Tiedän mitä ajattelet: ”Jes, taas yksi kirjoitus Spotifysta? Ihan kun niitä ei olisi jo tarpeeksi monta.” Enkä kiellä etteikö niitä olisi, ja etteikö kriittinen ajattelu olisi jälleen paikallaan, mutta nyt en keskity Spotifyn haukkumiseen yleisellä tasolla, vaan kerron teille tarinan. Tarinoissa ei ole mitään vikaa, eihän?

Oma suhteeni Spotifyn kanssa alkoi vuonna 2009. Olin hiljan muuttanut opiskelemaan ääniteknologiaa ja musabisnestä piskuiselle paikkakunnalle nimeltä Virrat. Oli talvi ja olin opintolainan turvin hommannut uudet tarkkailukaiuttimet musiikin analyyttista kuuntelua varten. Muistan edelleen ensimmäisen levyn, jonka kuuntelin Spotifysta uusien kaiuttimieni läpi – se oli A Perfect Circlen Thirteenth Step.

Silloin elettiin vielä aikaa, jolloin Spotifysta oli normaalia kuunnella kokonaisia levyjä. Vaikka minulta löytyi kyseinen levy fyysisenäkin versioina, koin jo silloin sen kuuntelemisen niin vaivalloiseksi, etten koko Virroilla oloaikanani saanut levyjä edes ulos muuttolaatikoista. Spotifysta kun sai levyn kuin levyn pyörimään muutamalla napin painalluksella. Ja ensimmäiset kokemukseni Spotifysta olivatkin suloisia. Ai että kuinka innoissani olinkaan. Muistan löytäneeni heti tusinan uusia bändejä ja toisen tusinan sellaisia, joita minun oli jo pidemmän aikaa ollut tarkoitus kuunnella. Spotify toden totta rikastutti elämääni.

Aikaa kului ja jossain vaiheessa uuden löytäminen muuttui vaikeammaksi, huomasin etten enää etsinyt uutta musiikkia.  Todennäköisesti samoihin aikoihin, kun hankin Premium-tunnukset ja aloin kuunnella Spotifyta myös mobiilisti kännykän kautta. Kerrottakoon tässä vaiheessa, että olen melko mobiili ihminen. Kävelen päivittäin n. 10 kilometriä.  Se yksin tarkoittaa n. 2 tuntia Spotifyta päivässä. Ja koska jotain kävelylenkilläkin on kuunneltava ja olin mielestäni kuunnellut kaikki tietämäni levyt läpi, en runsauden pulan edessä enää osannut valita uusia hyviä levyjä kuunneltavaksi. Päädyin kuuntelemaan ihmisten kyhäilemiä valmiita soittolistoja,  kai sitten uuden hyvän musiikin löytämisen toivossa.

Soittolistojen myötä Spotify alkoi menettää merkitystään. Soittolistoja kuunnellessa kiusaus hyppiä heikompien biisien yli kasvoi ja koppasin siitä itselleni pahan tavan, hyvistä biiseistä kun ei varsinaisesti ollut pulaa. Spotify ei enää ollut minulle loputon hyvien albumien runsauden sarvi, vaan toimi lähinnä hiljaisuuden täyttäjänä, menevien biisien muodossa korvani täyttävänä taustameluna. Spotify alkoi ärsyttää.

Minua oli jo pidemmän aikaa ärsyttänyt Spotify ja sen nimeen vannovat käyttäjät. Lähinnä koska minulle vanhana äänitejulkaisijana Spotify on alusta asti näyttäytynyt vain laillistettuna piratismina. Tekijöitä riistävänä isona perkeleenä. Yrityksenä, joka on suurelta osin isojen levy-yhtiöiden omistama ja ajaa luonnollisesti myös niiden etuja. Haluan tässä vaiheessa tuoda esiin vastustavani myös Spotifyn ideologiaa. Mielestäni ihmisen ei tarvitse, eikä kuulu päästä kaikkiin maailman levyihin käsiksi muutamalla painalluksella. Kun tarjonta ylittää kysynnän, ei seuraa onnellisuus vaan ähky.

