Minulla on tänään vapaapäivä. Siis minulla! Vapaapäivä. Vapaapäivä tarkoittaa, ettei minulla ole yhtäkään merkintää tälle päivälle Google-kalenterissani. Olen kuullut, että useimmille ihmisille vapaapäivä tarkoittaa ihanaa velvoitteista vapaata oleskelua ja rentoutumista. Oma oloni vapaapäivinä taas on useimmiten levoton – ehkä hieman syyllinenkin. Vapaapäivä nimittäin tarkoittaa, että pitää rentoutua, eikä saa tehdä töitä. Älytöntä!

Olen jonkinasteinen kontrollifriikki, myönnän (sen takia lopetin alkoholinkäytön ja tupakoinnin viisi vuotta sitten; en kokenut olevani kummastakaan enää kontrollissa). Tykkään myös ajatella olevani tehokas ja siksi teen jatkuvasti jotakin. Puuhastelen, näpräilen. Jatkuvalla syötöllä. Päivittelen Twitteriä, selailen Instagramia, juttelen Facebookissa. Tsekkailen musiikkiuutisia Rumban sivuilta ja viihdeuutisia YleX:n sivuilta. Ja tätä nykyä suunnitelen lisäksi koko ajan päässäni uusia blogipostauksia. Tämä tässä oleva bloggaus on peräti neljäs postaus, jonka kirjoittamisen olen aloittanut tänään.

Niin. Tänään olen muun muassa juonut liian monta kuppia kahvia, pelannut online-matsin NHL14-peliä pleikkarilla (voitin, jes!), päivitellyt erinäisiä Facebook-sivuja, suunnitellut muutamia duunijuttuja, vastaillut pariin työsähköpostiin, lukenut uusimmasta Soundista Jussi Niemen mainion jutun Jukka Nousiaisesta (Räjäyttäjät, Jukka & Jytämimmit), ottanut itsestäni nipun täysin spedejä kuvia itselaukaisimella (sarja jäätäviä herutuskuvia pelkät alkkarit päällä), lukenut Rumban netistä Saku Schildtin mainion Suomessa ei ole mitään järkeä ryhtyä muusikoksi -kolumnin, tiskannut (okei, en ole vielä, mutta toivoin, että tiskit häviäisivät itsestään, kun kirjoitan siitä tähän), seurannut keskustelua Taylor Swiftin ja Spotifyn välisestä kädenväännöstä muun muassa Billboardista ja Gizmodosta, katsonut uusimman osan Dave Grohlin kipparoimasta Sonic Highways -dokumenttisarjasta Yle Areenasta sekä odotellut, että päivä jotenkin… no, lähtisi käyntiin.

Tätä kirjoittaessani kello lähentelee neljää. Mitä olen saanut aikaiseksi tänään? En mitään. Ja se ahdistaa. Miksi? Miksi poden huonoa omaa tuntoa siitä, etten saa mitään järkevää aikaiseksi omana vapaapäivänäni?

Olen aikani lapsi: kroonisesti levoton tunnollinen suorittaja ja haaveilija. Levoton prinssi 2.0. Postmoderni länsimainen nykyihminen ja y-sukupolven edustajan irvokas perikuva. Enkä minä edes voi tälle luonteenpiirteelleni mitään, vaikka haluaisinkin. Vai voinko? Olisiko tämä kehityssuunta muutettavissa? Mietin eilen, että voisin pitää viikon verran taukoa somesta, multitaskaamisesta ja turhasta näpräilystä ja kirjoittaa sen herättämistä tunteista. Kirjoittaa rauhoittumisesta (kotonakin tästä on paljon juteltu, että jätettäisiin tietyn kellonajan jälkeen ne iPhonet ja läppärit rauhaan iltaisin ja keskityttäisiin yhdessäolemiseen). Melko nopeasti kuitenkin tajusin, ettei tällainen järjestely välttämättä olisi sosiaalisen internet-elämäni ja työni puolesta järkevää tai edes mahdollista.

Niin joo, työ. Ajattelen, että olen periaatteessa koko ajan töissä. Tai en koko ajan töissä, mutta jatkuvassa valmiustilassa tehdäkseni töitä. Miksi? Eihän siinä ole mitään järkeä, mutta intohimoammateissa tämä on ilmeisesti sangen yleistä. Luon itse itselleni alitajuisesti paineita, koska haluan olla hyvä siinä, mitä teen. Luin äsken Iltalehden sivuilta Oletko työnarkomaani? 7 varoitusmerkkiä -jutun puhuessani samalla työpuhelua. Siis luin jutun työnarkomaaneista puhuessani työpuhelua vapaapäivänäni. Jep.

No, ei tämä vielä huolestuttavaa ole. Varsinkin kun suurin osa narkomaniastani ei oikeasti edes liity työntekoon, vaan pakonomaiseen ympäröivän maailman seuraamiseen. Ihan hirveä FOMO eli fear of missing out kuten nykynuoriso ehkä sanoisi. Jotkut ovat koukussa alkoholiin, toiset työntekoon ja kolmannet sosiaaliseen mediaan. Näin se ilmeisesti menee. Saa nähdä minkälaiseksi koukuksi tämä bloggaaminen vielä muodostuu.

