Levy: Egotrippi – Vuosi nolla

Kuvassa bändi nimeltä Egotrippi. Alkuperäinen kuva täältä.

Albumiarviot jatkuvat. Aiemmin Kalenterikarjun arviopöydälle ovat päätyneet Imagine Dragonsin ja Hermanni Turkin levyt, mutta tänään arvioitavan bändin perään ehdittiin kysellä jo Instagramissakin. Eli tässä se tulee – Egotripin 8. varsinaisen studioalbumin Vuosi nollan analyysi (ja mikäli haluatte syväanalyysin, kannattaa tutustua Musiikki = terapiaa -blogin Visan upeaan Tämä on Vuosi nolla – syväsukellus uuden Egotrippi-levyn sisään -postaukseen).

Vuonna 1993 perustettu Egotrippi on ollut pitkään suosikkejani suomalaisista poprock-bändeistä (osittain varmasti siksi, että jaamme tyttökaverin kanssa rakkauden yhtyeen musiikkia kohtaan ja Tuure Kilpeläisen ja Egotripin yhteiskeikka Tavastialla 12.12.2008 on jollei ensimmäinen, ainakin yksi ensimmäisiä yhdessä pariskuntana näkemiämme keikkoja), sillä yhtyeen epäsuomalainen melodiakieli ja duurivoittoisuus tuntuvat omaan mielenlaatuun sopivammalta kuin yleissuomalainen perinteinen slaavilainen molli.

Oma henkilökohtainen historiani bändin kanssa alkoi kuitenkin jo (kuten monilla muillakin) Älä koskaan ikinä -kappaleesta, joka iski kansan syvien rivien kollektiiviseen tajuntaan Nousukausi (2003) -elokuvan soundtrackilta sekä radioiden voimasoitosta. Matkustaja (2003) -levyltä löytyvä kappale on toki hieno, mutta niin on albumikin, joka edustaa seuraajansa (Vielä koittaa uusi aika, 2006) kanssa omiin korviini sitä kaikkein väkevintä Egotrippiä. Nämä kaksi levyä ovat itselleni sitä parasta ja jalostuneinta Egotrippi-soundia, vaikka pidin toki myös romuluisemman ja poikamaisemman Helsinki – Hollola -levynkin (2000) kappaleista kuten Sinä, Asunto 35 sekä varsinkin Tällaisena iltana, joka lukeutuu yhtyeen levytysuran parhaimpiin. Yhtyeen varhaisempi tuotanto on edelleen itselleni tutkimaton saari, joten ei siitä sen enempää.

Maailmanloppua odotellessa (2008) ei onnistunut sytyttämään itseäni millään tasolla ja olin luopua toivosta bändin suhteen – varsinkin, kun uutta levyä ei tahtonut syntyä ja bändin ex-rumpali Sampo Haapaniemen lopettamisesta ja keskittymisestä Tuure Kilpeläinen & Kaihon karavaaniin uutisoitiin loppuvuodesta 2013. Uusi rumpali Risto Niinikoski taas ei soittanut allekirjoittaneen päässä minkäänlaisia kelloja.

Minulla oli kunnia istahtaa Pilvien alla, maan päällä (2013) -”coverlevyn” aikaan bändin laulaja-kitaristi Knipin ja basisti Anssin kanssa alas ja teinkin haastattelun edesmenneeseen Sue-lehteen. Tällöin aistittavissa oli hieman rivien välistä, ettei kaikki yhtyeen sisällä ole aivan linjassa, joten sen vuoksi on erittäin hienoa, että nyt on päästy tähän pisteeseen – vuoteen nolla. Voin sanoa nimittäin muutaman kuuntelun jälkeen, että Vuosi nolla on nimittäin paras Egotripin tekemä albumikokonaisuus tähän mennessä, eikä siinä kuulu merkkiäkään siitä linjattamosta, laahaavasta ja apaattisesta yhtyeestä, joka odotteli vielä vuonna 2008 maailmanloppua. En yhtään ihmettelisi, vaikka tästä levystä ajan kanssa muodostuisi itselleni se kaikkein kovin Egotrippi-albumi. Niin älyttömän erinomainen levy se nimittäin kaikin puolin on. Toistaiseksi paras kotimainen albumi tänä vuonna.