Spotifyssa ollessaan albumit eivät merkitse läheskään yhtä paljon kuin samaiset albumit levyhyllyssä. Vaikka ainoana merkittävänä erona on se, että levyhyllyssä oleviin albumeihin ihminen on omistussuhteessa ja Spotifyssa olevat levyt ovat vain lainassa.  Kotona levyn valitseminen on helppoa ja olo on lähes poikkeuksetta tyytyväinen valintaan. Tottakai, sillä valitsithan jo kerran pitäväsi albumista maksaessasi siitä suuren summan. Spotifyssä valinta ei koskaan ollut yhtä helppo tai ainakaan yhtä tyydyttävä, usein kun jäi sellainen fiilis, että paremminkin olisi voinut valita.

Päätin lähteä metsästämään sitä fiilistä, jonka sain musiikista vielä 2007, ennen Spotifyta. Siispä poistin Spotifyn ensin puhelimestani, sen jälkeen tietokoneestani ja lopulta vielä iPadistani. Katkaisin tilauksen ja otin askeleen tuntemattomaan. Pelotti, kauhistutti. Koin tehneeni kammottavan virheen. Jo ensimmäisellä kävelylenkilläni huomasin etsiväni Spotifylle korvaajaa. Koska en ollut käyttänyt iTunesia puhelimessani vielä kertaakaan, ei siellä ollut muuta kuin U2:n uusi levy (kiitos Apple) ja vaikka se sillä hetkellä oli ainoa omistamani musiikin palanen maailmassa, olisin mielummin kävellyt täydessä hiljaisuudessa kuin kuunnellut sitä. Onneksi löysin applikaatiokansioiden syövereistä kerran lataamani Radio Helsinki –applikaation.

Virittäydyin Radio Helsingille ja silmän räpäyksessä olin ystävien seurassa. Sinä hetkenä tajusin, etten ollut koskaan kuunnellut radiota ulkona tai omasta aloitteestani. Tajusin myös ensimmäisen kerran mistä radiossa on kyse. On yllättävän mukavaa kuunnella tuhansien muiden ihmisten kanssa samaan aikaan samaa ohjelmaa. Kai se on sitä kuuluisaa yhteenkuuluvuutta. Ja ainakin Radio Helsingin tapauksessa juonnoista välittyvä tietynlainen kiireettömyys sai minut rauhoittumaan. Olin matkalla töihin, mutta samaan aikaan pääni sisällä surffailin tyytyväisenä radioaalloilla. ”Radio Helsinki, olet ystävien seurassa”-mainoslause on muuten erinomaisen kutinsa pitävä. Siltä Radio Helsinkiä kuunnellessa todella tuntuu.

Olen nyt ollut viisi päivää ”ystävien seurassa” ilman Spotifyta. Kävelylenkeillä olen kuunnellut Radio Helsinkiä ja nauttinut kanavasta todella paljon. Niin paljon, että olen siirtänyt Spotifylle kuukausittain maksamani rahasumman Radio Helsingin tukemiseen tarkoitetulle Ystäväklubille. Kotona en ole vielä kuunnellut muuta musiikkia kuin sähköpostiini lähetettyjä demoja. Sain tosin eilen kaivettua levyhyllystäni kymmenen albumia esille, joita aion ensi viikolla kuunnella. Niistä eniten odotan Stupidon konkurssipesästä hankkimaani Deathbed -albumia, jota en ole vielä kertaakaan kuunnellut.

En näe enää itseäni käyttämässä Spotifyta. Jos fyysisiä äänitteitä ei enää pian julkaista ja radiot lopettaa, olen kusessa. On ehkä niin ettei kehityksessä ole mahdollista ottaa askelia taaksepäin, mutta  en myöskään suostu uskomaan, että Spotify olisi paras mihin pystymme kun puhutaan musiikin kuluttamisen välineistä.

Luin juuri tänään mielenkiintoisen artikkelin siitä, miten loputtomien mahdollisuuksien maailma on kasvattanut sivutuotteenaan ensimmäisen sukupolven ”Peter Paneja”, 25 – 40-vuotiaita ikinuoria, jotka pelkäävät sitoutumista, vastuuta ja riskejä. Heillä ei ole kiire mennä naimisiin, hankkia omakotitaloa tai edetä työurillaan. Kirjoittaja uskoo ilmiön johtuvan  ”runsauden pulasta”, heille kun tarjoillaan pöytään samaan aikaan sekä alkuruuat, pääruoka että jälkkäri.

Muistatteko vielä ranskalaisen filosofi Jean Buridanin 1400-luvulla kirjoitettaman tarinan aasista?
Olipa kerran aasi, joka kuoli nälkään kahden heinäkasan keskellä, kun ei osannut päättää kummasta syödä.