Kuvat ja teksti: Jukka Tulensytyttäjä

Niin se vaan muisti ajaa ihmisen ohi. Kun perjantai 24. heinäkuuta osui kohdalle ja aloitimme seikkailumme kohti Suomen Turkua ja sen kauneimpia suloja, eli Ruissaloa ja sen vanhaa telakka-aluetta, en muistanut enää edellisen vuoden festivaalista mitään. Tai muistin minä jotain, sillä paikoitellen pala palalta edellisvuoden festivaalikokemukset valuivat takaisin aivojeni kuolleisiin soluihin niin hyvässä että pahassa.

Muistin mm. että edellisenä vuotena alueen anniskelupisteistä loppui kalja. Muistin myöskin kuinka vaikeaa festivaalilla oli päästä lain sallimissa raameissa kuselle.  Muistin senkin kuinka upea alue oli ollut ja miten hyviä keikkoja siellä näin. Muistin myös miten humalluin. Humalluin ohrapirtelöistä, täydellisestä suomalaisesta kesäyöstä ja siitä tärkeimmästä, eli itse festivaalista. H2Ö oli ensikertalaiselle unohtuman seikkailu.

Seikkailu se oli edelleen, mutta tänä vuonna kokemukseni oli huomattavasti monisäikeisempi. Siinä missä aikaa ei tuhraantunut enää alueen tutkimiseen (alue ei ollut muuttunut viime vuodesta) ja palveluiden löytämiseen (ruokailu- ja anniskelualueet olivat pysyneet suht paikoillaan), sain keskityttyä täysillä tilataiteen ihailemiseen ja bändibongailluun. Ja  ehdottomasti tuossa järjestyksessä, sillä tänä vuonna ei mielestäni ollut epäilystäkään kumpi edellä festivaalia oltiin lähdetty tekemään. Alue oli seikkailuvalmis taideteos, jossa oli loputtomasti löydettävää ja ihasteltavaa. Bändit kai olivat ikään kuin oma palasensa tässä tilataideteoksessa nimeltä H2Ö.

Lavoja oli joka nurkassa. Ei tarvinnut kuin kävellä 50 metriä ihan mihin tahansa suuntaan, niin pääsi lavalta toiselle, keikalta toiselle. Lavoilla oli läpi festivaalin jatkuvasti ohjelmaa. En viitsi ottaa selvää kuinka monta bändiä missasin päällekkäisyyksien takia, laskekaa itse: Jos viisi bändiä soittaa samaan aikaan ja sinua on vain yksi, menee yhtälö aika pitkälti niin että näet yhden keikan ja missaat neljä. No, näinhän se ei sitten lopulta mennyt sillä kuten televisiotakin katsellessa, myös H2Ö:ssä laadukkaan ohjelman paljous aiheutti kuluttajissa ”kanavasurffaus”-efektin, ohjelman läpi kävellään nähden kaikki ja ei mitään.

Bändejä oli siis toisin sanoen liikaa, niin kuin oli lavojakin. Siinä ei kuitenkaan ollut kaikki H2Ö:n ongelmat. Yksi isoimmista ongelmista (joka itseasiassa oli ongelma jo viime vuonnakin) nimittäin oli jonottaminen. Minulta jäi kaikki Liiterissä olleet itseäni kiinnostaneet keikat näkemättä sen takia, että niihin ei mahtunut. Tila täyttyi nopeasti ja jonoa oli parhaimmillaan (eli jättihypessä olleen Citymanin aikana)  kymmeniä metrejä oven ulkopuolella. Jonot eivät toki rajoittuneet vain keikoille, sillä jonoja oli myös kaljatiskille (onnekas sai bissen 15 minuutin jonottamisen jälkeen), kahvikiskoille (riippuen toki kellonajasta ja keikoista) ja vessoihin, vaikkakaan ei läheskään samanlaisia jonoja mitä esim. viime vuonna oli.

Pakko muuten heittää yksi täysin festivaaliin liittymätön kissa pöydälle: Minkä takia festivaaleilla on alettu tarjoamaan erikoiskahveja? Erikoiskahvit toki on mukava vaihtoehto väsyneelle ”raksakahville”, mutta niiden tekeminen kestää aivan järjettömän kauan. Jos kahvikioskilla on vain yksi kahvikone ja jokainen jonottaja tilaa erikoiskahvin, kestää kahvin jakelu vähintään 2 minuuttia per asiakas, sen 30 sekunnin sijaan mikä menee ”raksakahviin”. The amount of rage, mutta näin se aika pikkuhiljaa ajaa selvästi kirjoittajasta ohi.

