Viime keskiviikkona Tamperelaisessa oli hyvä kolumni manserockin kuolemasta. Poikkeuksellisen kolumnista teki se, että sen kirjoittaja ei ollut perinteinen toimittaja, vaan tamperelaisen ohjelmatoimisto Nem Agencyn keikkavasara Rowan Rafferty. Kolumnissa hän avaa omaa menneisyyttään keikkajärjestäjänä ja puhuu manserockin tulevaisuudesta. Jos jotain tekstistä välittyy, niin se että Rafferty on asiaan vihkiytynyt ja tietää mistä puhuu. En tiedä olenko koskaan maininnut miten minun polkuni musa-alalla alkoi. Normaalisti kerron tarinan Rowanin tapaan pelkistettynä, aloin 16-vuotiaana järjestämään keikkoja omalle ja kaverien bändeille. Se ei kuitenkaan ole koko totuus. Oikeasti polkuni alkoi jo ennen sitä alemmilla kouluasteilla.

Silloin kun minä olin vielä koulussa, oli yleistä että muusikot ja joskus yhtyeetkin kävivät kouluissa keikoilla. Joskus mainostamassa puhtaita arvoja, joskus uusia albumeitaan, joskus kertomassa tarinaansa siitä miten heistä tuli juuri he. Keikkoja järjestettiin myös koulun lomassa – oli messuja, koulujen festivaaleja, erinäköisiä häppeninkejä. Ja mikä parasta, niissä esiintyi usein nimibändejä ja aloittelevia nuorisobändejä lomittain. Minunkin ensimmäiset keikkani muusikkona olivat enemmän tai vähemmän koulun kautta saatuja. Muistan hyvin miltä mm. tuntui jakaa lava Pikku G:n kanssa vuonna 2003 – se oli hienoa.

Luonnollisesti olen keikkailevana muusikkona ja tapahtumajärjestäjänä huomannut kollegoitteni tapaan miten yleisön keski-ikä keikkapaikoilla on noussut. Tämä johtuu siitä, että nuoria ei enää opeteta livemusiikin pariin samalla tavalla kuin 20 vuotta sitten. Ilman tietoa siitä millaista keikoilla on, ei ole tarvetta ja kun ei ole tarvetta, ei ole kysyntää. Ongelmasta puhuttiin jo viisi vuotta sitten Musiikki ja Mediassa. Silloin viitattiin ”iäisyysongelmaan”, johon ei ole ratkaisua. Joka on niin laaja, ettei kannata edes yrittää.  Vähän jäi kyllä sellainen fiilis, että ongelma lähinnä on ettei jakseta yrittää, koska raha. Nuorisokeikoilla ei pyöri yhtä paljon rahaa, koska nuoret ei juo viinaa. Ja viinarahathan pyörittävät Suomen livebisnestä.

Rafferty mainitsee kolumnissaan, että kritisoi aktiivisesti Tampereen kaupungin, nuorisotoimen ja kulttuuritoimen työtä. Niin kritisoin minäkin. Vastuuta nuorten opettamisesta ei voi sysätä musiikkialan ammattilaisten harteille, vaan Rowanin nimeämille tahoille. He vastaavat siitä minne satsataan ja kuinka paljon. Ja satsauksia vaaditaan, sillä ei voida olettaa että ohjelmatoimistot antaisivat yhtyeitään kaupungin järjestämiin nuorisotapahtumiin esiintymään ilmaiseksi. Ei voida myöskään olettaa, että yksityiset yrittäjät ottaisivat täysin järjestämisvastuun nuorisolle suunnatuista keikoista, jotka eivät taloudellisesti kannata.

Mutta mitä tulee Rowanin fiilistelemään manserockiin, en näe siinä juurikaan pelastettavaa. Manserock ei genrenä edusta mitään muuta kuin nostalgiaa ja menneisyyttä. Nuoriso päättää itse mitä se kuuntelee. Esimerksiksi silloin kun olin vielä koulussa, oli päällä hirveä emobuumi. Kitarabändit olivat kuuminta hottia ja esim. suomirap vasta tulossa. Nyt yksikään nuori ihminen ei edes kusisi sähkökitaran suuntaan. Ajat muuttuvat, mutta tärkeintä on että musa-ala muuttuu niiden mukana. Se mitä keikalle mennään katsomaan on se ja sama, kunhan siellä keikoilla käydään. Viime aikaiset konkurssiuutisoinnit vaan ovat indikoineet, että keikoilla ei vaan yksinkertaisesti käy tarpeeksi jengiä. Ja se on se ongelma, jota vihdoin ja viimein pitäisi alkaa lääkitsemään.

Tuodaan keikat takaisin koululaisille. Vaaditaan kaupungeilta taloudellista panostusta hankkia kouluihinsa artisteja esiintymään. Ei olisi pahitteeksi jos ohjelmatoimistot, levy-yhtiöt ja artistit tulisivat sen verran vastaan, että budjetti pysyisi järkevänä. Opetetaan taas nuorille ihmisille, että elävä musiikki voi olla osa heidän arkeaan. Näytetään heille keikoilla käymisen sosiaalinen aspekti ja annetaan heille mahdollisuus löytää uusia esikuvia. Toimitaan nopeasti, ennen kuin keikoilla käyminen vapaa-ajan harrastuksena kuolee kokonaan pois. Siihen ei nimittäin ole enää levymyyntien romahduksesta rampautuneelle musiikkialallakaan  varaa. Ilman uusia asiakkaita ei ole tulevaisuutta,  vaan kuten manserockillakin –  hidas ja vääjäämätön kuolema.