Yhdelle yliampuva, rivo, itsekeskeinen ja lähes sietämätön poplumppu – toiselle uniikki, inspiroiva, elämänmakuinen, vakavasti otettava taiteilija. Lady Gaga on levittänyt lonkeronsa kaikkien tämän päivän musiikinkuuntelijoiden tietoisuuteen ja halusit tai et, maailma tulee muistamaan provosoivan superstaran vielä vuosikymmenten päästä.

Sydämet: ♥♥♥+

Kaupallisen pop-albumin nimeäminen ARTPOPiksi on paitsi härskiä, myös hemmetin huvittavaa. Moni tarttui syöttiin ja vetäisi herneen nenäänsä. Jollain friikahtavan virkistävällä tavalla Lady Gaga onnistuu vuodesta toiseen parodioimaan tälle aikakaudelle tyypillistä mielensäpahoittamisen kulttuuria. Kertakäyttö- ja kierrätysleimaa kantavan popin kutsuminen taiteeksi voi olla huomiohakuinen, muttei välttämättä täysin tyhjäpäinen veto.

Artpop ei mitä todennäköisimmin muuta maailmaa, mutta kokonaisuudessaan se on Gagan tähän mennessä julkaistuista levyistä valtavirtayleisöä vähiten kosiskeleva teos. Sitä on turha tulkita liian kirjaimellisesti ja biisejä kuunnellessa on hyvä pitää mielessä tekijälleen ominainen huumorintaju. Levyn nimikkokappaleessa laulettu ”My heart can beat with bricks and strings; my ARTPOP could mean anything” tuo mieleen John Lennonmaisen nonsensen, jossa ei aina voi olla varma, kuka nauraa ja kenelle. Avantgardistisen nahanluonnin sijaan Artpop keskittyy tiukasti popin kolmeen keihäänkärkeen: tanssittamiseen, vahvoihin melodioihin ja poskettomaan hauskanpitoon. Tavoitteet saattavat kuulostaa kevytkenkäisiltä, mutta yllättävän harva poptähti pystyy tuottamaan näin tunnistettavaa soundia tämän päivän puuroutuneessa musaskenessä.

Tyylilajista toiseen pallotteleva Artpop ei päästä kuulijaansa liian helpolla. Se on paikoitellen aivan yhtä hätkähdyttävä ensituttavuus kuin Gagan klassikkogarderoobin lihapuku. Levyn elektroniseen äänimaailmaan on lainattu vaikutteita muun muassa teknosta, discosta, R&B:stä ja avaruusrokista. Parhaimmillaan Artpop on samaan tapaan hikinen, mystinen, teatraalinen ja höpsö kuin New Yorkin homoskene 70-luvulla. Heikoimmillaan se on bassojytkeen uuvuttama albumityrkky, joka olisi kaivannut tiukempaa editointia. Pään olisi voinut katkaista ainakin T.I., Too Short & Twistan tähdittämältä räppisäksätykseltä Jewels N’ Drugs ja epäonnistuneen teinixiltä Sexxx Dreamsilta.

Moni tähän mennessä ilmestynyt arvostelu on todennut levyn toistavan aikaisemmilta julkaisulta tuttua, Gagan maineen ympärille keskittyvää teemaa, mutta aiheen voi ymmärtää toisinkin. Artpopin ensimmäinen sinkku Applause suoranaisesti pilailee menestyksen käsitteellä. Kun Stefani Germanotta laulaa aplodeille elämisestä, viittaus kohdistuu enemmän kuulijakuntaan kuin laulajaan itseensä. Kritisoijilta on päässyt unohtumaan, että Gagan musiikki pyrkii narsismin sijaan lähes koomisia aspekteja saavaan yhteisöllisyyteen. Applause on camp-hengessä tehty voimaannuttamisbiisi ja tyyppiesimerkki siitä, miten Gaga toivoisi kuulijoidensa näkevän itsensä ja elämänsä.

