#TMW2016: Me And My Drummer

Kuva; Diana Pashkovich

Kuva: Diana Pashkovich

Tätä tekstiä kirjoittaessa oli ihan pakko aloittaa katsomalla kalenteria. Kyllä, tänään on tiistai, eli Tallinn Music Weekistä on siis oltava jo kaksi päivää aikaa. Silti tuntuu, että siitä on jo ikuisuus. Ehkä siksi, että viikonloppu lipui hallitsematonta vauhtia ohitseni, vaikka kuinka koitin tarrata siitä kiinni.

Kirjoitan vielä kattavamman koosteen itse tapahtumasta, mutta tässä postauksessa keskityn yhteen niistä syistä miksi alunperinkin päätin lähteä Tallinn Music Weekille – saksalaiseen Me And My Drummeriin. Bändiin, jota en ole sanan perinteisessä mielessä koskaan aktiivisesti fanittanut, mutta jolla on aina alusta asti ollut vähän (tai aika paljonkin) tavallista bändiä isompi sopukka sydämessäni.

Olin jo ennen reissulle lähtemistä päättänyt, että menisin katsomaan bändin molemmat keikat, mutta kun täysin randomilla sain viime viikon torstaina bändin agentilta viestin, jossa hän tiedusteli haluaisinko mahdollisesti tehdä jutun bändistä, päätin ottaa härkää sarvista ja sovin haastattelun yhtyeen kanssa.

Onni onnettomuudessa, että sovimme näin sillä lauantain keikka olisi saattanut muuten hyvinkin jäädä näkemättä. Perjantaina yhtyeen Kino Sõprus -elokuvateatterissa soittama keikka ei ollut välttämättä ihan sieltä keikkojen parhaimmasta päästä, ja kun ilta muutenkin venyi melko pitkälle aamuyöhön, huilipäivälle olisi ollut tilausta. Vääntäydyimme seuralaiseni kanssa kuitenkin Telliskiven ytimeen Velvet Design Agencyyn yhtyeen keikalle ja näin jälkikäteen ajatellen, se oli ehkä paras päätös koko viikonlopun aikana.

Telliskiven hypetykseen en tässä postauksessa käytä aikaa, sillä suoraan sanottuna tämän reissun Telliskiven kokeminen ei ollut sieltä ruusuisimmasta päästä. Mutta ai että millaisen keikkapaikan olivat virolaset järjestäjät saksalaiselle vieraalleen siunanneet. Keikkapaikkana toiminut Velvet Design Agency, joka siis on ikään kuin jonkin sortin mainostoimisto,  omaa ehkä hienoimman toimitilan, minne olen ikinä jalallani astunut. Kaksi kerrosta avointa tilaa vähän loft-asunto -henkisellä porrasratkaisulla. Toinen seinämä vanhaa teollisuushallia, toinen seinämä isoruutuista ikkunaa. Uh.

On sanomattakin selvää, että valon määrä tilassa oli loputon. Hyvän käsityksen valon määrästä saa yllä olevasta kuvasta. Ja sen valon eteen asteli Me And My Drummer, ja soitti aivan järjettömän hyvän keikan. Vähän oli jäljellä siitä yhtyeestä, joka oli edellisenä iltana soittanut hieman ärsyyntyneen oloisen keikan Kino Sõpruksessa. Uuteen huomiseen oikealla jalalla herännyt duetto oli tällä keikalla juuri niin kova, kun olin kuvitellutkin yhtyeen olevan, sen neljä vuotta jota olin yhtyeen keikan näkemistä odottanut.

Keikan jälkeen haastattelun kanssani sopinut agentti Sybille otti meidät ystävällisesti vastaan ja kertoi, että yhtye haluaisi tehdä haastattelun pihalla auringon paisteessa. Sehän sopi hyvin. Pakkasimme itsemme ja Club Mate -juomamme pihalle. Pakollisen esittelykierroksen jälkeen istahdimme pihapöytään. Tuoleja oli yksi liian vähän, jolloin niin ikään ystävälliseksi mieheksi osoittaunut rumpali Matze kävi viereisessä kahvilassa hakemassa yhden ylimääräisen tuolin. Alotimme haastattelun, mutta muutaman kysymyksen jälkeen odotettua kylmemmäksi osoittautunut ilmasto ajoi meidät sisätiloihin.

Jatkoimme haastattelua kahvilassa, josta Matze oli lainannut tuolin. Siellä meidät otti vastaan möhömahainen ja lipevä italialais-virolainen baarimikko, joka juomien tarjoilun sijaan tyytyi vinkkailemaan meille silmää. Istuimme alas ja pääsimme vihdoin aloittamaan haastattelun. Puhuimme alkuun Tallinnasta. Sekä Matze, että Charlotte kehuivat Tallinnan kaupunkia ja tapaamiaan ihmisiä.  He kutsuivat Tallinnaa kauniiksi, jota en täysin ymmärtänyt, mutta toisaalta puhutaanhan yhtyeen kotikaupungista Berliinistäkin kauniina kaupunkina, vaikken sitäkään täysin ymmärrä.

