Viimeinen matka

Löysin hänet komerosta. Siivotessani. Vanhan ystävän. Olimme kulkeneet ritirinnan pitkän taipaleen, mutta yhteinen polkumme, elämiemme punaiset langat, eivät olleet kietoutuneet toisiinsa enää vuosikausiin. Kunnes kohtasimme vielä yhden viimeisen kerran. Olit minulle tärkeä.

RIP Sony DSC W-120 (2009-2016)

Kaipaamaan jää, Kalenterikarju

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram | Snapchat | Youtube | Twitter 

Ei kommentteja

Levy: Vesala – Vesala

Vesala

Kuten joku blogiani pidempään seurannut on ehkä huomannutkin, olen luopunut käytännössä lähes kokonaan albumipostauksista (viimeisin on Cheekin Alpha Omega -kirjoitus viime lokakuulta). Tähän on useampia syitä, joista kaksi suurinta ovat 1) oma musiikinkuunteluni on mennyt selkeästi singlevetoisempaan suuntaan (tässä postauksessa käsiteltävä albumi on ensimmäinen ei työni puitteissa läpi kuuntelemani levy tänä vuonna) ja 2) albumiarvioita ei lueta aivan hirveästi – ainakaan minun blogistani – joten useamman tunnin väkertäminen tekstin kanssa, jota kukaan ei halua lukea tuntuu aika lailla hukkaan heitetyltä ajalta (kaiken huippu oli Imagine Dragonsin Smoke+Mirrors -levystä skrivaamani juttu, joka luettiin ensimmäisenä päivänä peräti 16 kertaa – kaikkien aikojen postausfloppi toisin sanoen!). Kai se jotain ajastamme kertoo, että singlepostauksia selkeästi kuitenkin luetaan.

Anyveisseli, mennäänpäs etiäppäin. Tänään ruokakaupassa havahduin. Lehtihyllystä tuijotti tomera nainen peräti kahden lehden kannesta. Kyllä, kyseessä oli PMMP:stä tuttu Paula Vesala, joka julkaisi perjantaina ensimmäisen nimettömän sooloalbuminsa Vesala-nimellä. Kotiin päästyäni päätin siis antaa pitkästä aikaa kokonaiselle albumille mahdollisuuden. Onneksi annoin, sillä luoja auta, kuinka hienon albumin Vesala on tehnyt! (Erityispropsit kansikuvasta, joka ei voi olla mitään muuta kuin kunnianosoitus Scandinavian Music Groupin Onnelliset kohtaa (2002) -debyytille.)

1. RAKKAUS JA MAAILMANLOPPU

Vesalan albumi alkaa kumisevalla rummulla, kaiulla tyhjässä tilassa. Säkeistö alkaa puhelaulun ja pelkän puheen horjuvassa välimaastossa: ”Mul oli tapana niin kovaa rakastua / mut yleensä ne pojat ei tahtonu / ne pyys mua auttaa läksyissä / mut leikki vierasta välkällä”. Osuvasti sanottu, tuttu tunne. Elokuvamainen tunnelma virittyy huippuunsa tärisevän maanisen (vai surullisen, anovan – silti totuuteen väsähtäneen?) ”rakasta mua, rakasta mua” -hokeman kohdalla. Kuin Vesala luettelisi vuorosanoja 2000-luvun alun jo unohtuneen suomalaisen leffan kohtauksessa. Jokin samantyyppinen kuin Aku Louhimiehen Levottomat (2000). Jotkin rivit tuovat mieleen kyynistyneen Sannin, joka on päättänyt tehdä biisin Eevil Stöölle (vrt. ”Mitä diipimpää / sitä kriipimpää”). Freshi elektronista taidepoppia puksuttava soundimaailma ja Vesalan kokonaisvaltainen auteurmaisuus olisi helppo yhdistää suomalaisittain Chisuun, mutta tässä ollaan lähempänä norjalaisen Susanne Sundfjørin barokkipoppia. Kappale onnistuu blurraamaan popin, taidemusiikin ja elokuvan raja-aitoja. Huomaan ajattelevani tätä biisiä näistä eniten jälkimmäisenä. Makaan sängyllä ja livun kaukaisuuteen Tarkovskin Stalker mielessäni.

