Parhaat levyt 2014

elbow

Lempibändini Elbow. Alkuperäinen kuva täältä.

Vuoden biisien ja keikkojen listaaminen on ollut tänä vuonna haastavaa ja siksi pohdinkin eilen Twitterissä, listaanko vuoden albumeita ollenkaan. Ehkä sain jotain lisäpontta vastauksista. Todennäköisesti oma hulluuteni asioiden loppuun saattamisesta sai kuitenkin tiukemman niskalenkin minusta. Ehdinhän aloittaa listaamisen jo kirjoittamalla seuraavat blogitekstit: Parhaat keikat 2014Parhaat ulkomaiset biisit 2014 ja Parhaat kotimaiset biisit 2014.

Näyttökuva 2014-12-23 kello 14.14.30

Siispä: pakkomielteisyys jatkukoon! Ennen kuin voin vetäytyä hyvin ansaittuun somettomaan joulunviettoon, on saatettava valmiiksi vielä yksi lista: parhaiden levyjen lista. Tänä vuonna päätin listata aiempien All Earsista tuttujen listojeni (vuoden 2012 listat täällä ja vuoden 2013 listat täällä) sijaan TOP5-listan sekä ulkomaisista että kotimaisista – olkoon tämä vaikkapa kunnianosoitus Suelle, johon ehdin laatia omat TOP5-listani vuosille 2012 ja 2013.

PARHAAT KOTIMAISET LEVYT TOP5

Vuoden kotimaisten levyjen listaani tutkiessa on paino näköjään sanalla ”konkarit”. Listauksen ulkopuolelle jäivät täpärästi Nopat-yhtyeen Valonkajoa, Damn Seagullsin Let It Shine, Pöllöjen debyyttialbumi sekä Gettomasan & Ruubenin Vellamo LP. Suosittelen vahvasti tutustumaan niihinkin.

1. OLAVI UUSIVIRTA – IKUISET LAPSET

Olavi Uusivirran Ikuiset lapset -albumi on itselleni ehdottomasti kovin suomialbumi tänä vuonna. Olen pitänyt Olavista aiemminkin suuresti, ja aiemmista levyistä suosikkejani ovat olleet Me ei kuolla koskaan (2005) ja varsinkin Minä olen hullu (2008). Tämä on silti ensimmäinen Olavi Uusivirran levy, jossa mikään ei kuulosta keskeneräiseltä. Erityisellä ilolla suhtaudun Timo Kämäräisen mielikuvitukselliseen ja ilkikuriseen kitarointiin ja tuotantojälkeen tällä levyllä. Verevää, raikasta ja väkevää. Suomirock vuonna 2014 voi hyvin.

2. TUURE KILPELÄINEN & KAIHON KARAVAANI – KÄPÄLIKKÖ

Muistan nähneeni Tuure Kilpeläisen jonkinlaisen animaatiomaisen Vesitornin varjossa -musiikkivideon (jota ei löydy Youtubesta näköjään) Levyraadissa vuonna 2003. Olin silloin 13-vuotias ja se on ensimmäinen kerta, kun muistan kuulleeni Tuure Kilpeläisestä. Kappale oli muistaakseni ihan okei, mutta video taas ei niinkään. Lainasin kuitenkin levyn kirjastosta jossain vaiheessa ja rakastuin erityisesti Älä revi mua -kappaleeseen. Siitä lähtien olen seurannut Tuuren tekemisiä. Myöhemmin esimerkiksi selvisi, että hän on opiskellut kuvataiteen opettajaksi Taikissa (kuten minäkin alempaan korkeakoulututkintoon saakka) ja kirjoittanut Jonna Tervomaan Suljettu sydän -kappaleen (Jonna Tervomaan aikuisiän debyytti on yksi kaikkien aikojen suosikkilevyjäni). Kaihon karavaanin kanssa Tuure on kulkenut tasaisen tappavaa tahtia. Sellaiset kappaleet kuin Valon pisaroita, Erämaa, Ystävänpäivä, Jäähyväiset ja Eloon! herättävät lisäkseni varmasti muissakin kuuluisan ”voi olisinpa minä säveltänyt tuon kappaleen” -fiiliksen. Tänä vuonna ilmestyneelle Käpälikkö-levylle tuollaisia kappaleita on tihentynyt useita: Hymyilevä Apollo, Laiva, Maassa maan tavalla, Irrallaan, Lisätään lämpöä ja Pyytetön rakkaus. Hieno, hieno levy. Mahdollisesti Kaihon karavaanin tähän asti paras.

