#minunhyllyni: Henrik Illikainen / Tiisu

Kuva: Ida Stenros

Kuva: Ida Stenros

#minunhyllyni on blogisarja, jossa eri taustoista tulevat tunnetut ja/tai alallaan arvostetut tekijät – miehet ja pojat – kertovat omasta lukemisestaan ja antavat sen jälkeen viisi lukuvinkkiä. Blogisarja on osa #pojatkinlukee-kampanjaa, jota voit seurata FacebookissaInstagramissa ja Twitterissä.

Henrik Illikainen on parhaiten tunnettu viime vuosien kiinnostavimman suomirock-tulokas Tiisun dynamona. Kalenterikarju on seurannut tiiviisti Tiisun tekemisiä blogissa; Mitä maailma multa odottaa huomioitiin täällä, Elämältä turpiin sain täällä ja debyyttipitkäsoitto Elämän koulu täällä.

1. Miten kuvailisit suhdettasi lukemiseen?

– Lukeminen on kuin antoisa suhde johonkin mahtavaan tyyppiin, joka asuu toisella paikkakunnalla tai on kiireinen, ja häntä ei sen takia ehdi paljoa näkemään. Luen todella harvoin kirjoja. Jotenkin oman arjen keskellä en löydä aikaa lukemiselle. Aina kuitenkin, kun päädyn jossain erityistilanteessa (mm. pitkällä reissulla) lukemaan kokonaisen kirjan, se antaa jotain, mitä ei muualta saa. Se on niin kokonaisvaltainen elämys, joka antaa niin paljon rikkaamman katsauksen asioihin, toisin kuin monet muut formaatit, joiden hienous monesti perustuu niiden rajallisuuteen, elikkä mitä jätetään pois, mitä korostetaan. Kirjoissa mahdollisuus on päästä konkreettisemmin syvemmälle, joka ei tietenkään aina ole parempi, mutta on se siistiä. Sitten kun tähän sekoittaa sen eniten mind blowing –seikan, että lukemisessa mielellä on valtavasti tilaa määritellä ja värittää tapahtumia, niin johan pitäisi olla tarpeeksi syitä ryhtyä totaaliseksi lukutoukaksi. En silti jotenkin löydä arjesta aikaa kirjoille.

Luen ainoastaan aktiivisesti paria kuukausittain ilmestyvää mangaa; kaikkia Yoshihiro Takahashin sarjoja (niin hän on siis Hopeanuoli-sarjan isä), eli parhaillaan Hopeanuolen pojasta kertovaa Ginga Densetsu Weediä, ja sitten nyt alkanut myös lukemaan Titaanien sotaa (MANGOISTA LISÄÄ MYÖHEMMIN).

2. Lukemiseen liittyvä positiivinen muisto? 

– Kyllä se aina oli ihanan jännää ja eeppistä, kun Aku Ankassa ilmestyi joku Don Rosan tarina, joka yhtäkkiä jäi kesken, ”jatkuu seuraavassa numerossa”. Sitten kun viimein viikkoa myöhemmin sai lukea, miten tarina päättyi, aah se oli eeppistä.

3. Miten lukeminen vaikuttaa konkreettisesti arkielämääsi?

– Biisintekijänä lukeminen korostuu ennen kaikkea maailman seuraamisessa. Netin ja lehtien ansiosta meillä on periaatteessa jatkuvasti käsien ulottuvilla esimerkiksi oman maan mielentila, mielipiteet ja arvot. Tai koko maailman.

Se on hassu paikka tuo internet, jos oikeasti ajattelee. Siellä ihmiset voivat purkaa tuntojaan aiheesta kuin aiheesta, ja se on biisintekijälle hurjan antoisaa; päästä toisten ajatuksiin käsiksi noin konkreettisella tavalla.

Samalla lukuisten uutislähteiden kautta saa taas käsityksen maailman tapahtumista. Kun tähän kaikkeen lisää sen twistin, että kuinka kyseenalaisia kaikki nämä formaatit ovat blogi-kirjoituksista nettiuutisiin, niin johan on monenmoista laulunaihetta tarjolla. Jokainen teksti on inhimillisiä virheitä ja väistämättä subjektiivisia mielipiteitään vahingossa vuodattavien ihmisten kirjoittamia.   Siksi kriittisen lukemisen taito on tärkeää, eli nähdä tekstiä syvemmälle. Jos vain kirjoittaa lauluja kirjoitetuista sanoista vailla yhteyttä rivien väliseen maailmaan, tulee sisällöstä valitettavan yksipuolista.

