Viisi kovaa on Kalenterikarju-blogin juttusarja, jossa esitellään lyhyesti viisi kovaa biisiä. Oletko tehnyt mielestäsi kovan biisin? Lähetä lyhyt esittely ja kuuntelulinkki osoitteeseen kalenterikarju@rosvot.fi ja musiikkisi saattaa päätyä blogiini. Kalenterikarjua voi seurata Facebookissa, Instagramissaja Snapchatissa (kalenterikarju). Lisäksi päivitän Spotifyssa ahkerasti KALENTERIKARJU: Parhaat biisit 2015 -soittolistaa, johon kerään kaikki omasta mielestäni kiinnostavimmat vuoden 2015 uutuusbiisit.

1. JOANNA NEWSOM – SAPOKANIKAN

Tutustuin lauluntekijä-harpisti Joanna Newsomin musiikkiin vuonna 2006, kun hänen toinen albuminsa Ys ilmestyi. Ys oli viisi kappaletta sisältänyt melkein tunnin mittainen möhkäle, jonka pisin kappale Only Skin kestää 16 minuuttia ja 53 sekuntia ja lyhinkin kappale Cosmia kipuaa yli seitsemään minuuttiin. Newsomin itsensä ja Van Dyke Parksin tuottama levy on edelleen yksi vaikuttavimpia levykokonaisuuksia, joita olen kuullut. Seuraavaa albumia, Have One on Me, saatiin odottaa aina vuoteen 2010 saakka, mutta odotus palkittiinkin sitten 124-minuuttisella triplalevyllä (levyltä löytyvä ’81 on muuten eräs suosikkini artistin tuotannosta). Nyt julkaistu Sapokanikan on ensimmäinen single 23.10.2015 julkaistavalta uudelta Divers-albumilta. Leikkisällä kapakkapianolla eteenpäin nytkivä kappale on helpommin lähestyttävää Joanna Newsomia, vaikka progekoukkuakin löytyy.

2. CITY AND COLOUR – WASTED LOVE

Vuonna 2004 perustettu kanadalainen City and Colour on Alexisonfire -yhtyeestä tutun kitaristi-laulaja Dallas Greenin projekti, ja itselleni entuudestaan tuntematon tapaus, vaikka onkin julkaissut jo neljä levyä. Wasted Love on toinen lohkaisu lokakuussa ilmestyvältä viidenneltä albumilta ja eihän tässä voi kuin ihmetellä, että miten tällainen bändi on voinut mennä itseltä ohi – varsinkin kun biisillisesti ja tuotannollisesti ei olla kauhean kaukana sellaisista allekirjoittaneeseen iskeneistä rootsimpaa ja bluesimpaa rockia soittavista retrohtavista artisteista kuten The Black Keys, The Heavy ja Band of Skulls. Toisin kuin edellä mainitut City and Colourin soundi on kuitenkin kuulaampaa ja hienosyisempää lo-fihin rennosti nojaavan autotalliähinän sijaan. Greenin ääni tuo sen verran paljon ainakin tällä raidalla mieleen Dan Auerbachin, että itse olisin voinut vannoa tämän olevan uusi  The Black Keys -sinkku, mutta sepä ei haittaa, sillä kappale on todella hyvä. Teksti on tyylipuhdas pienine näppäryyksineen (”You’re speaking diamonds crystal clear”), sävellys ja sovitus kelvollinen ja kertosäe tarttuva. Pitääpä tutustua herran levyihin tarkemmin.

3. SALLAN JA MIRON MATKA MAAILMAN YMPÄRI – RAKASTAT MUA PAREMMIN

Sallan ja Miron matka maailman ympäri eli SMMMY on viihtynyt Viisi kovaa -postaussarjassa aiemminkin. Viime vuonna Tarinoita-debyyttinsä esitellyt bändi tarjoilee nyt kolmannen singlensä 21. elokuuta julkaistavalta toiselta levyltään. Siinä missä edellinen kappale Apua, apua! rokkasi räyhäkkäästi, tarjoaa Rakastat mua paremmin rempseää Scandinavian Music Groupin mieleentuovaa tamppaavaa kansantanhumaista folkpoppia. Heleästihän tässä helkkää akustinen kitara ja kauniisti kimaltavat jouset, mutta jotenkin enemmän poweria jään kaipaamaan kertosäkeisiin. Lisäksi c-osan riimiparin ”vai onks sun pakko kertaalleen vielä selostaa / mikä kaikki suhteessamme sua niin vituttaa” viimeinen sana tuntuu vähän liialliselta voimankäytöltä näin kauniissa kappaleessa. Hyvä biisi, josta olisi saanut hieromalla radiokelpoisemmankin.

4. LUNCHMONEY LEWIS – WHIP IT! FEAT. CHLOE ANGELIDES

Kuten SMMMY, on myös LunchMoney Lewis viihtynyt aiemmin Kalenterikarju-blogissa. Nile Rodgersista muistuttavalla funkkaavalla kitaralla, sielukkaalla falsetilla ja lehmänkellolla starttaava Whip It! hämmentää säkeistöön laskeutuessaan; tämähän on kuin laiskanpulskea alternative-versio Nicki Minajin Superbass-hitin säkeistöstä! Muuten letkeä ja maltillisen svengaava kappale saa lisäpotkua kummallisesta robottimaisen kolkoksi äityvästä c-osastaan.

5. JIMI CHARLES MOODY – THE WOMAN 

Jimi Charles Moody on kierroksen mystisin tapaus. Googlatessa herrasta löytyy kovin niukalti tietoa ja herran alle 1000 tykkääjää keränneiltä Facebook-sivuilta löytyvissä kuvissa komeilee piirretty naamioitunut hahmo. Heinäkuun lopulla julkaistu The Woman kuitenkin vakuuttaa ensitahdeista alkaen. Moodyn äänessä on samaa karheaa pelottavaa syvyyttä Hozierilla ja samaa väkevää rehellisyyttä kuin James Blakella. The Woman on katkeran miehen laulu – tarina tilanteesta, jossa vastarakkautta ei ole kuulunut, vaikka päiviä ja päiviä on odotettu. Todella tyylikkäästi tuotettu soulahtava kappale ansaitsisi mielestäni tulla soitetuksi jokaisella radiokanavalla. Suosittelen vahvasti Hozierin ja James Blaken fanien lisäksi kaikille Sam Smithistä ja Kwabsista hullaantuneille.

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram: @kalenterikarju | Snapchat: kalenterikarju | Facebook | Bloglovin