Olen pettynyt itseeni. Olen pettynyt siihen, että kun esittelin ideani Kalenterikarju-blogista Rosvojen ylläpidolle viime lokakuun lopulla, oli tarkoitukseni alkaa kirjoittaa blogia 25-vuotiaan helsinkiläisen kulttuurituotannon opiskelijan ja levy-yhtiössä tiedottajana työskentelevän nuoren miehen, Mikko Toiviaisen, näkökulmasta. Musiikkipuoli onkin hoitunut ihan mallikkaasta, mutta tällä hetkellä lifestyle-postauksiani on tullut ripotellen vain kourallinen (Kalenterikarju esittäytyy, Olemisen sietämätön vaikeus, Sininen hetki Uunisaaressa, Päiväkirja #1: Uusia juttusarjoja ja Päiväkirja #2: Leikitäänkö kirjainleikkiä?).

Olen pettynyt siihen, etten saa asioita aikaan haluamassani tahdissa. Olen pettynyt siihen, etten saanut viime kuussa luettua Haruki Murakamin 1Q84 –romaania (2009) loppuun, vaikka lupasin itselleni uutena vuotena, että luen joka kuussa yhden romaanin. Tammikuussa sain sentään Kauko Röyhkän Poika Mancini -kirjan (2013) luettua, mutta se oli ohut ja meni bussimatkoilla (enkä edes pitänyt kirjasta). Liioin en ole käynyt kerran viikossa kuntosalilla, eikä kuukausittainen juoksutavoitteeni (yht. 100km kuukaudessa) ole täyttynyt sekään tammikuuta lukuun ottamatta. Sählyä olen sentään viikottain pelannut. Siitä en ole tinkinyt.

Koulussa tavoitteet ovat sentään toistaiseksi pitäneet. Pääsin kuin pääsinkin läpi taloushallinnon kurssista, jossa opiskelijoita oli 27, joista peräti 11 reputti tai jätti kurssin kesken. Tarvoin kurssin väkisin läpi, sillä tavoitteeni on saada neljän vuoden AMK-tutkintoni kasaan reilussa kahdessa vuodessa; tänä vuonna opintoja kertyy noin 100 opintopistettä. Samaan aikaan yritän tasapainoilla työn, blogin, parisuhteen ja bändin kanssa. Silti. Jos en pääse kaikkiin tavoitteisiini, petyn itseeni. Miksi?

Minä petyn itseeni, koska suoritan taas. Kyllä, minä olen suorittaja, eikä minulle riitä mikään. Ei ainakaan mikään, mitä itse teen. Paradoksaalisesti en ehdi elää, koska minulla on liian kiire elää. En näe tarpeeksi perhettäni tai ystäviäni, ehdi nauttia laiskanpulskeista brunsseista, valvoa aivan liian pitkään katsellen tv-sarjoja tai lorvia kirjastoissa ja antikvariaateissa. Ja kaikki mitä teen on lopulta vain läjä yhdentekeviä asioita, koska olen ylikriittinen ja pohjimmainen ajatukseni kaikessa on, että aina voisi parantaa. Omaa työntekoa, omia biisejä, blogitekstejä. Kaikkea. Ja varsinkin niitä asioita ja elämän osa-alueita, joista en kerkeä nauttia: perhesuhteita, ystävyyssuhteita, kielten opiskelua. Sängyssä toimettomana makaamista. Tikanheittoa. Perkele, vapaa-aikaa!

Mutta kun minä en ehdi. Minä en ehdi, koska se ei ole tehokasta ajankäyttöä. Jos en ole tehokas ja tee järkeviä asioita, en saa mitään tehokasta ja järkevää aikaiseksi. Mutta ennenhän minä ehdin vaikka mitä. Milloin minusta tuli näin tehokas ja ketä siitä voin syyttää? Kuka teki minusta näin tehokkaan?

