Olin aikeissa kirjoittaa teille todella mielenkiintoisen kalenteripostauksen joulukuun kuudennentoista päivän kunniaksi. Olin jo hahmotellut mielestäni ratkiriemukkaan biisiraati -tyyppisen postauksen, jonka kantavana teemana oli millaisen musablogipostauksen Lapin noita kirjoittaisi? Kompastuin kuitenkin loppumetreille ajatukseen joka on vaivannut minua aiemminkin: mitäköhän mieltä bändit mahtavat tästä olla.

Päädyin tuhoamaan Lapin noita -postaukseni. Feikkimurteella puhuva noita oli ideana parempi kuin tekstinä. Tekstistä tuli raskasta, vaikealukuista  ja se vilisi kirosanoja. Lapin noidan jorinat eivät palvelleet bändejä pätkääkään.  Ne itseasiassa olivat paikoin melko loukkaavia, ja ihan suotta. Aloitin alusta.

Nalle Österman kirjoitti Rocktoimittajan päiväkirja -blogissaan 9. joulukuuta julkaistussa postauksessa aiheesta kulttuurityöläisen ansaintalogiikka. Kirjoituksessaan hän sivuaa minuakin koskettanutta ongelmaa seuraavasti: ”Kun musiikkitoimittaja kysyy itseltään, kenelle tätä työtä tekee, löytyy vastaus yleensä seuraavista vaihtoehdoista: a) itselleen, b) musadiggareille, c) lukijoille, d) kustantajalle, e) yritykselle, f) artistille.”

Minä kirjoitan usein vaihtoehdolle f) artisteille. Tämä juontaa juurensa syihin miksi alunperin aloitin bloggauksen. Yksi niistä oli se, että olin itse levy-yhtiön edustaja ja koin ettei pienille bändeille ollut tarjolla tarpeeksi haippia kirjoitetun sanan muodossa. Päätin perustaa oman musiikkiblogin.

Aina kun kirjoitan bändistä, kuvittelen itseni bändin palkkaamaksi myyntiedustajaksi. Kuvittelen, että tehtäväni on myydä bändi lukijalle. Kirjoitan lähes aina bändeistä positiivisia asioita, ja silloinkin kun haukuin bändejä, pyrin tekemään sen niin että jonkun silmissä bändin osakkeet nousevat ns. underdog -efektin myötä.

Onneksi olen löytänyt tavan kirjoittaa myös vaihtoehdolle c) lukijoille.  Toteutan sitä tapaa juuri nyt. Bändeille mainostekstien kirjoittaminen on välillä raskasta. Tarvitsen näitä fiilispostauksia pysyäkseni motivoituneena ylläpitämään musablogia. Sellaista musablogia, joka onnistuu tavoitteessaan –  musiikin haippaamisessa.

Fiilispostauksien suurin ongelma on se, että niissä ei ole tilaa bändeille. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että jokainen ei bändeihin liittyvä postaus kasvattaa hyvien biisien purkamatonta jonoa sähköpostissani vähintään yhdellä puoliviikkoisella. Jono kasvaa kunnes lopulta päädyn purkamaan sen yhdellä isolla merkitse kaikki luetuiksi -napilla. Moni bändi jää siis vaille palstatilaa puhtaasti ajan ja motivaation puutteen johdosta.

Ehkä joudun omalta osaltani tyytymään pallotteluun bändeille kirjoittamisen ja lukijoille kirjoittamisen välillä. Se tarkoittaa sitä, että tätä musiikkiblogia ei voi myöskään tulevaisuudessa kutsua kovin ansioituneeksi uuden musiikin jakelijaksi. Toisaalta, vitunkos väliä sillä on kunhan uusia bändejä käsittelevät postaukset oikeasti tarjoavat bändeille sitä haippia. Ja uutta musiikkia blogi esittelee tulevaisuudessakin, vähintäänkin aina silloin kun joku onnistuu luomaan jotain niin fantastista kuin Freeweights teki viime maanantaina.

Siitä pyöstäänki sopivasti plogin lopuun. Eikös olisikii ollu perkaleen rasittavvoo jos koko teksti olisii kirjoitettu nnäi? No ni sitä mäkii. Mut pidetää peukkui kohool, et ens kerral löytyis taas jotai musoo mistä kirjoitteloon.