2. TYTÖT EI SOITA KITARAA

Groovaavan kohtalokas Tytöt ei soita kitaraa on tuttu radioista. Kappale tuo hienolla tavalla mieleen Leevi & The Leavingsin: kekseliäs tunnelman muutos kertosäkeesen tultaessa, hassu syntetisaattori (joka lienee tehty oikeastaan kitaralla), rumpujen tamppaava tasabiitti, lorumainen ja kaihoisan kaunis mutta pois sijoiltaan oleva tunnelma ja pysäyttävän hienot tekstikuvat (”mä synnyin siellä missä tytöt ei soita kitaraa / missä iltalenkki päättyy koiran kanssa kapakkaan”) ja (”on Pohjantähti niin pieni ku kattelee jäältä / ja vaikka rakensin aidan nään silti naapurin pään”). Kirsikkana kakun päällä kertomus ulkopuolisuudesta – kuin pysähtynyt hetki Aki Kaurismäen kuvaamasta Suomesta; maasta, jossa iskuyritykseksi tulkitaan räkälässä vieraan ihmisen syliin sammuminen (”sä oot mun kohtalo / kun ei oo muitakaan / nyt ei vain viestit riitä / mä kaipaan toimintaa”).

3. EI PYSTYNY HENGITTÄÄ

Huuh… tämä on valtavan väkevä biisi. Huomaan pidätteleväni hengitystä lähes koko kappaleen ajan. Pakahduttaa, mutta kuunnellaanpa heti uudestaan. Jostakin takaraivosta pintaan pyrkii Sydän, sydämen Tiikeri, joka on omissa kirjoissani yksi 2000-luvun suomalaisen rockin hienoimpia erolauluja. Ei pystyny hengittää kuulostaa instant-klassikolta. ”Sä voit puhuu musta ihan mitä vaan ja ihan kenelle vaan joo / ne voi uskoo jos ne haluu / mä en jaksa mitään selittää”. Ja kertosäe: ”mä en oo näkymätön / mä oon hengissä vielä”. Ai saatana. Pakahduttaa, mutta kuuntelen oitis vielä kolmannen kerran. Tekee mieli tanssia ja itkeä samaan aikaan.

4. TEQUILA

Erinomaisen hienoa Tequilaa käsittelin jo oman blogitekstin verran heti kappaleen ilmestyessä.

5. RUOTSIN EUROVIISUT

Leevi & The Leavings, Abba-kaikuja ja kaikki pliisut Ruotsin Euroviisut. Meinaan pillahtaa itkuun ”mua alttarille saata ei kukaan” -kohdassa. Herrajumala! Olen kuulevinani sukulaisuutta Ei pystyny hengittää -biisiin.

6. ÄLÄ DROPPAA MUN TUNNELMAA

En jaksanut hirveämmin innostua Älä droppaa mun tunnelmaa -biisistä sen ilmestyessä Spotifyhyn. Jonkinlaista reggaetonin haaleaa säyä Vampire Weekendin suosituksi tekemään afrikkalaissointeja indie rockiin naittanutta worldbeatia.

7. TAKKIPINON SUOJASSA

Takkipinon suojassa kuulostaisi hyvältä monen muun artistin levyllä. Vesalan levy on kappalemateriaaliltaan niin vahva, että kokonaisuudessa se kuulostaa hengähdykseltä, siirtymältä seuraavaan biisiin. Jotenkin knausgårdmainen tunnelma.

8. TAVALLINEN NAINEN

Hector lauloi tavallisesta suomalaisesta miehestä. Vesala laulaa tavallisesta naisesta matkalla kotiin. ”Sinut kyllä tunnetaan / sinä et tunne ketään / sinusta tiedetään kaikki / sinä et tiedä mitään” rivit tuovat mieleen Zen Cafen Mies, jonka ympäriltä tuolit viedään -kappaleen; samanlaista voimattomuutta ja aktiivista passiiviksi muuttumista omassa elämässä tästäkin on löydettävissä. Se mikä Samuli Putroa ja Vesalaa muutenkin yhdistää on draamantaju, joka Vesalalla on kuitenkin pateettisen sijaan viiltävän melankolista, jopa kylmäävää.