#MINUNHYLLYNI: HENRIK ILLIKAINEN

1. HOPEANUOLI-MANGA

– Varmaan jokainen 80- ja 90-luvun lapsi on kuullut Hopeanuolesta, piirrossarjasta, jossa veri lentää, kun villikoirat ja ihmiset koittavat saada kolossimaisia tappajakarhuja hengiltä. Sarjan pääpahis, verenhimoinen jättiläiskarhu Akakabuto, on varmasti kummitellut monen pikkuisen painajaisissa haastaen jopa Muumien Mörön lapsuuden pelottavimpien hahmojen skabassa.

Harva tietää, että tämä sarja oli alun perin 18-osainen manga 80-luvun alkupuoliskolta. Niinkuin monet Suomessa esitetyistä 80- ja 90-luvun lastensarjoista, nuorille aikuisille alun perin suunnattu Hopeanuoli oltiin otettu ulkomailta ja koitettu väkisin sovittaa lapsille sopivaksi sarjaksi. Vaikka sarjaan jäi suuria juoniaukkoja, kun siitä jätettiin lukuisia jaksoja ja kohtauksia pois, jätti Hopeanuoli ennen näkemättömällä raakuudellaan ja mahtipontisella tunnelmallaan niin vahvan jäljen suomalaiseen nuorisoon, että Suomeen syntyi maailman mittapuulla ainutlaatuinen Hopeanuolen fanituskulttuuri.

Tämä fanituskulttuuri muodostui lopulta niin merkittäväksi, että noin 15 vuotta alkuperäisten kökösti leikattujen vhs:ien jälkeen julkaistiin sarjan leikkaamaton versio dvd-boksina, ja lopulta alkuperäistä mangaa alettiin julkaisemaan kokonaisuudessaan vuonna 2010, 27 vuotta piirtämisensä jälkeen. Tämän kaiken mahdollistivat aktiiviset Hopeanuoli-fanit, jotka laativat adresseja vuosi toisensa perään.

Itse kuulun niihin, joille Hopeanuoli oli mullistavinta lapsuudessa. Liian nuorena nähnyt raa’at kohtaukset metsässä ihmisiä syövästä tappajakarhusta, muodostuivat aluksi painajaisiksi, lopulta maailman siisteimmiksi jutuiksi.

En tiedä mikä siinä on, että yliampuvan raaka ja maskuliininen Hopeanuoli kiehtoo. Syitä voivat olla seuraavat:

1) Ilmeettömät jättiläiset: Aina minua ovat viehättäneet suuret ja ilmeettömät pahat/pelottavat/mystiset olennot (esim. Mörkö, valaat, tai ne kolossit siinä Shadow of the Colossus -pelissä). Hopeanuolen jättimäiset metsissä hulluina ja päämäärättöminä harhailevat karhut lienevät tämän mystisen ison pelottavuuden ruumiillistuma. Ehkä karhuissa ruumiillistuu myös maailman järjettömältä tuntuva pahuus. Deep.

2) Realistisuus: Hopeanuolen tarina voisi periaatteessa olla totta. Tarina sai inspiraationsa Japanissa sattuneesta ilmiöstä, jossa lukuisat koiraisännät hylkäsivät koiriaan metsiin. Hylätyt koirat muodostivat lopulta sarjassa esiintyvien villikoira-laumojen kaltaisia joukkoja. Saattaa olla, että 1900-luvun alkupuolella seitsemän ihmistä Japanissa tappanut Sankebetsun ruskeakarhu lie vaikuttanut omalta osaltaan tarinaan. Vaikka sarjassa esiintyvät karhut ovat epärealistisen suuria ja koirat tuntuvat osaavan lentää, voisi sarjan idea olla hyvinkin realistinen, tai no ainakin sen voisi kuvitella oikeaan maailmaan. Omaa viehätystänsä tuo myös Suomen kaltainen miljöö: Hopeanuoli kavereineen seikkailee havumetsien havinassa varsin suomalaisissa maisemissa.