3. PEPE WILLBERG – PEPE & SAIMAA

Olen aina pitänyt sellaisista Pepe Willbergin takavuosien kappaleista kuin Aamu, Elämältä kaiken sain, Jos sä lähdet pois, Saat miehen kyyneliin, Sinä ja minä ja Toiset meistä. Pepe & Paradisen levyjä olenkin kuunnellut tänä vuonna ilmestyneen Pepe & Saimaa -levyn ansiosta melko paljon. Pepen mahtipontisen pompöösi ja suuruudenhullu paluulevy Matti Mikkolan ja Eppu Kososen säveltämät kappaleet ovat todella todella hienoa kuultavaa samoin kuin itse mestarin ääni. Pepe & Saimaa on myös erinomainen osoitus siitä, että unohdetun veteraaniartistin pieteetillä kasattu suuruudenhullu eepos (josta ei Tällä kadulla -kappaleen lisäksi radiosinglejä kai lohkottu) voi löytää tiensä suuren yleisön tietoisuuteen. Hieno artisti, hieno levy ja vuoden hienoin tarina. Hattu päästä! (Pepe & Saimaa -levystä pitäville suosittelen myös Virve Rostin Pitkästä aikaa -albumia, joka jäi tänä vuonna hieman Pepen jalkoihin.)

4. KASMIR – AMK DROPOUT

Kasmirin AMK Dropout sisältää eilen bloggaamani vuoden biisin, Vadelmaveneen, lisäksi runsaasti muitakin hienoja kappaleita, joista tässä voisi mainita seuraavat: Valkoista kohinaa, Iholla, S.T.I.K. (Sä tuoksut ihan kesälomalta), Onnellinen mies ja Aavikko. Michael Jacksonia, Bruno Marsia, poppia ja EDM:ää onnistuneesti sekoitteleva keitos on vuoden tuoreimman kuuloinen kotimainen albumi. Kasmir kirjoittaa onnistuneesti seuraavan luvun Sannin Sotke mut (2013) -albumilla alkaneeseen uuden suomalaisen popin suureen kirjaan. Shoutoutit Hank Sololle ja Jonas W. Karlssonille hienosta tuotantojäljestä.

5. MOPO – BEIBE

Mopo on Suomen tämän hetken kuumin jazzbändi ja se teki tämän vuoden parhaan suomalaisen jazzlevyn. Tätä mieltä tuntuu olevan ainakin Jazzpossu-blogi ja mikäpäs minä olen siihen vastaan väittämään. Mopo räjäytti hieman tajuntaani jo alkuvuodesta We Jazz -klubilla Kuudennella Linjalla esiintyessään lavan sijasta keskellä tanssilattiaa. Riehakkaan esiintymisen kruununa kuultiin Beibe-levylläkin vierailevan Stina Koistisen vierailu. Inhoatko jazzia? Tutustuppa tähän Mopon levyyn. Lupaan, ettet tule pettymään. Tämä levy ei sisällä musiikkia, tämä levy sisältää seikkailun.

PARHAAT ULKOMAISET LEVYT TOP5

Ulkomaisten puolella listoitus oli äärimmäisen tiukka. Täpärästi ulkopuolelle tällä kertaa jäivät sellaisetkin todella hyvät albumit kuin Princen Art Official Age, Thomas Stenströmin Fulkultur, FKA Twigsin LP1 ja Eelsin The Cautionary Tales Of Mark Oliver Everett. Kannattaa ehdottomasti tutustua näihin levyihin. Lisäksi vanhan suosikin Sébastien Tellierin L’Aventura vaikutti sekavalta välityöltä, Damon Albarnin Everyday Robots putosi kategoriaan ”ihan kiva”, Sian 1000 Forms of Fearia en ole kuunnellut kertaakaan alusta loppuun ja Aphex Twinin Syro tipahti kuuntelusta nopeasti sekin. The Black Keysin Turn Blueta ja minulle usealta taholta suositeltua Todd Terjen It’s Album Timea en ole kuullut kumpaakaan kokonaisuudessaan.