9. MITÄ JOS SÄ OISIT SILTI MUN KAA

The Cardigans ja Kwan. Kaksi yhtyettä joiden 2000-lukulainen tuotanto tulee hakemattakin mieleen Mitä jos sä oisit silti mun kaa -biisistä. Sumuiset ja kaikuisat torvet korjaavat kurssia Rinneradion suuntaan. Jokainen tietää sen hetken, jossa pienen välähdyksen ajan joku tuntuu itselle täydelliseltä, vaikka tosi asiassa tietääkin tarkasti ajatuksen järjettömyyden: ”Mutta jos saa ehdottaa / vaik osaan kyllä neuvot sulle antaa / niin mitä jos sä oisit silti mun kaa / ja vaik se ei voi kannattaa / niin mitä jos sä oisit silti mun kaa”.

10. SINUUN MINÄ JÄÄN

Sinuun minä jään kuulostaa slaavilaiselta Disney-elokuvan kappaleelta. Toisin sovitettuna tämä voisi olla kulta-ajan suomalainen iskelmä. Tämä kappale on syntynyt ikiaikaisten tähtien alla; Sinuun minä jään kuulostaa siltä, ettei sitä ole tehty – se on syntynyt. ”On vielä hoitamatta monta asiaa / mutta miksi en voi muistaa ainoatakaan”. Huh huh. Toinen levyn instant-klassikoista. Pakahduttavan kaunis. Palvon.

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram | Snapchat | Youtube | Twitter 

4 kommenttia

Herrajumala, mitä minä olen mennyt tekemään?

Kaikenlaisia artistien musavideoita, leffatrailereita ja ties mitä GIF-animaatioita on tässäkin blogissa nähty, mutta HERRAJUMALA MITÄ MINÄ OLEN MENNYT TEKEMÄÄN? No ensimmäisen oman Youtube-videon. Tällä hetkellä omat tunnetilat vaihtelevat ällistyksestä hämmennykseen, ihastuksesta nolostukseen ja vihastuksesta onnellisuuteen.  Pääpaino on kuitenkin selkeästi positiivisissa tunteissa: MINÄ TEIN SEN!

Kuten Miten minusta tuli tubettaja? -postauksessa mainitsinkin, tein juuri tuben puolella sopimuksen Splay Suomen kanssa, mikä tarkoittaa sitä, että näitä videoita alkaa putoilla säännöllisesti toivottavasti noin kerran viikossa. En osaa vielä sanoa, mitä kaikkea kanava tulee pitämään sisällään, sillä sehän muotoutuu tässä videoita tehdessä ja oman tyylin löytyessä, mutta todennäköisesti ainakin aihevideoita, My Day -videoita, Q&A:ta ja arvioita (kirjat, elokuvat, laitteet ja tv-sarjat) tullaan näkemään.

MITÄ PIDIT ESITTELYVIDEOSTA? EHDOTA KOMMENTTIBOKSIIN, MISTÄ AIHEISTA HALUAISIT NÄHDÄ YOUTUBE-KANAVALLANI VIDEOITA!

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram | Snapchat | Youtube | Twitter 

2 kommenttia

Single: Karri Koira – Yks

Karri Koira

Rakkaat lapset. Silloin kun setä oli nuori, Karri Koira ei ollut sooloartisti tai tunnettu kappaleista kuten Lähe mun kaa, Amerikankotka liitää tai Ne kutsuu mua koiraks. Njet. Karri Koira oli Ruudolfin aka Rudy Kulmalan aka Rudy Rääväsuun bändikaveri 2000-luvun alussa toimineessa Vähäiset äänet -räppibändissä. Itselleni Karri tuli tutuksi suomiärränpeen kruunaamattomana kultakurkkuna Ruudolfin Doupeimmat jumala seivaa (2004) -lätyn hiteiltä Hala!, Beibe beibe ja Whats da dili yoo!. Sittemmin mies tuli tutuksi  Kemmurun Kehumatta paras (2006) -levyn posseraidalta Goodbye Mister White Man feat. Super Janne, Seyed Ali, Tonoslono, Rolf Teneriffa & Särre ja jo unhoon painuneelta Christianin Aika lentää -sinkulta (2007). Suurelle yleisölle Karri tuli tutuksi varmaankin JVG:n Raiders ja Töttöröö-sinkuilta. Nää on näitä. Tietäjät tietää. Mennään eteenpäin. Kun Karrin vuosikausia odoteltu soolodebyytti K.O.I.R.A. (2012) ilmestyi Monspin kautta, en ollut siitä varauksetta innostunut. Meininki kuulosti vähän turhan sliipatulta, vaikka samalla levyssä olikin kummaa imua. Yksittäisten timangien rinnalla levykokonaisuus tuntui odotuksiin nähden pieneltä pettymykseltä – varsinkin kun samana vuonna tippui Loost Koosin Pienempi kuin kolme, johon huomaan palaavani edelleen vähintään puolivuosittain. Se historiasta. Useamman vuoden hiljaiselon jälkeen on Spotifyhyn nimittäin ilmestynyt vihdoin uutta Karri Koiraa. Tsekataanpa.