1. UUSI AAMU

Muistan ajatelleeni Uusi aamu -kappaleen ilmestyessä, että eipä tämä ole kauhean ihmeellinen: hieman edellislevyä rouheampi, mutta perinteinen Egotrippi-biisi. Ei tämä edelleenkään ole lempibiisini albumilta, vaikka onkin parantunut kuuntelukertojen myötä.

2. PIKKUINEN

Kirkkautta ja positiivisuutta. Kuulostaa, että Egotripin tunnelin päässä näkyy taas valoa. Ihanaa! Risto Niinikosken nykäisevän käännähtävä tomikomppi tuo virneen naamalle. Haikean viipyileviä kitaroita. Mieleen ui The National, joka on korvannut masistelevan ja punaviinissä mongertavan Matt Berningerin astetta skarpimmallta kaverilla. Toisaalta Pikkuinen kuulostaa siltä kuin Kent olisi astunut kylmyyden, jäähileiden ja melankolian varjoista pehmeään kevätaurinkoon.

3. AINOA MIKÄ JÄÄ

No nyt! Powerpoppia! Mainriffin woo-ottelut, muskelinen rumputyöskentely ja sopivan löysäranteinen rokkailu riemunkiljahteiluineen – kyllä muuten toimii! Säkeistössä ylöspäin kipuava laulumelodia on riipaisevan kaunis ja onnistuu ottaa sydämenpohjasta toden teolla, sillä minusta tuntuu kuin Egotrippi olisi palannut luokseni – palannut vihdoinkin kotiin. Säkeistöjen lopukkeiden fraasi (”Rakkaus on ainoa mikä jää”) saa aikaan koko kropan kylmät väreet. Silmäthän tässä kostuu. Kuin tapaisi vanhan ystävän pitkän ajan jälkeen. Sanattomaksi vetää.

4. KUKA VAIN KÄY

Falsettistemmalauluilla ja akustisella kitaralla starttaava Kuka vain käy esittelee säkeistössä tarttuvan kellopeli-/pianokuvion. Omaan korvaan biisi kuulostaa kertosäettä lukuun ottamatta Jonna Tervomaan ja tuottaja-kitaristi Jussi Jaakonahon tekemiset sekä perusajatukseltaan Samuli Putron Kuka tahansa kelpaa -kappaleen. Pehmeän viettelevä sointi yhdistelee hi-fi -poppia ja piilevää räkäistyyttä. Yllättäen kappale loppuu mollitunnelmiin. Mahtava biisi tämäkin.

5. PÄÄTÖS

Huokailevan huokoiset stemmat, akustinen kitaranäppäily, kevyesti pompotteleva basso ja Knipin laulu. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee? Päätös on laulun lihan muotoon puettu fiilis siitä, kun makaa joen varrella ruohikossa ja katsoo kesäisen sinistä taivasta. Laulun sanoja kuunnellessa ei voi olla ajattelematta ex-rumpali Sampoa: ”Maailma jatkaa kulkuaan / raahaa häntä mukanaan / hän pohtii / ei putoo riimit paikoilleen / ei sävelet soi tapaan entiseen / kun katsoo huomaa kaiken muuttuneen / hän muuttunut ei”. Tietty aikakausi Egotripin urasta päättyy tähän. A-puolen vedenjakaja.

6. VUOSI NOLLA

Uusi alku. Uusi aamu. Vaaniva ja pidätellyn teatraalinen säkeistö melodiankuljetuksineen tuo mieleen slaavilaisuuden, ehkä jollain tavalla sakraalin ja kirkollisen lauluperinteen. Erittäin hyvä kappale, joka ei oikeastaan tuo mieleen mitään toista Egotripiltä kuulemaani kappaletta. Bändin musiikillisen uuden luvun viimeiset lauseet päättyvät enteilevästi sanoihin: ”Tämä on vuosi nolla / tähän se päättyy ja alkaa”.