Takaisin H2Ö-festivaaliin. Hienoimpia juttuja H2Ö:llä tänäkin vuonna olivat erikoiset pikkulavat. Niiden annista tuli tosin nautittua aivan liian vähän, sillä suurin osa minua ennakkoon kiinnostaneista keikoista oli isommilla lavoilla. Pikkulavoista mm. metsän siimeksessä lymyillyt Grilli ja kahden venevajan väliin sijoitettu kuja, unohtamatta aivan fantastista laiturin nokassa kököttänyttä Laituria, olivat paitsi tunnelmallisia mutta myös äänentoistoltaan yllättävän toimivia. Grillissä oli itseasiassa ehkä festarin lavoista toiseksi parhaat soundit.

Jos kaivellaan lisää papukaijamerkkejä H2Ö:n järjestäjien hattuun, niin mainitaan nyt sekin, että olut (0,5L) maksoi (huom! ja näinä järjettömien oluthintojen aikoina voidaan sanoa) vaan 6 euroa + euron pantti. Ja tänä vuonna olut ei loppunut, ehehe. Toinen hieno parannus oli, että alueella oli opasteita ja keikkapaikat oli nimetty kyltein, että uuvateinkin känniääliö osasi whatsappata kavereille sijaintinsa. Erityiskiitos järjestäjille myös todella toimivasta kuljetuksesta alueelta keskustaan. Erikoisen vesibussikyydityksen lisäksi Ruissalon sillan kupeesta lähti kerran kymmenessä minuutissa normaalihintainen (3 euroa) bussi keskustaan. Älyttömän jees.

Kehitysehdotuksiakin tuli mieleen. Yksi tärkeimmistä: erillinen panttikoju. Panttijärjestelmä on siihen asti todella kiva, kun pantin saa vaivattomasti takaisin. Euro on riittävä kannustin luonnon roskaamisen välttämiseksi. Mutta siinä vaiheessa kun joudut jonottamaan 30 minuuttia, että pääset suorittamaan kansalaisvelvollisuutesi pantin saamiseksi –  se ei enää olekaan niin hyvä idea. Toinen kehitysehdotus: isompi ruokailualue. Alueella oli paljon hukkatilaa, jolloin isommalle ruokailualueelle olisi ollut oikeutus. Nyt ruuan syömiselle ei oltu osoitettu lainkaan rauhallista paikkaa, jonka johdosta festivaalivieraat joutuivat itse etsimään itselleen alueelta rauhaisan paikan, johon istahtaa hetkeksi ruokailemaan.

Mutta summa summarum, positiiviset aspektit tapahtumassa löivät sata nolla negatiiviset. On pakko nostaa aivan järjettömän iso hattu tapahtuman järjestäjille, sekä osallistuneille talkoolaisille.  Eikä mikään pakko, vaan kunnia. Todella hienoa, että tämän mittaluokan tapahtumia on mahdollista järjestää tiukalla budjetilla, talkoovoimin ja vieläpä kaukana Helsingistä Suomen Turussa, sen kauneimmassa sopukassa Ruissalossa.

Paljon tuli nähtyä bändejä, vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Parhaiten mieleen jäivät riemastuttava Pintandwefall, joka oli hurjemmassa iskussa kuin koskaan aiemmin. K-X-P, jonka biitti tällä kertaa todellakin sai aikaiseksi massatranssin Suulissa. Kairon; IRSE!, jonka keikka oli yhtä visuaalista loistoa mutta myös todella nautinnollista audiomahlaa. Sympaattinen turkkilainen kraut-yhtye Farfara, joka soitti lauantaina Grillin viimeisenä esiintyjänä yli tunnin setin joraavalle yleisölleen. Jazz-pumppu Nassaun Fasaani, joka oli itselleni ennestään tuntematon mutta sitäkin riemastuttavampi uusi löytö, sekä Cats On Fire, joka toi hetkeksi Uppsalan juhannuksen keskelle Ruissalon Vesantoa. Unohtamatta ehkä sitä itselleni tärkeintä bändiä Burning Heartsia, joka yksinkertaisesti on vaan genressään parasta Suomessa. Kiitos H2Ö, ensi vuonna nähdään taas!