattia. Hitaasti lämpiävässä kappaleessa eksytään parisuhdekiemuroiden keskelle, kun yhteinen sävel on päässyt katoamaan. Kappale lähtee kunnolla lentoon vasta loppupuolella, kun kappale vyöryy päälle kertosäkeensä voimin uudestaan ja uudestaan.

Jennie Abrahamsonin tapa naittaa yhteen omintakeisuus ja selkeä pop-estetiikka tekevät hänestä yhden mielenkiintoisimmista artisteista, mitä tiedän tällä hetkellä.

Ei kommentteja