Niin. Ei kukaan. Vai kaikki? Maailmako? No, lopulta kait minä itse. Pyrin vääjäämättömästi kohti tehokkuutta, vaikken tiedä edes ketä tai mitä varten. Siis kuinka typerää! Ja eikös vielä pari vuotta sitten puhuttu kotoilusta ja slowlifesta? Mihin nämä trendit katosivat? Vai oliko minulla liian kiire tehokkuuteni kanssa?

Ja siltikin: mitä väliä sillä on, onko ihminen tehokas vai ei? Kun asiaa oikein miettii, mitä se paljon puhuttu tehokkuus edes on? Ainakin se on eri ihmisille eri asioita. Kaipa tehokkuuteen voisi liittää sanoja ja ajatuksia kuten kiire, stressi, aikataulut ja niissä pysyminen, kustannustehokkuus ja tietynlainen jämptiys. Ainakin se on minulle näitä asioita. Tunnen mielihyvää, kun saan asioita aikaiseksi.

Otetaanpa esimerkki. Tässä on tämän viikon tiistaipäiväni aikataulu:

Herätys klo 7.50, aamupala ja koululle Arabianrantaan, jossa klo 9.15 puheviestinnän luento. Klo 11.50 olen jo työpaikallani musiikkivideopalaverissa, jonka jälkeen käymme työnantajani kanssa toisen lyhyen palaverin. Seuraa pikaisesti muuta käytännön asioihin liittyvää sopimista, muutama sähköposti ja somekanavien päivitystä. Tulen kotiin klo 14.30, juon päiväkahvit ja syön välipalaa. Kirjoittelen blogitekstiä kunnes klo 16.45 lähden autokyydillä kohti Lauttasaarta, jossa otamme uuden artistimme promokuvia. Klo 18.10 hyppään Lauttasaaresta bussiin kohti sählytreenejä. Klo 20.50 olen vihdoin kotona ja katsomme tyttökaverin kanssa ensimmäisen jakson Netflixin uutta The Returned -sarjaa. Luen muutaman sivun Murakamia ja nukahdin noin klo 00.00.

Onko edellä mainittu tehokas päivä? Minulle lähtökohtaisesti ei. Tämä on minulle normaali arkipäivä, mutta kun kirjoitan sen ylös ja tutkin kirjoittamaani niin olihan tiistai sellainen päivä, jona sain paljon asioita aikaan. Sain paljon, mutta en tarpeeksi. Mikä on tarpeeksi? Kuka sen määrittelee? Milloin minä riitän? Milloin minä riitän itselleni?

Vastaus: en koskaan. Mutta tiedättekö mitä? Aion yrittää. Uusi mantrani on: minä riitän tällaisena. Oikeastaan riittäisin vähempänäkin kuin nyt. Ja tällä viikolla aionkin nähdä ystäviäni, pelata Tekken Tag Tournamentia, katsoa teinielokuvia, käydä Kiasmassa katsomassa Robert Mapplethorpen näyttelyn, käydä juoksemassa ja viettää aikaa perheeni kanssa. Ihmiselämässä on asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja asioita, joihin voi vaikuttaa. Tämä seuraava kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan: myöntämällä oman riittämättömyyden tunteensa itselleen ihminen voi päästä lähemmäksi itseään ja omaa onnellisuuttaan. Näin minä uskon.

Minä riitän tällaisena.

Lisäluettavaa aiheiden tiimoilta:

Aivoissamme on juuri nyt ruuhkaa – ja se tekee meistä tyhmempiä: http://www.hs.fi/sunnuntai/a1421991171790
Opettele uskomaan, että riität: http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/hyva_mieli/hyva_olo/huomaa_etta_riitat
Homoeroottisista valokuvista tunnettu Robert Mapplethorpe avaa Kiasman – näyttely voisi olla vielä sokeeraavampi: http://www.hs.fi/kulttuuri/a1426050640725

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram: @kalenterikarju | Snapchat: kalenterikarju | Facebook | Bloglovin