Kaikki kuvat: Jukka Tulensytyttäjä & Heidi Soikkeli

Lauantai tervehti festivaalivierasta harmaana, märkänä ja kalskeana. Onneksi sain aloittaa jälleen päiväni konferenssihotellin kokoustiloissa paneelikeskusteluiden merkeissä. Lauantaina osallistuin vain yhteen paneelikeskusteluun, aiheena musiikin synkkaus TV-sarjoihin, elokuviin ja mainoksiin. Jos haluat tsekata tarkemmin paneelien pääpointteja, tsekkaa Twitteristä allekirjoittaneen ja Kalenterikarju Mikko Toiviaisen livetwiittailut häsärien: #tm2015 ja #tallinnmusicweek alta.

Paneelin jälkeen lähdin seuralaiseni kanssa kiertämään vanhaa kaupunkia ilmaiskeikkojen toivossa. Ensimmäiseksi pistäydyimme levykauppa Biit Me:ssä, joka oli osunut silmiimme jo torstaina kävellessämme sen ohitse. Biit Me sijaitsee vanhan kivitalon kolmannessa kerroksessa ja suoraan sanottuna en voi ymmärtää miten se on selvinnyt hengissä. Kuka oikeasti jaksaa nousta portaat kolmanteen kerrokseen levykaupan takia?

Nähtävästi moni, sillä kauppa oli tupaten täynnä jengiä ja ai samperi mikä valikoima vinskaa kaupassa olikaan. Sanoisin että 100% ostettavaa matskua, 0% skeidaa. Tässä ehkä kopioitava konsepti levykauppiaille ympäri maailman: älkää myykö paskaa, vaan erottukaa hyvällä musiikilla. Paskaa saa perseen täydeltä vaikka Spotifysta. Biit Me:ssä soitti vierailumme aikana virolainen DJ Bisweed.

Vihdoin pääsin toteuttamaan yhden mieliteoistani, pääsin tilaamaan keittoa keitolla. Aloitin päivän ottamalla keittoa, tajusitteko? Eheh eheh. Anyways, olimme vanhassa kaupungissa ja ulkona oli sateista, joten päätimme hakea turvaa Basson bileistä Must Puudelista. Kivasta, tunnelmallisesta kahvilasta vanhan kaupungin ytimessä.

Se osoittautui erinomaiseksi valinnaksi, sillä ”puudelikahvilassa” soi hyvä musiikki erinomaisten DJ:den toimesta. Meidän ruokailumme aikana soitti valkovenäläinen Deech, jolla oli mukanaan nippu oikeasti hyviä biittejä. Ja palatakseni keittoon: neljällä eurolla iso keitto (kanaa, sieniä ja kasviksia) ja lasillinen (16cl) valkkaria kolmella eurolla. So much win! Päivä kannattaa aloittaa keittoamalla. Mutta mikä jäi epäselväksi: miksi ja kenelle Basso itseään Tallinnassa markkinoi? Onko Basso laajentamassa Viroon vai mitä häh?

Keiton jälkeen suuntasimme Kino Sõprukseen, jossa suomalais-kanadalais-tallinnalainen Markus Rafael Nylund teki bändinsä kanssa soundcheckiä. Suomalaisista bändeistä Tallinn Music Weekillä pakko muuten sanoa, että työryhmä on kyllä oikeasti hakenut yhtyeet syvältä pinnan alta. En ollut kuullut puolistakaan Suomesta valituista bändeistä. En sano, että valinnat olivat huonoja. Yllätyin vain niiden ”randomiudesta”.

Markus Rafael Nylund oli itseasiassa todella hyvä livenä. En tiedä tulisiko minun kuunneltua Markusta kotona, tai mitä hänen musiikkinsa voisi tämän blogin lukijoille tarjota, mutta omalle kohderyhmälleen Markus varmaan tarjoaa paljonkin. Enemmän olin kuitenkin innoissani Markuksen jälkeen esiintyneestä Jennie Abrahamsonista, joka aloitti keikkansa kertomalla että hänen suosikkikitaransa oli hajonnut lennolla kotimaastaan Ruotsista Viroon. Onneksi se ei menoa juuri haitannut.

Jennie on siinä mielessä hieno artisti, että hänellä on kyky voittaa yleisö puolelleen silti olemalla todella cool ja etäinen. Keikkasetti oli läpileikkaus Jennien tuotannosta, painottuen uudelle Gemini Gemini -levylle, joka sai muuten Viron julkaisunsa samaan aikaan Tallinn Music Weekin kanssa. Omasta mielestäni setti olisi voinut olla pelkkää Gemini Gemini -levyä, sillä sen biisit kuulostivat livenä todella freeseiltä. Kenties myös sen takia, että bändi oli itsekin innoissaan niiden soittamisesta.

Jennien jälkeen edessämme oli reissuin kovin päätös, jäädäkö Kino Sõprukseen katsomaan Laika Sunsia, Bendikiä, Shipsiä ja Galvanic Elephantsia vai lähteäkö keskustan laitamilla sijaitsevaan Rockcafeen katsomaan Kate Boyta? Valintaa pohdittiin pitkään ja hartaasti, mutta lopulta Kate Boy voitti hienoisesti. Twitterin perusteella ainakin latvialainen Shipsi oli ollut huikea. Samaa kuulin myös Von Krahlissa esiintyneestä italialaisesta kahden rumpalin pläjäys JoyCutista. ”Valintoja, valintoja”, niinpä niin.