YKS

Oho. Visuaalinen ilme, sämplätty akkariharjaus ja rumpupatteristo tuo mieleen todella vahvasti Justin Timberlaken Justified (2002) -levyn ja The Neptunesin sen aikakauden tuotannot. Kuunnelkaapa varsinkin Like I Love You ja Clipsen Grindin’. Eikö näissä olekin aika paljon samaa ajatusta tuotannollisesti? Lisäksi jostain päähän hiipii TLC, Janet Jackson ja muu 2000-luvun alun muovipoppi – lienee nostalgiaa, mutta sedän korvaan tällaiset oman varhaisteini-iän musafiilistelyt uppoaa kuin lämmin veitsi voihin. DIGGAAN! Se mistä taas en niin hirveästi diggaa on Karrin tyyli venyttää tavuja (”vaakuttaa”, ”näähä” ja ”eesittää”). Oli miten tahansa tyyliin sopivaa niin se on yksi asia, mikä itseäni häiritsee. Skrätsäyksen tapaistakin, thumbs up. Jahas, lyhyt biisi. Hieman sisältöä olisin kaivannut tekstiin lisää ja vähän tuntuu, että kertsi jää turhan flätiksi verrattuna säkeistöihin. Esteettisesti tyylipuhdas suoritus. Puutteineenkin kiinnostavimpia julkaistuja suomibiisejä hetkeen. Lisää tätä!

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram | Snapchat | Youtube | Twitter 

Ei kommentteja

#minunhyllyni: Henrik Illikainen / Tiisu

Kuva: Ida Stenros

Kuva: Ida Stenros

#minunhyllyni on blogisarja, jossa eri taustoista tulevat tunnetut ja/tai alallaan arvostetut tekijät – miehet ja pojat – kertovat omasta lukemisestaan ja antavat sen jälkeen viisi lukuvinkkiä. Blogisarja on osa #pojatkinlukee-kampanjaa, jota voit seurata FacebookissaInstagramissa ja Twitterissä.

Henrik Illikainen on parhaiten tunnettu viime vuosien kiinnostavimman suomirock-tulokas Tiisun dynamona. Kalenterikarju on seurannut tiiviisti Tiisun tekemisiä blogissa; Mitä maailma multa odottaa huomioitiin täällä, Elämältä turpiin sain täällä ja debyyttipitkäsoitto Elämän koulu täällä.

1. Miten kuvailisit suhdettasi lukemiseen?

– Lukeminen on kuin antoisa suhde johonkin mahtavaan tyyppiin, joka asuu toisella paikkakunnalla tai on kiireinen, ja häntä ei sen takia ehdi paljoa näkemään. Luen todella harvoin kirjoja. Jotenkin oman arjen keskellä en löydä aikaa lukemiselle. Aina kuitenkin, kun päädyn jossain erityistilanteessa (mm. pitkällä reissulla) lukemaan kokonaisen kirjan, se antaa jotain, mitä ei muualta saa. Se on niin kokonaisvaltainen elämys, joka antaa niin paljon rikkaamman katsauksen asioihin, toisin kuin monet muut formaatit, joiden hienous monesti perustuu niiden rajallisuuteen, elikkä mitä jätetään pois, mitä korostetaan. Kirjoissa mahdollisuus on päästä konkreettisemmin syvemmälle, joka ei tietenkään aina ole parempi, mutta on se siistiä. Sitten kun tähän sekoittaa sen eniten mind blowing –seikan, että lukemisessa mielellä on valtavasti tilaa määritellä ja värittää tapahtumia, niin johan pitäisi olla tarpeeksi syitä ryhtyä totaaliseksi lukutoukaksi. En silti jotenkin löydä arjesta aikaa kirjoille.