Yksi Artpopin kohokohdista on Lähi-idän musiikkimaisemista ammentava avauskappale Aura. Kieli poskella oleva, outo, futuristinen, hauska ja hyvällä tavalla överi kappale haiskahtaa uudenlaisen Gaga-aikakauden alulta, mutta pikkutuhmat viittaukset eivät ole kadonneet mihinkään. Artpopin sanoitukset ja Gagan julkiset esiintymiset (lue: vilauttelut) ovat synnyttäneet puuduttavan keskustelun, joka tuntuu ainoastaan kiertävän kehää sen ikivanhan asennevamman ympärillä, että seksuaalisuuttaan korostava nainen on automaattisesti elektrakompleksinen, itsekeskeinen, sekopäinen lortto. Suurin osa levyllä viljellyistä seksiviittauksista on todellisuudessa pilke silmäkulmassa tehtyjä ja avoimen camp-väritteisiä – hyvänä esimerkkinä Venus-kappaleessa karjaistu, mauttomuuden rajoja hätyyttelevä ”Uranus! Don’t you know my ass is famous?”.

Albumin parhaimpiin puoliin lukeutuvat 80-luvulta vaikutteensa hakevat Fashion! ja sinkkubiisi Do What U Want. Näistä ensimmäinen apinoi Madonnan Holiday-hittiä, mutta lainauksesta huolimatta kappale kuulostaa Gagalta itseltään. Biisin loppunostatus ranskankielisine höysteineen tuo cooleja tummia sävyjä kepeän poprallattelun rinnalle. R. Kellyn kanssa duetoidun Do What U Wantin intensiteetti puolestaan lainaa komeasti George Michaelin Faith-aikakautta ja lyö sinetin sille, että Artpop onnistuu kierrättämään muualta otetut vaikutteet osaksi omaa visiotaan.

Viittauksilta Ladyn omaan tuotantoon ei myöskään vältytä. Gaga monistaa aikaisempaa taiteilijaminäänsä kappaleissa G.U.Y. ja Donatella. Kuulijansa vuoden parhaisiin bileisiin johdattavat, homodiscovetoiset tanssibiisit olisivat kumpikin istuneet The Famen (2008) kattaukseen. Vahvalla kertsillä ja taputuksilla höystetty MANiCURE jatkaa Born This Wayn (2011) rokkilinjaa, mutta pelkistetymmällä ja alkukantaisemmalla tyylillä. Swine ja Dope esittelevät Gagan dramaattisempaa puolta. Pseudomusiikillisia sävyjä saava Swine rääkyy vakuuttavan räikeästi ja Dope esittelee upeaa ’nainen ja piano’ -taiturointia, jota on tähän mennessä kuultu pääasiassa vain Gagan keikoilla.

Ylivoimaiseksi suosikkibiisiksi nousee levyn toiseksi viimeinen raita Gypsy. Kappaleen tarttuva hyväntuulisuus, maailmaasyleilevät lyriikat ja vapautunut tunnelma olivat ensimmäisiä asioita, joihin Artpopissa ihastuin. Mumford & Sons -henkisillä banjoilla tahditettu Gypsy on orgaanisinta Gagaa pitkiin aikoihin ja tuo piristävää vaihtelua levyn tanssipainotteisuuden rinnalle. The Edge Of Glorya etäisesti muistuttava kappale väläyttelee sitä rehellisempää, aidompaa ja alastomampaa ilmaisua, jota Gaga The Guardian -lehden haastattelussa kuvaili:

”For ARTPOP, I, in the most metaphorical explanation, stood in front of a mirror and I took off the wig and I took off the makeup and I unzipped the outfit and I put a black cap on my head and I covered my body in a black catsuit and I looked in the mirror and I said: ’OK, now you need to show them you can be brilliant without that.’ And that’s what ARTPOP is all about. Because I knew that if I wanted to grow, if I really wanted to innovate from the inside, I had to do something that was almost impossible for me.”

Vaikka en mielläkään itseäni Lady Gagan HC-faniksi, Artpop on sen verran kiinnostava sekamelska, että jään innolla odottamaan levyn kakkososaa. Artpop II tulee Ladyn itsensä kertoman mukaan sisältämään ensimmäistä versiota kokeellisempaa musiikkia. Sinkkuvetoisella aikakaudella on pakko nostaa hattua megastaralle, joka on lähtenyt tekemään kahta perättäistä konseptialbumia.