Emme kuitenkaan lähteneet Rockcafeen heti Jennien jälkeen. Kävimme Von Krahlissa todistamassa oudointa musaa hetkeen. Tanskalainen Emil De Waal + Spejderrobot oli itselleni täysin uusi tuttavuus, mutta sitäkin parempi sellainen. Duo oli käytännössä sekoitus intensiivisiä ja sekavia konebiittejä ja, noh, vähintään yhtä sekavia ja intensiivisiä rummuilla soitettuja biittejä. Ilo silmille ja korville, vaikka en aina täysin pysynyt kärryillä mihin biisit loppuivat ja mistä ne alkoivat.

Von Krahlissa näimme myös eestiläisen nousukkaan cirklin, sekä suomalaisen konemusatuottaja Lubo-Mirin. Cirklistä ei sen enempää, mutta Lubo-Mirin keikasta pakko sanoa sen verran, että vaikka kuinka olisi hyvää materiaalia, ei ole yleisöllä palkitsevaa katsoa kun mies datailee läppärin ja hiirensä kanssa lavalla. Keikkakokemuksen visuaaliseen antiinkin tulisi mielestäni panostaa edes jollain tavalla.

Jälleen kerran tuli todistettua, että ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan. Kaksi vuotta sitten Flow’ssa The Knifea lämpännyt Kate Boy pääsi livahtamaan sormieni läpi, sillä en vielä silloin tiennyt mitään artistin olemassaolosta mitään. Nyt tuokin virhe päästiin korjaamaan. Alkuun muutama sananen Rockcafe:sta venuena.

Rockcafe on käsittääkseni melko uusi tai ainakin uudehko keikkapaikka. Tämä perustuu tosin vahvasti mutuun, niin kuin kaikki muukin tässä blogissa. Koska paikan sivut ovat viroksi, en nyt pysty tarkistamaan, mutta sanotaan että Rockcafe on uudehko paikka. Anyways, Rockcafe ei ole kiva paikka. Rockcafe on suomalaisia Tivoli -yökerhoja muistuttava iso venue Tallinnan keskustan liepeillä.

Vaikka en Rockcafeesta paikkana välittänytkään, se oli itseasiassa Kate Boy:n kaltaiselle ”isommalle artistille” sopivan kokoinen ja äänentoistoltaan toimiva. Päästyäni itse venuen aiheuttaman äklötyksen yli, kokemus oli lopulta äärimmäisen positiivinen. Ja Kate Boy oli muuten todella vitun kova livenä. Todennäköisesti vielä kovempi kuin olisi ollut  kaksi vuotta sitten. Onhan artisti kasvanut kahdessa vuodessa lämppäristä pääesiintyjäksi (ja näemmä kiinnitetty myös Positivus -festivaaleille ”isona nimenä”).

Kate Boy:n keikasta on vaikea keksiä  kritisoitavaa. Ehkä vielä vaikeampaa on kuitenkin keksiä ylisanoja kuvaamaan tämän ruotsalaistrion keikkaa. No, sanotaan vaikka että Kate Boy on todella taitava solisti ja sinänsä ihan sama kuinka paljon musiikista tuli lavalla soitetuista instrumenteista ja kuinka paljon taustanauhoista, keikka kuulosti todella hyvältä, musa soi todella lujaa ja meno yleisössä oli todella riehakasta. Tallinnalaiset osaavat bilettää keikoilla ja tunnelma välittyi selkeästi myös lavalle.

Sunnuntaille olimme buukanneet iltalaivan. Se tarkoitti sitä, että meillä oli koko päivä aikaa kierrellä pitkin poikin Tallinnaa. Kävimme sunnuntaina mm. taidemuseo Kumussa, jota voin suositella jokaiselle Tallinnaan matkustavalle. Kumussa on tämän kevään ajan vaihtuvina näyttelyinä Hilma Af Klintin kootut teokset, sekä goottimaailmaan sukeltava Death & Beauty. Ehdottomasti tsekkaamisen arvoisia molemmat.

Kävimme myös vanhankaupungin korkeimmalla kohdalla ottamassa parit selfiet Tallinnan katot taustalla. Erittäin tunnelmallista ja kivaa. Kävimme myös syömässä vegaaninen ravintola V:ssä, joka oli jälleen tajunnan räjäyttävän hyvä. Ja juuri ennen lähtöämme, kävimme vielä vanhasta kaupungista löytyvässä Depeche Mode -baarissa, jossa minä tai seuralaiseni emme olleet aiemmin käyneet.

Matkustaessamme laivalla takaisin Suomeen, en voinut olla fiilistelemättä kuinka käsittämättömän hieno tapahtuma Tallinn Music Week on. Virolaiset ovat onnistuneet luomaan tapahtuman joka ottaa huomioon sekä paikallisen väestön että myös kansainväliset vieraat. Meillä Suomessa olisi paljon opittavaa virolaisilta tapahtuman järjestämisestä. Ehkä vielä jonain päivänä Musiikki ja Media / Lost in Music:kin kasvaa oikeasti kansainvälistä potentiaalia omaavaksi tapahtumaksi. Siihen asti tosin ei varmaan auta muu kuin matkustaa vähintään kerran vuodessa Viroon. Ja mikäs siinä, Viro on upea maa!