Hyvää uutta vuotta rakas lukija! Ollaan jo pitkälti tammikuun puolella, mutta koska se ei haitannut Elmua järkkäämästä uuden vuoden bileitä himpun myöhässä, ei se haittaa minuakaan. Olen aloittanut uuden vuoden tekemällä minulle rakkaita asioita, kuten esimerkiksi makaamalla sohvalla viiden tunnin Netflix-marathoneja (Making a Murderer & Silta), syömällä joulusta ylijääneitä herkkuja sekä kuuntelemalla tuoretta musaa.

Kuten olen aiemmissa postauksissani paljastanut, olemme Mumrunner-yhtyeeni kanssa alkaneet juonimaan toista EP:tämme. Viime postauksessa kerroin hankkineeni uuden äänikortin tulevia äänityksiä varten, joista näillä näkymin otan itse vetovastuun. Hulluuttelu ei kuitenkaan meinannut jäänyt äänikorttiin, vaan olin jo ostamassa itselleni uutta läppäriä. Onneksi kuitenkin tulin lopulta järkiini.

Tällä hetkellä käytössäni on mid-2012 -mallinen Macbook Pro. Olen kuolannut jo vuoden päivät uudempaa Retina-näytöllä varustettua Macbook -mallia.  Nykyisessä koneessani ei varsinaisesti ole mitään vikaa, mutta erityisesti raskaampien photarisessioiden sekä monikanavaäänitysten äärellä koneella on ollut paha tapa jäädä pohtimaan jumalan olemassaoloa, samalla kun näytön totaalisesta jäätymisestä ainoana vastatodisteena on vittumaisen vilkkaasti pyörivä ”kuoleman rantapalloksi”:kin kutsuttu värikäs asia.

Onneksi mainitsin aikeistani vaihtaa konetta bänditreeneissä. Kitaristimme nimittäin osasi vinkata minulle, että ennen uuden koneen hankkimista kannattaa ottaa selvää saisiko vanhaan koneeseen itseasennettua lisämuistia (se kun on juurikin ollut juurisyy koneen jaksamattomuuteen rankempien urakoiden äärellä). Tarkistin asian ja kappas kepponen, saihan siihen. Nyt ongelma on ratkaistu, koneessa on 8gb muistia ja 1700 euron koneen ostamisen sijaan investointi jäi 50 euron suuruiseksi. Kiitos verkkokauppa.com!

Toisiin aiheisiin. Mainitsin postauksen alussa Elmun järjestämistä uuden vuoden juhlista. No, ne olivat tosiaan eilen Helsingin Nosturissa ja sain itse kunnian osallistua bileisiin tällä kertaa muusikon roolissa. Illan aikaan lavalla nähtiin Constables, Mumrunner, City Lungs ja I Was A Teenage Satan Worshipper. Vitun kova line-up, by the way. Rumban toimittaja ehtikin kirjoittaa kattavampaa rapsaa illasta ja se kannattaakin lukaista, mutta lisään vielä muutaman oman näkemykseni illasta.

Ensinnäkin Nosturi oli mielestäni vähän väärä paikka näille bileille. Oletusarvoisesti yhtäkään indietapahtamaa ei pitäisi järjestää Nosturin kokoisessa paikassa (kapasiteetti 1200 ihmistä), Elmun baari olisi riittänyt loistavasti. En sano sitä ettenkö olisi kiitollinen siitä, että sain soittaa Nosturin lavalla eilen, ajattelen nyt vaan tapahtumaa kokonaistuutena. Ja eilistä kokonaisuutta puolityhjä Nosturi ei palvellut. Elmun baarissa ilta olisi ollut todella makoisa, Bowie-teemaisine soittolistoineen kaikkineen.

Toinen huomio oli se, että illan pääesiintyjä I Was A Teenage Satan Worshipperin keikka alkoi lähempänä kello yhtä. Se on aivan liian myöhään tämän päivän Suomessa aloittaa keikka. Jengiä alkaa väsyttää jo yleensä siinä kello yhdentoista aikoihin ja ne joita ei vielä silloin väsytä alkaa ajamaan pariutumis-/tanssilattiavietti. Ja se vietti kyllä voittaa minkä tahansa keikan, oli lavalla sitten teinisaatanat tai vaikka Metallica.

Kolmantena huomiona sanottakoon vielä se, että neljä keikkaa yhdelle illalle on aika paljon. Olin itsekin aivan muusina siinä vaiheessa kun teinisaatanat aloittivat keikkansa, joten yhtye ei saanut ehkä otollisinta mahdollista lähtökohtaa keikallensa. Toisten bändien, mukaan lukien omani, olisi pitänyt soittaa lyhyemmät setit ja vaihdot olisi pitänyt hoitaa rivakammin. Puolen tunnin setit vartin vaihdoilla olisi kellottanut saatanoille aloitusajaksi kello kahdeksitoista. Ja kun ekan bändin olisi vielä pistänyt aloittamaan tuntia ennen, niin avot.

Mitä tulee itse keikkoihin, eilisen perusteella on pakko todeta että Suomessa on helvetin kovia bändejä, jotka soittaa helvetin pienille yleisöille. Taso oli todella korkealla. Eilisistäkin artisteista kenet tahansa olisi voinut pakata suoraan Nosturin lavalta keikka-autoon ja pyöräyttää hyvällä omalla tunnolla Euroopan ympäri. Ehkä asia onkin niin, että siellä Euroopassa sen fokuksen pitäisi lähtökohtaisesti suomalaiselle englanniksi laulavalle bändille ollakin. Bändien pitäisi toimia samalla tavalla kuin yritysten: jos kiinnostusta ei löydy tarpeeksi kotimaan markkinoilla (tai ne ovat saturoituneet), on ainoa looginen steppi etsiä uusia markkinoita muualta.

Ja pakko vielä erikseen painottaa, ettei kukaan ymmärrä väärin: eilinen ilta oli kokonaisuutena todella hyvä, laadukas ja mukava.  Mutta joo, nää on näitä. Loppuun haluan vielä jakaa tuoreen kotimainen biisin, jota on tullut luukuteltua huolella sen julkaisemisesta asti. Kyseessä on pitkältä tauolta palannut turkulainen The Friend, joka on parhaiten tunnettu viisi vuotta sitten julkaistusta hittisinkustaan nimeltä New Berlin Wall. Yhtye on selvästi viiden vuoden aikana keksinyt itsensä uudestaan, ja hyvä niin, Defender -sinkku  varsinkin parin kaljan nousussa alkaa viemään jalkaa siihen tahtiin, että kadulla käveleminenkin muuttuu tanssiksi.