Nämä ensimmäiset päivät ovat ainakin noudattaneet jonkinlaista ensihuuman, ihastumisen ja pakkomielteenomaisuuden liittoa, maniavaihetta. Tuntuu täysin typerältä, että olen vasta aloittemassa ensimmäistä täysin omaa blogiani, jonka pääpaino on musiikin lisäksi myös lifestylessä ja jo nyt huomaan miettiväni, osaanko tätä laisinkaan. Siis lifestyleä. Ovatko kuvat typeriä? Onko kaikki mitä kirjoitan typerää? Kiinnostaako ketään? Ja: mitä väliä kiinnostaako ketään?

Olen luonteeltani myös usein liian itsekriittinen. Tästä hyvä esimerkki liittyy opiskeluun. Opiskelen siis paraikaa kulttuurituottajaksi. Jouluun mennessä minulla on 1,5 vuotta opiskelua takanani ja kasassa lähes 150 opintopistettä. Tiedän – siinä ei ole mitään järkeä. Toki aiempien opiskeluiden vuoksi (olen suorittanut taiteen kandidaatin tutkinnon Aalto-yliopistossa ja lyhyen Arts Management -sivuaineen Taideyliopistossa) olen saanut hyväksiluettua osan nykyisistä opinnoistani, mutta silti opiskelutahtini on ollut verrattain rivakka. Se ei haittaa, sillä minä pidän opiskelemisesta. Tavoitteeni on valmistua kulttuurituottajaksi keväällä 2016.

Krooninen levottomuus, fear of missing out, liiallinen itsekriittisyys, kyky olla stressaamatta hirveästi silloinkaan, kun siihen olisi tarvetta (söin kaksi kuukautta sitten närästyslääkekuurin; luulen, että se oli kehoni tapa reagoida kireisiin aikatauluihin) ja näistä edellä mainituista juontuva jatkuva riittämättömyyden tunne eivät kuitenkaan sinänsä huolestuta minua. Enemmän minua huolestuttaa se, että nämä asiat eivät oikeastaan huolestuta minua. Kuten ei sekään, että pohdin tällaisia asioita vapaapäivänäni. Ja kirjoitan niistä blogiini. Iskeekö burnout viiden vuoden sisällä? Aika näyttää.

Hetkonen. Mistä minä aloinkaan alun alkaen blogata? Aivan, vapaapäivästä! Lukiessani nyt jo kirjoittamaani, on ajatus liihotellut näemmä lennokkaastikin omia polkujaan. Ehkä se on sallittua vapaapäivänä? On se, kyllä se on. Eikä se mitään, sillä poluille lähden nyt minäkin. Nimittäin lenkkipoluille.

Tänään vapaapäivänäni aion juosta 10km Töölönlahtea ympäri kuunnellen lempijuoksusoittolistaani, unohtaa työ- ja opiskeluasiat, tehdä vihdoinkin haukipyöryköitä itse taltuttamastani komeasta 3kg:n hauesta ja katsella Frendejä Netflixistä. Minä aion rentoutua! Minä vaikka pakotan itseni siihen. Perkele!

Nyt jätän tämän analysoinnin tältä päivältä. Laitan läppärin loppupäiväksi piiloon ja nautin vapaapäivästäni. Onhan sitä vielä joitakin tunteja jäljelläkin.

EDIT. Päivitys klo 17.05: Totta kai piti tulla vielä hieman tviikkaamaan tekstiä. Krooninen levottomuus kunniaan! Nim. I hate myself ’89.

Lisäluettavaa aiheiden tiimoilta:

Spotify To Taylor Swift: We’re Not Fucking You Over, Record Labels Are: http://gizmodo.com/spotify-to-taylor-swift-were-not-fucking-you-over-rec-1657397605?utm_campaign=socialflow_gizmodo_facebook&utm_source=gizmodo_facebook&utm_medium=socialflow
Where Are People Buying Taylor Swift’s ’1989’? A Retail Breakdown of (Probably) the Year’s Biggest Album: http://www.billboard.com/articles/business/6304029/taylor-swift-1989-retail-sales-forecast?mobile_redirection=false
Streaming Music Gets Higher: http://www.foxnews.com/tech/2014/11/10/streaming-music-gets-higher/?cmpid=prn_digtrends

Oletko työnarkomaani? 7 varoitusmerkkiä: http://www.iltalehti.fi/terveys/2014082718608282_tr.shtml
Tutkija: Multitaskaaminen on mahdotonta – ihminen kuormittuu ja työn tulos heikkenee: http://www.hs.fi/tyoelama/a1410745053440

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram: @kalenterikarju | Snapchat: kalenterikarju | Facebook | Bloglovin