3) Maskuliinisuus: En ole koskaan mieltänyt itseäni kovinkaan maskuliiniseksi tyypiksi. Mitkään autot ja siistit äijä-jutut eivät ole koskaan kiinnostaneet. Jokin kuitenkin kiehtoo Hopeanuolen ylitseampuvan liioitelluista piirteistä. Se, että karhut ovat aivan saatanan isoja, tappavia, tehokkaita ja uhkaavia, ja koirat oppivat mitä eeppisempiä taistelutekniikoita, tekevät mitä urheampia ja raadollisempia uhrauksia, niin kaikki se juonessa tapahtuva sotilaallinen machous ja sarjan vakavuus, jollain tapaa puhuttelee meikäläistä, vaikken ikinä ole mieltänyt fiilisteleväni moisia asioita. Elikkä ehkä Hopeanuolen jättimäiset karhut ja maailman eeppisimmät taistelut vastaavat mulle samaa, kuin Amerikan raudat tai Jimillä esitettävät ase-dokumentit joillekin. Olkoon tämä minun tapani purkaa maskuliinista puoltani, antaa miesten leikkiä.

4) Yksi syy varmasti on nostalgia ja sen suoma pako lapsuuteen, joka oli maailman ihaninta aikaa.

Olen kerännyt kaikki 18 Hopeanuoli-mangaa, 54 ilmestynyttä Hopeanuolen pojasta kertovaa mangaa ja muut Takashin julkaisemat sarjat. Onneksi Suomessa julkaisemattomia mangoja on vielä monia kymmeniä, joten tämä yli 6 vuotta jatkunut harrastus jatkunee vielä pitkään.

2. IRVINE WELSH: PASKA

– Eräänä yksinäisenä poikamies-iltana haahuilin videovuokraamoon, josta mukaani tarttui Jon S. Bairdin ohjaama Filth. Leffa sykähdytti niin paljon, että hypetin sitä pari päivää kaikille kavereilleni, joista yksi suositteli totisesti tutustumaan Irvine Welshin romaaniin Paska, johon elokuva perustui.

Paska kertoo narsistisesta ja sairaasta edinburghilaisesta poliisista, Bruce Robinsonista. Viinalle, ilopillereille ja naisille perso Bruce on valmis tekemään mitä vain ylennyksen, kirkkoveneen tai hupaisan ihmisillä pelleilyn eteen. Kuullostaa tosi perinteiseltä nuoria miehiä puhuttelevan coolin leffan päähahmolta, mutta Brucen sikamaisuus ja sairaat tempaukset viedään niin pitkälle, että ollaan perinteisestä kaukana. Lukijakin alkaa epäillä suhtautumistaan tähän minä-muodossa kerrotun romaanin päähahmoon.

Välillä poliisisetämme yllyttää ala-ikäistä suuseksiin, välillä taas sekoittaa ystävänsä juomaan tyrmäystippoja samalla kun liehittelee hänen vaimoaan. Kaikkea tätä kommentoi Brucen suolistossa asustava lapamato, jonka toteutus, uskokaa tai älkää, toimii tajuttoman hyvin.

Jostain syystä tätä rasistista ja sovinistista ihmisten hyväksikäyttäjää alkaa ymmärtämää, ja se on tämän kirjan hienous. On kiehtovaa, kuinka todella sekaisin oleva ihmismieli avautuu pikkuhiljaa kirjan edetessä, ja löytää jatkuvasti uusia ääniä saman pään sisältä. Kirja antaa oman tulkintansa siitä, voiko hirviön takana olla normaalin kohtelun ansaitseva viaton sielu. Vaikkei kirja absoluuttista totuutta aiheeseen anna, antaa se ajattelemisen aihetta. Bruce Robinson on pääosin pelottavan oikean tuntuinen ja vakuuttava hahmo.

”Kirjan lopetus on maailman sykähdyttävin”, kuvaili kirjaa suositellut ystäväni. Vaikka tiesin elokuvasta loppuratkaisun ja kohtasin kirjan lopetuksen ystäväni hypen vääristämissä ennakko-odotuksissa, itkin ja hämmästelin sitä monta päivää. Vaikka olisit nähnyt tämän elokuvana ja et olisi innostunut niinkään, anna tälle mahdollisuus. Älä anna alkupuoliskon sikailun ja ällöttävän sisällön harhauttaa. Se kyllä palkitsee.