Luen ainoastaan aktiivisesti paria kuukausittain ilmestyvää mangaa; kaikkia Yoshihiro Takahashin sarjoja (niin hän on siis Hopeanuoli-sarjan isä), eli parhaillaan Hopeanuolen pojasta kertovaa Ginga Densetsu Weediä, ja sitten nyt alkanut myös lukemaan Titaanien sotaa (MANGOISTA LISÄÄ MYÖHEMMIN).

2. Lukemiseen liittyvä positiivinen muisto? 

– Kyllä se aina oli ihanan jännää ja eeppistä, kun Aku Ankassa ilmestyi joku Don Rosan tarina, joka yhtäkkiä jäi kesken, ”jatkuu seuraavassa numerossa”. Sitten kun viimein viikkoa myöhemmin sai lukea, miten tarina päättyi, aah se oli eeppistä.

3. Miten lukeminen vaikuttaa konkreettisesti arkielämääsi?

– Biisintekijänä lukeminen korostuu ennen kaikkea maailman seuraamisessa. Netin ja lehtien ansiosta meillä on periaatteessa jatkuvasti käsien ulottuvilla esimerkiksi oman maan mielentila, mielipiteet ja arvot. Tai koko maailman.

Se on hassu paikka tuo internet, jos oikeasti ajattelee. Siellä ihmiset voivat purkaa tuntojaan aiheesta kuin aiheesta, ja se on biisintekijälle hurjan antoisaa; päästä toisten ajatuksiin käsiksi noin konkreettisella tavalla.

Samalla lukuisten uutislähteiden kautta saa taas käsityksen maailman tapahtumista. Kun tähän kaikkeen lisää sen twistin, että kuinka kyseenalaisia kaikki nämä formaatit ovat blogi-kirjoituksista nettiuutisiin, niin johan on monenmoista laulunaihetta tarjolla. Jokainen teksti on inhimillisiä virheitä ja väistämättä subjektiivisia mielipiteitään vahingossa vuodattavien ihmisten kirjoittamia.   Siksi kriittisen lukemisen taito on tärkeää, eli nähdä tekstiä syvemmälle. Jos vain kirjoittaa lauluja kirjoitetuista sanoista vailla yhteyttä rivien väliseen maailmaan, tulee sisällöstä valitettavan yksipuolista.

#MINUNHYLLYNI: HENRIK ILLIKAINEN

1. HOPEANUOLI-MANGA

– Varmaan jokainen 80- ja 90-luvun lapsi on kuullut Hopeanuolesta, piirrossarjasta, jossa veri lentää, kun villikoirat ja ihmiset koittavat saada kolossimaisia tappajakarhuja hengiltä. Sarjan pääpahis, verenhimoinen jättiläiskarhu Akakabuto, on varmasti kummitellut monen pikkuisen painajaisissa haastaen jopa Muumien Mörön lapsuuden pelottavimpien hahmojen skabassa.

Harva tietää, että tämä sarja oli alun perin 18-osainen manga 80-luvun alkupuoliskolta. Niinkuin monet Suomessa esitetyistä 80- ja 90-luvun lastensarjoista, nuorille aikuisille alun perin suunnattu Hopeanuoli oltiin otettu ulkomailta ja koitettu väkisin sovittaa lapsille sopivaksi sarjaksi. Vaikka sarjaan jäi suuria juoniaukkoja, kun siitä jätettiin lukuisia jaksoja ja kohtauksia pois, jätti Hopeanuoli ennen näkemättömällä raakuudellaan ja mahtipontisella tunnelmallaan niin vahvan jäljen suomalaiseen nuorisoon, että Suomeen syntyi maailman mittapuulla ainutlaatuinen Hopeanuolen fanituskulttuuri.