1. ELBOW – THE TAKE OFF AND LANDING OF EVERYTHING

Mitäpä sitä kiertelemään. Elbow on suosikkiyhtyeeni. Kun suosikkiyhtyeeltä ilmestyy albumi, se on vuoden paras. Cast Of Thousands (2003) sinnittelee edelleenkin suosikkinani Elbow-julkaisuista (voisiko johtua siitä, että se on ensimmäinen albumi yhtyeeltä, jonka kuulin), mutta onhan tämäkin taas aivan mieletön levy. Asleep in the Back (2001) oli vielä harjoittelua ja Leaders of the Free World (2005) ei puhutellut itseäni niin paljon, mutta The Take Off and Landing of Everything jatkaa hienosti The Seldom Seen Kid (2008) -ja Build a Rocket Boys! (2011) -albumien noususuhdannetta. En minä osaa analysoida tämän yhtyeen tekemisiä, sillä rakastan kaikkea, mitä he julkaisevat. Vuoden levy minulle. Ei kilpailijoita.

 2. WEEPING WILLOWS – THE TIME HAS COME

Weeping Willows täyttää sydämessäni osittain samaa osastoa kuin Elbow. Weeping Willowsin tapauksessa ollaan kuitenkin hieman enemmän kaihon, melodramaattisuuden ja runsaan jylhäyden ja soitinnuksen maailmassa. Täyteläinen, harkittu ja upeasti sovitettu levy, joka riipii sydäntä. Kaiken päällä vielä Magnus Carlsonin ääni, joka vain paranee iän myötä.

3. MARTEN KUNINGAS – PRAKTILINE MEES

Alle vuosi sitten en ollut kuullutkaan Marten Kuningaksesta. Sitten satuin näkemään yllä olevan Te quiero -videon (jota ei Praktiline Mees -levyllä kuulla) sopivasti Tallinn Music Weekin alla. Videon innoittamana menin katsomaan Marten Kuningaksen keikkaa Rock Cafeeseen ja kuvittelin, että vastassa olisi jokin eestiläinen vastine Sébastien Tellierille. Kuinka väärässä olinkaan! Martenin itsejulkaisema Praktiline Mees on miehen toinen albumi ja jatkoa Janu (2012) -albumille. Albumi on kummallinen paketti, jossa yhdistyvät sujuvasti akustista progejazz, Radiohead, maailmanmusiikki, folk, kansanlaulut ja ties mikä. Sanoituksista en ymmärrä paljoakaan, mutta ehkä se lisää albumin viehätystä.

4. MESHELL NDEGEOCELLO – COMET, COME TO ME

Meshell Ndegeocellon 11. albumi Comet, Come to Me on ensimmäinen (ja toistaiseksi ainoa) Meshellin albumi, jonka olen kuullut. Albumi on täyteläisyysasteeltaan runsas mutta soinniltaan jopa minimalistinen rytmimusiikin soppa, jota on maustettu soulilla, neosoulilla, R&B:llä, jazzilla, hiphopilla ja reggaella. Näkemyksellinen ja ihon alle pureutuva kokonaisuus.

5. FRÀNÇOIS & THE ATLAS MOUNTAINS – PIANO OMBRE

Meshell Ndegeocellon ja Marten Kuningaksen lisäksi vuoden ulkomaisiin löytöihin kuuluu Frànçois & The Atlas Mountains. Olen nähtävästi pitänyt tänä vuonna hallituista, rauhallisista, keskitempoisista ja selkeästi jäsennellyistä musiikillisista teoksista, eikä tämä levy tee poikkeusta kaanoniin. Olenko kasvanut aikuiseksi? Oli miten oli, ultraviileä ranskalais-brittiläinen Frànçois & The Atlas Mountains voitti minut puolelleen heti ensitahdeista alkaen. Ranskaksi ja englanniksi itseään ilmaisevan poppoon dynamona sykkii Frànçois Marry (Camera Obscura), joka on bändikumppaneineen onnistunut taikomaan seitinohuen hienostuneen kudelman sykäyttäviä poplauluja. Tasapainoinen ja tasavahva albumi, joka kurottelee onnistuneesti erilaisiin musiikillisiin ilmansuuntiin.

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram: @kalenterikarju | Snapchat: kalenterikarju | Facebook | Bloglovin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.