Kirjan lopetus on sykähdyttävin lukemani kirjan lopetus.

3. VÄINÖ LINNA: TUNTEMATON SOTILAS

– Vähän kirjoja lukeneena ihmisenä olen kuitenkin lukenut tämän, lähes kansalliseepoksen aseman saavuttaneen teoksen, kiitos Suomen koulutusjärjestelmän. Äidinkielen lukiokurssilla annettu tehtävä ”Lue Tuntematon sotilas” vaikutti kuivimmalta ja tylsimmältä urakalta vuosiin. Kuinka väärässä olinkaan?

Se, miten Väinö Linna kuvailee ihmismielen toimintaa, on jotain uskomatonta. Linna kuvailee sodassa toimivia nuoria miehiä käsittämättömän tarkkasilmäisesti ja ymmärtäväisesti, sellaisilla tasoilla, joita ei olisi koskaan uskonut tällaisesta teoksesta löytävän, tai ylipäätään tullut miettineeksi.

Miltä tappaminen tuntuu? Miltä toverien kuolema tuntuu? Millaista on kohdata sodan järjettömyys vieraalta tuntuvan isänmaan vuoksi? Millainen motivaatio siihen kaikkeen järjettömyyteen on? Mitä mieltä on vihollisesta, sieltä löytyvistä ihmisistä, perheellisistä miehistä, jotka lopulta ovat aivan samanlaisia kuin itsekin?  Millaista on määritellä oma miehekkyytensä ryhmässä?

Tämä kirja antaa niin monenlaisiin kysymyksiin vastauksen, joita ei olisi koskaan sodan yhteydessä osannut miettiä. Vastaukset koskevat ennen kaikkea taistelutantereella temmeltävien nuorten miesten ajatuksia. Kullakin sotilaista on henkilökohtaiset unelmansa ja ajatuksensa elämästä. Kukin heistä kuitenkin tiedostaa, ettei niiden saavuttaminen ehkä tule kuuloonkaan.

Monet sotaan joutuneista ovat minun ikäisiä tai nuorempia (itse täytän 21 vuotta).

Kun miettii sitä, kuinka elämä näyttäytyy totaalisena mysteerinä itselleni tällä hetkellä, on siinä melkoinen ajatustrippi miettiä, miten käsittämättömänä kysymysmerkkinä elämä on näyttäytynyt kirjassa kuvailluille nuorille sotilaille, joiden asemassa itse olisi luultavasti ollut, jos olisi tuona aikana elänyt.

Ovatko yhtäkkiä sotaan joutuneet nuoret miehet, koskaan harrastaneet seksiä tai pussanneet ihastuksen kohdettaan? Ovatko he koskaan tunteneet rakastumisen tunnetta? Saavatko he koskaan tietää, miltä tuntuu saada oma lapsi? Ovatko he koskaan kokeneet toteuttaneensa intohimoaan?  Saavatko he koskaan tehdä mitään edellä mainituista?

Tämä kirja on niin käsittämättömän inhimillinen teos nuorista miehistä epäinhimillisessä tilanteessa. En voi vaan fiilistellä tarpeeksi, kuinka lempeän ymmärtäväisesti Linna kuvailee erilaisia miehiä kohtaamassa sodan mielettömyyttä. Linnalla on lähes muumimammamainen ote kuvaillessaan ajatusten laukkaa. ”Aika velikultia”, kirja päättyy, ja tuon heiton allekirjoittaa kylmäverisemmästä tappajastakin, kuten Lehdosta.

Tämän kirjan lukeminen ajoittui omassa elämässäni aikakauteen, jossa hämmästelin miehisyyttä, sitä millaista on olla mies. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, en koskaan ole kokenut olevani kovinkaan maskuliininen. Oma syynsä siihen on se, että isäni kuoli minun ollessa 2-vuotias ja ennen omilleen muuttoa olen aina asunut kahdestaan äitini kanssa. Tietty miehen roolimalli, isän oppi on puuttunut.