Tämä fanituskulttuuri muodostui lopulta niin merkittäväksi, että noin 15 vuotta alkuperäisten kökösti leikattujen vhs:ien jälkeen julkaistiin sarjan leikkaamaton versio dvd-boksina, ja lopulta alkuperäistä mangaa alettiin julkaisemaan kokonaisuudessaan vuonna 2010, 27 vuotta piirtämisensä jälkeen. Tämän kaiken mahdollistivat aktiiviset Hopeanuoli-fanit, jotka laativat adresseja vuosi toisensa perään.

Itse kuulun niihin, joille Hopeanuoli oli mullistavinta lapsuudessa. Liian nuorena nähnyt raa’at kohtaukset metsässä ihmisiä syövästä tappajakarhusta, muodostuivat aluksi painajaisiksi, lopulta maailman siisteimmiksi jutuiksi.

En tiedä mikä siinä on, että yliampuvan raaka ja maskuliininen Hopeanuoli kiehtoo. Syitä voivat olla seuraavat:

1) Ilmeettömät jättiläiset: Aina minua ovat viehättäneet suuret ja ilmeettömät pahat/pelottavat/mystiset olennot (esim. Mörkö, valaat, tai ne kolossit siinä Shadow of the Colossus -pelissä). Hopeanuolen jättimäiset metsissä hulluina ja päämäärättöminä harhailevat karhut lienevät tämän mystisen ison pelottavuuden ruumiillistuma. Ehkä karhuissa ruumiillistuu myös maailman järjettömältä tuntuva pahuus. Deep.

2) Realistisuus: Hopeanuolen tarina voisi periaatteessa olla totta. Tarina sai inspiraationsa Japanissa sattuneesta ilmiöstä, jossa lukuisat koiraisännät hylkäsivät koiriaan metsiin. Hylätyt koirat muodostivat lopulta sarjassa esiintyvien villikoira-laumojen kaltaisia joukkoja. Saattaa olla, että 1900-luvun alkupuolella seitsemän ihmistä Japanissa tappanut Sankebetsun ruskeakarhu lie vaikuttanut omalta osaltaan tarinaan. Vaikka sarjassa esiintyvät karhut ovat epärealistisen suuria ja koirat tuntuvat osaavan lentää, voisi sarjan idea olla hyvinkin realistinen, tai no ainakin sen voisi kuvitella oikeaan maailmaan. Omaa viehätystänsä tuo myös Suomen kaltainen miljöö: Hopeanuoli kavereineen seikkailee havumetsien havinassa varsin suomalaisissa maisemissa.

3) Maskuliinisuus: En ole koskaan mieltänyt itseäni kovinkaan maskuliiniseksi tyypiksi. Mitkään autot ja siistit äijä-jutut eivät ole koskaan kiinnostaneet. Jokin kuitenkin kiehtoo Hopeanuolen ylitseampuvan liioitelluista piirteistä. Se, että karhut ovat aivan saatanan isoja, tappavia, tehokkaita ja uhkaavia, ja koirat oppivat mitä eeppisempiä taistelutekniikoita, tekevät mitä urheampia ja raadollisempia uhrauksia, niin kaikki se juonessa tapahtuva sotilaallinen machous ja sarjan vakavuus, jollain tapaa puhuttelee meikäläistä, vaikken ikinä ole mieltänyt fiilisteleväni moisia asioita. Elikkä ehkä Hopeanuolen jättimäiset karhut ja maailman eeppisimmät taistelut vastaavat mulle samaa, kuin Amerikan raudat tai Jimillä esitettävät ase-dokumentit joillekin. Olkoon tämä minun tapani purkaa maskuliinista puoltani, antaa miesten leikkiä.

4) Yksi syy varmasti on nostalgia ja sen suoma pako lapsuuteen, joka oli maailman ihaninta aikaa.

Olen kerännyt kaikki 18 Hopeanuoli-mangaa, 54 ilmestynyttä Hopeanuolen pojasta kertovaa mangaa ja muut Takashin julkaisemat sarjat. Onneksi Suomessa julkaisemattomia mangoja on vielä monia kymmeniä, joten tämä yli 6 vuotta jatkunut harrastus jatkunee vielä pitkään.