8a5fd3ed73a01776c54236adf3e9c808

7. HE ISTUIVAT PUISTON PENKILLÄ

Vielä Ainoa mikä jää -kappalettakin lihaksikkaampaakin powerpoppia edustaa He istuivat puiston penkillä. Skelen kitara tuo mieleen Eppu Normaalin, mikä on siis todella mukava asia. Kertosäkeen rivit (”Hän sanoi olen aina surullinen / toiselle kuulun / mutta sinua ajattelen”) tuovat mieleen Zen Cafén Ua ua -levyltä (1999) löytyvät Surullinen aina (”Olen aina surullinen / kun olen ilman sinua”) ja Egotripin Iloinen aina -kappaleen mikstuuran. Todella vahva kertosäe tuo kylmät väreet. Egotrippi – olen rakastunut sinuun uudestaan!

8. HEHKULAMPPU

Ai perhana kuinka sähköisesti rätisee Hehkulampun intron särökitara! Kertosäkeen ajatus on oivallinen: hehkulamppu syttyy päässä, kun rakastuu ja sitähän rakkaus on – valon syttymistä kahdessa ihmisessä. Laulussa tuoksuu kesän kiihottava tuoksu. Yllättävä seinään pysähtynyt väliosa lipuu äänettömästi kuin aavelaiva Bermudan kolmiossa. Aivan kuten puskista tullut väliosan haamumainen utuisuus potkaisee The Who -vibat mononsa kuulijan korvaan kuin thainyrkkeilijä. Yllättävästi ja freshisti sovitettu kappale!

9. TOINEN MUISTUTUS

Okei. Ensimmäinen assosiaatio: Green Day ja Juustopäät. On aivan mahtavaa kuunnella näin nälkäistä ja energistä yhtyettä. Eihän tätä voi kuunnella hymyilemättä! Rivakka rumpukomppi, nauravaa laulua. Saksofonisoolo! Tykkään!

10. ONGELMA

Jokaisella on ongelmia. Kun Knipi laulaa Ongelma-kappaleella ongelmista, on sellainen olo, että eihän sellaisia ole olemassakaan. Omat mieleen tulvivat verrokit naurattavat taas: Architecture in Helsinki (mainriffin kitarakulku) ja Dave Lindholm (Knipin laulu toisessa säkeistössä). Tuntuu, että yhtye osoittaa kintaalla vanhoja aikoja, ristiriitoja ja vaikeita aikoja ja rallattelee lastenlaulumaisen vapautuneesti, että näitähän tulee ja menee. No johan nyt. On tämäkin vaan superhieno kappale.

11. OVET

Sigurrosmaisesti vellovan lempeällä peitolla peittelevä Ovet kruunaa albumin käärien kuulijan pehmoiseen untuvapeitteeseen. Kertosäkeen rivit kiteyttävät koko yhtyeen uuden tulemisen: ”Elämäsi näyttäytyy näin / ovina, joita sulkee / ovina, joista kulkee”. Niinpä.

+ Egotrippi on palannut!
+ Vuosi nolla on yhtyeen parhaimpia albumeita
+ Risto Niinikoski on tuonut bändiin uutta virtaa
+ Sanoitukset ovat syventyneet entisestään
+ Poikamainen energia, riehakkuus ja ilo soitossa
+ Sovitukset ja tuotanto sisältävät paljon tuoreita ideoita
+ Ainoa mikä jää, Kuka vain käy, Päätös, Vuosi nolla, He istuivat puiston penkillä, Hehkulamppu, Toinen muistutus, Ongelma, Ovet
– Uusi aamu on albumin heikoin lenkki, vaikkei sekään huono ole
– En keksi tästä mitään negatiivista sanottavaa

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram: @kalenterikarju | Snapchat: kalenterikarju | Facebook | Bloglovin

2 kommenttia kirjoitukseen Levy: Egotrippi – Vuosi nolla

    1. Mikko Toiviainen Mikko Toiviainen kommentoi:

      Kiitos kommentistasi Kimmo. Totta! Samanlaista henkeä tuossa on. Ja onhan toi edelleen tosi kova biisi! :)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.