Tämän jälkeen vaihdoimme puheenaihetta showcase-festivaaleihin. Olin äärimmäisen kiinnostunut siitä, miten Me And My Drummerin kokoinen yhtye kokee showcase-festivaalit. Sen, että niistä ei makseta kunnon esiintymispalkkioita, ja että keikoille ja niiltä pois on jatkuvaa liikehdintää. Tähän Charlotte vastasi pitkästi ja intohimoisesti. Hän kertoi ettei pidä siitä tavasta, miten showcase-festivaaleilla yleisö pakotetaan ajattelemaan yhtyeitä tuotteina. Hän painotti sitä miten, jos yhtye on aiemmin onnistunut välttämään leiman, showcase-festivaaleilla se viimeistään tuotteistetaan ja lokeroidaan. Esimerkkinä hän käytti omaa yhtyettään, joka huhujen mukaan kuulostaa vähän Florence + The Machineltä, mutta on huonompi.

Selvisi, että yhtye oli kiertänyt showcase-festivaaleja aiemminkin. Neljä vuotta sitten debyyttialbuminsa The Hawk. The Beak. The Preyn kanssa yhtye oli Tallinnaankin ensimmäisen kerran päätynyt soittamaan. Ja helmikuussa julkaistun kakkosalbuminsa Love Is A Fridgen kiertue vie yhtyeen vielä toukokuussa toisellekin showcase-festivaalille, nimekkäälle The Great Escapelle. Jos englanninymmärrykseni oli riittävä, käsitin että siellä yhtye soittaisi toisen keikoistaan kirkossa. Melko villiä, kumpa pääsisin näkemään sen. The Great Escape on muuten aivan todella kiva tapahtuma.

Tässä vaiheessa puhe siirtyi Love is A Fridgeen. Halusin selvittää miksi yhtyeellä kesti neljä vuotta tehdä toinen albumi. Selvisi, että vaikka kyseessä eittämättä oli se kuuluisa toinen vaikea levy, tällä kertaa syyt olivat monisyisemmät kuin olisi voinut odottaa. Ensinnäkin yhtye aloitti toisen albuminsa tekemisen välittömästi ensimmäisen levyn kiertueen päätyttyä. Levy olisi saattanut siis tulla ulos jo vuonna 2014. Kävi kuitenkin niin, että moni asia meni pieleen.

The Hawk. The Beak. The Preyn kiertueen päätyttyä alkuvuodesta 2013 uupunut yhtye päätti palata juurilleen. He halusivat irtaantua keikkamyyjistä, levy-yhtiöstä, kaikesta ja palata tekemään asioita DIY-meiningillä kahdestaan. He halusivat tehdä itse jopa albuminsa tuotannon. Alkuun homma rullasikin ihan nätisti ja ensimmäinen versio levystä syntyi melko kivuttomasti. Ainoana ongelmana vain oli se, ettei levystä tullut kovin hyvä. Yhtyeen oli hankittava apua. He palkkasivat ulkopuolisen tuottajan levylle. Levyä alettiin tekemään uudestaan ja tässä vaiheessa uusia biisejäkin oli syntynyt. Niitä otettiin mukaan ja vanhoja jalostettiin, ja näin uuden levyn soundi alkoi pikkuhiljaa löytymään.

Ja niin viimein kuin keväällä 2014 levy oli valmis, sitä ei vieläkään julkaistu, sillä Charlotte katkaisi (lue: hän paskoi täysin muruiksi) jalkansa, josta seurasi pitkä tauko. Perinteisen lääkärin lisäksi mm. henkiparantajalla käynyt Charlotte sai kuulla, että jalan murskautuminen oli hänen kehonsa tapa pakottaa hänet lepäämään. Vuodesta 2012 yhtä soittoa täyden höyryjunan vauhdilla eteenpäin puksuttanut Me And My Drummer ei ollut pitänyt ainuttakaan taukoa. Nyt sellainen oli pakosta edessä.

Vuoden 2015 syksyllä jalka viimein parani täysin ja siten yhtye pääsi aloittamaan  neuvottelut uudesta albumistaan levy-yhtiön ja keikkamyyjän kanssa. Syntyi master-sopimus ja julkaisusuunnitelma, ja näin helmikuun 12.pv tätä vuotta Love Is A Fridge viimein näki päivänvalon. Kun kysyin miten levy on otettu vastaan, näin miten hymy valtasi Charlotten kasvot. Hän sanoi, että levy on kerännyt kiitosta ja hyviä arvioita, mm. neljän tähden arvioita Saksan Rolling Stonelta. Ja vaikkei juuri tähtiarvosteluista pidäkään, hänestä tuntui kivalta, että tämä pitkän ja vaikean taipaleen kulkenut toinen levy on hyvä muidenkin, kuin hänen ja Matzen mielestä.

ME AND MY DRUMMER:

Yhtyeen kotisivut.
Levy-yhtiön kauppa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.