2. IRVINE WELSH: PASKA

– Eräänä yksinäisenä poikamies-iltana haahuilin videovuokraamoon, josta mukaani tarttui Jon S. Bairdin ohjaama Filth. Leffa sykähdytti niin paljon, että hypetin sitä pari päivää kaikille kavereilleni, joista yksi suositteli totisesti tutustumaan Irvine Welshin romaaniin Paska, johon elokuva perustui.

Paska kertoo narsistisesta ja sairaasta edinburghilaisesta poliisista, Bruce Robinsonista. Viinalle, ilopillereille ja naisille perso Bruce on valmis tekemään mitä vain ylennyksen, kirkkoveneen tai hupaisan ihmisillä pelleilyn eteen. Kuullostaa tosi perinteiseltä nuoria miehiä puhuttelevan coolin leffan päähahmolta, mutta Brucen sikamaisuus ja sairaat tempaukset viedään niin pitkälle, että ollaan perinteisestä kaukana. Lukijakin alkaa epäillä suhtautumistaan tähän minä-muodossa kerrotun romaanin päähahmoon.

Välillä poliisisetämme yllyttää ala-ikäistä suuseksiin, välillä taas sekoittaa ystävänsä juomaan tyrmäystippoja samalla kun liehittelee hänen vaimoaan. Kaikkea tätä kommentoi Brucen suolistossa asustava lapamato, jonka toteutus, uskokaa tai älkää, toimii tajuttoman hyvin.

Jostain syystä tätä rasistista ja sovinistista ihmisten hyväksikäyttäjää alkaa ymmärtämää, ja se on tämän kirjan hienous. On kiehtovaa, kuinka todella sekaisin oleva ihmismieli avautuu pikkuhiljaa kirjan edetessä, ja löytää jatkuvasti uusia ääniä saman pään sisältä. Kirja antaa oman tulkintansa siitä, voiko hirviön takana olla normaalin kohtelun ansaitseva viaton sielu. Vaikkei kirja absoluuttista totuutta aiheeseen anna, antaa se ajattelemisen aihetta. Bruce Robinson on pääosin pelottavan oikean tuntuinen ja vakuuttava hahmo.

”Kirjan lopetus on maailman sykähdyttävin”, kuvaili kirjaa suositellut ystäväni. Vaikka tiesin elokuvasta loppuratkaisun ja kohtasin kirjan lopetuksen ystäväni hypen vääristämissä ennakko-odotuksissa, itkin ja hämmästelin sitä monta päivää. Vaikka olisit nähnyt tämän elokuvana ja et olisi innostunut niinkään, anna tälle mahdollisuus. Älä anna alkupuoliskon sikailun ja ällöttävän sisällön harhauttaa. Se kyllä palkitsee.

Kirjan lopetus on sykähdyttävin lukemani kirjan lopetus.

3. VÄINÖ LINNA: TUNTEMATON SOTILAS

– Vähän kirjoja lukeneena ihmisenä olen kuitenkin lukenut tämän, lähes kansalliseepoksen aseman saavuttaneen teoksen, kiitos Suomen koulutusjärjestelmän. Äidinkielen lukiokurssilla annettu tehtävä ”Lue Tuntematon sotilas” vaikutti kuivimmalta ja tylsimmältä urakalta vuosiin. Kuinka väärässä olinkaan?

Se, miten Väinö Linna kuvailee ihmismielen toimintaa, on jotain uskomatonta. Linna kuvailee sodassa toimivia nuoria miehiä käsittämättömän tarkkasilmäisesti ja ymmärtäväisesti, sellaisilla tasoilla, joita ei olisi koskaan uskonut tällaisesta teoksesta löytävän, tai ylipäätään tullut miettineeksi.

Miltä tappaminen tuntuu? Miltä toverien kuolema tuntuu? Millaista on kohdata sodan järjettömyys vieraalta tuntuvan isänmaan vuoksi? Millainen motivaatio siihen kaikkeen järjettömyyteen on? Mitä mieltä on vihollisesta, sieltä löytyvistä ihmisistä, perheellisistä miehistä, jotka lopulta ovat aivan samanlaisia kuin itsekin?  Millaista on määritellä oma miehekkyytensä ryhmässä?