Noina aikoina sain myös huonojen polvien takia C-paperit, elikkä armeijaan ei ollut asiaa. Tuolloin mietin paljon, millaista on tietty veljellisyys, miesten small talk, maskuliinisuus ja kaikki sen ympärillä. Miesten väliset ystävyyssuhteet esimerkiksi ovat niin hienovaraisia. Erilaisten suhteiden merkittävyydestä ei välttämättä koskaan sanoin puhuta ja pienet eleet merkkaavat niin paljon.

Tämä kirja auttoi ymmärtämään itselle tuolloin niin vieraana näyttäytyvää miesten maailmaa, ymmärtämään sitä ja myös minua itseäni. Tajuamaan, ettei itse olekaan siitä niin kaukana kuin luulisi, ja että on elänyt sen mukana huomaamattaan.

Ennen kaikkea kirja sai pysähtymään ajattelemaan sodan brutaaliutta.

Kuvitella, kuinka paljon keloja tylsä koulutehtävä voikaan antaa. Toivottavasti tämä kirja ja lukuisia muita pakkoluetutetaan koululaisille jatkossakin.

4. EVERETT TRUE: NIRVANA – TOSITARINA & ROB JOVANOVIC: RICHEY EDWARDSIN JÄLJILLÄ

– Se on jännittävää, kuinka viehtynyt sitä on traagisiin tarinoihin ja kuinka kuva rock-ikonien itsetuhosta ja kärsimyksestä romantisoituu nuorelle. Se on ilkikurinen mysteerien ulappa, joka saa nuoren uskomaan, että itsetuhoisuus ja rappiollisuus olisivat ”cool”.

Voin täysin myöntää olevani tuon romantisoidun kuvan uhri. Minua on aina kiehtonut Kurt Cobainin tuho ja Manic Street Preachersin Richey Edwardsin katoaminen. Kurtin tapaus kiinnostaa toki siitä syystä, että samanaikaisesti hän oli, ainakin minulle, yksi maailman parhaista melodianikkareista ja biisintekijöistä, ja yksi mystisellä tavalla karismaattisimmista, komeimmista ja tyylikkäimmistä hahmoista kautta aikojen.

Elikkä olen hänen mediaseksikkyyden ja romantisoidun kuvan fani. Näistä syistä syttynyttä tiedonjanoa lähdin sammuttamaan Everett Truen kirjoittamalla Nirvanan elämänkerralla.

Itsetuhoisuuden ja rappiollisuuden coolius saa ansaitusti turpaansa, kun nuorta Kurtia kuvaillaan lähes väkisin sormittamassa nuorta tyttöä julkisen vessan läheisyydessä (muistankohan tuon oikein) ja hänen kamasekoilustaan kerrotaan avoimesti. Samanaikaisesti Everett Truen kirja on kuitenkin ennen kaikkea kertomus Nirvanasta, yhtyeenä ja ilmiönä, ja Nirvana-kirjoista se on varmasti se vakuuttavin ja luotettavin.

Olen lukenut muutaman melko kyseenalaisen Cobain elämänkerran, jotka kummatkin lankesivat hänen mediaseksikkyytensä ja rappionsa cooliuden jalkoihin, joko ylistämällä sitä mukana tai itsetietoisesti halveksuen koko jätkää.

Everett Truen kirjassa Cobain ja hänen bändinsä kuvaillaan inhimillisinä perustyyppeinä. Cobainia ymmärtää ja vihdoinkin häntä tarkastellaan normaalina, tosin erittäin ongelmallisena ja lahjakkaana ihmisenä.  Se oli erittäin tervettä saada tämän kirjan myötä tietty kolhu hänen ympärillä vellovaan itsetuhoisuuden cooliuteen, jonka pauloissa Lana Del Reykin miljoonien muiden joukossa tuntuu olevan.

Saman tehtävän ajaa Rob Jovanovicin Richey Edwardsin jäljillä, jonka tarina on omassa ihmeellisyydessään koukuttavaa luettavaa. Manic Street Preachersin mediaseksikkäin hahmo, kömpelö kitaristi ja synkistelevä sanottaja, viilteli bändilleen omistautumis-sloganeita median parrasvaloissa ja lopulta vain katosi. Häntä ei ole vieläkään löydetty ja Manic Street Preachers jäsenet jakavat vieläkin yhden neljäsosan tuotoistaan Edwardsin pankkitilille, siltä varalta, jos hän löytyisi joskus.

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram | Snapchat | Youtube | Twitter 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.