En harrasta loan heittoa kulmakuppilan nurkkapöydän ulkopuolella. En pidä siitä, että aloittelevia bändejä haukutaan palstoilla. Heitä pitäisi ennen kaikkea tukea ja jos jotain, antaa rakentavaa kritiikkiä. Kun aloittevalle yhtyeelle kuitenkin käy niin, että heidät kiinnitetään isolle voittoa tavoittelevalle levy-yhtiölle, tavalliset bloggaukseen liittyvät kirjoittamattomat säännöt eivät enää päde.

En pidä ilmiöistä, enkä aiheettomasta hypestä. Varsinkaan kun niiden takana on Sony Musicin kaltainen tähtitehdas. Johtuen osittain musajournalismin yleisestä munattomuudesta  ja siitä, että minua on ottanut ilmiö nimeltä Tiisu jo niin pitkään päähän, päätin tehdä poikkeuksen ja kirjoittaa kriittisen tekstin blogiini.

Normaalisti, kun levy-yhtiöt (varsinkin majorit) sainaavat uusia orkestereita, ensimmäisen kysymys ennen keskustelua uuden aktin kiinnittämisestä on ”voiko tämä myydä?”. Yleensä vasta (ja vain ja ainoastaan) myönteisen vastauksen jälkeen aletaan miettiä kysymyksiä, kuten ”kenelle” ja ”miten tätä tuotetta voitaisiin kohdentaa vielä tarkemmin tuolle segmentille”. Näin ei tainnut kuitenkaan käydä Tiisun kanssa.

Kohtalokkaasti nimetty Tiisu  on suomalainen nuorten poikien rock-yhtye, jota saatetekstissä rivien välissä kutsutaan ”Suomirockin paluuksi”. Tiisun musiikki on sekoitus Lauri Tähkää ja Sielun Veljiä. Tiisun aka Henrik Illikainen on lahjakas suomalainen musiikon alku, joka on obsessoitunut mielenterveysongelmien kanssa painiviin esikuviinsa, kaupaten hulluutta alter egoonsa apinoimillaan maneereilla.

Tiisu on Sony Musicin tuoreimpia sainauksia ja nähtävästi yhtiön näkemys soitetun suomalaisen rock-musiikin tulevaisuudesta. Ottaen huomioon, että yhtyeen basisti on J. Karjalaisen poika, näin voisi hyvinkin olettaa. Se mikä on nähtävästi mennyt ainakin Sony Musicin A & R:ien silmien ohi on, että tämä yhtye ei suinkaan ole Suomirockin tulevaisuus. Ehei, vaan juuri niinkuin tiedotteessakin todetaan ”Suomirockin paluu”.

Tiisu on paluu aikaan, jolloin Suomirock on merkinnyt jotain. Aikaan, joka on edustettuna yläasteen musiikin tunneilla laulukirjoissa. Hetkissä, jolloin vuosi toisensa jälkeen musiikkiluokan oppilaat joutuvat pakon edessä soittamaan nostalgian nälkäisen opettajansa takaisin aikaan, jolloin kaikki oli paremmin, rockissa oli vielä särmää ja opettajallakin oli elämä edessä. Se aika ei vaan ikävä kyllä ole tullut takaisin.

Kysymys kuuluukin kenelle tämä nostalgiatrippi sitten on tarkoitettu? Voi olla, että siinä missä yläasteen musiikinopettaja sai oman satsinsa musiikintunneilla, nyt on levy-yhtiö-setien vuoro. En voi mitenkään uskoa, että Sonylla oltaisiin oikeasti tultu siihen päätelmään, että tästä yhtyeestä olisi seuraavaksi PMMP:ksi. Tiisussa olisi ehkä  potentiaalia seuraavaksi Don Huonoiksi, jos sillä olisi kertsit, ikää ja karismaa.

Minulle Tulevaisuuden tusina -äänestyksessä sijalle 12 yltänyt  Tiisu on vain musiikkikoulun bändi, jonka olisi pitänyt antaa kasvaa vielä muutama vuosi ennen vedestä nostamista. Näen, että yhtyeen muusikot ovat selvästi summaansa lahjakkaampia ja Tiisu jää heille lyhyeksi seikkailuksi. Tiisu on alimittainen kala, josta ollaan nyt väkisin tarinoimassa ennätysvonkaletta. Se mitä Sony Music ei näemmä ole hiffannut on, että Tiisu ei missään nimessä ole tuote, johon laitetaan osakkeenomistajien rahoja kiinni varman tuoton toivossa.

Itse Henrik Illikaisen taas toivon jossain vaiheessa huomaavan, että mielenterveysongelmilla ei sovi leikkiä ja että ne myyvät ainoastaan silloin kuin ne ovat oikeita. Ennen kuin näen miehen kehäkolmosen laidalla tien poskessa syömässä kepillä muurahaisia, joiden päälle hän itse on minuuttia aiemmin virtsannut, en halua uskoa hänen olevan niin hullu kuin hän vakuuttelee olevansa. Olisi siis ehkä aika laittaa vaatteet takaisin päälle.