Tämä kirja antaa niin monenlaisiin kysymyksiin vastauksen, joita ei olisi koskaan sodan yhteydessä osannut miettiä. Vastaukset koskevat ennen kaikkea taistelutantereella temmeltävien nuorten miesten ajatuksia. Kullakin sotilaista on henkilökohtaiset unelmansa ja ajatuksensa elämästä. Kukin heistä kuitenkin tiedostaa, ettei niiden saavuttaminen ehkä tule kuuloonkaan.

Monet sotaan joutuneista ovat minun ikäisiä tai nuorempia (itse täytän 21 vuotta).

Kun miettii sitä, kuinka elämä näyttäytyy totaalisena mysteerinä itselleni tällä hetkellä, on siinä melkoinen ajatustrippi miettiä, miten käsittämättömänä kysymysmerkkinä elämä on näyttäytynyt kirjassa kuvailluille nuorille sotilaille, joiden asemassa itse olisi luultavasti ollut, jos olisi tuona aikana elänyt.

Ovatko yhtäkkiä sotaan joutuneet nuoret miehet, koskaan harrastaneet seksiä tai pussanneet ihastuksen kohdettaan? Ovatko he koskaan tunteneet rakastumisen tunnetta? Saavatko he koskaan tietää, miltä tuntuu saada oma lapsi? Ovatko he koskaan kokeneet toteuttaneensa intohimoaan?  Saavatko he koskaan tehdä mitään edellä mainituista?

Tämä kirja on niin käsittämättömän inhimillinen teos nuorista miehistä epäinhimillisessä tilanteessa. En voi vaan fiilistellä tarpeeksi, kuinka lempeän ymmärtäväisesti Linna kuvailee erilaisia miehiä kohtaamassa sodan mielettömyyttä. Linnalla on lähes muumimammamainen ote kuvaillessaan ajatusten laukkaa. ”Aika velikultia”, kirja päättyy, ja tuon heiton allekirjoittaa kylmäverisemmästä tappajastakin, kuten Lehdosta.

Tämän kirjan lukeminen ajoittui omassa elämässäni aikakauteen, jossa hämmästelin miehisyyttä, sitä millaista on olla mies. Kuten jo aikaisemmin mainitsin, en koskaan ole kokenut olevani kovinkaan maskuliininen. Oma syynsä siihen on se, että isäni kuoli minun ollessa 2-vuotias ja ennen omilleen muuttoa olen aina asunut kahdestaan äitini kanssa. Tietty miehen roolimalli, isän oppi on puuttunut.

Noina aikoina sain myös huonojen polvien takia C-paperit, elikkä armeijaan ei ollut asiaa. Tuolloin mietin paljon, millaista on tietty veljellisyys, miesten small talk, maskuliinisuus ja kaikki sen ympärillä. Miesten väliset ystävyyssuhteet esimerkiksi ovat niin hienovaraisia. Erilaisten suhteiden merkittävyydestä ei välttämättä koskaan sanoin puhuta ja pienet eleet merkkaavat niin paljon.

Tämä kirja auttoi ymmärtämään itselle tuolloin niin vieraana näyttäytyvää miesten maailmaa, ymmärtämään sitä ja myös minua itseäni. Tajuamaan, ettei itse olekaan siitä niin kaukana kuin luulisi, ja että on elänyt sen mukana huomaamattaan.

Ennen kaikkea kirja sai pysähtymään ajattelemaan sodan brutaaliutta.

Kuvitella, kuinka paljon keloja tylsä koulutehtävä voikaan antaa. Toivottavasti tämä kirja ja lukuisia muita pakkoluetutetaan koululaisille jatkossakin.

4. EVERETT TRUE: NIRVANA – TOSITARINA & ROB JOVANOVIC: RICHEY EDWARDSIN JÄLJILLÄ

– Se on jännittävää, kuinka viehtynyt sitä on traagisiin tarinoihin ja kuinka kuva rock-ikonien itsetuhosta ja kärsimyksestä romantisoituu nuorelle. Se on ilkikurinen mysteerien ulappa, joka saa nuoren uskomaan, että itsetuhoisuus ja rappiollisuus olisivat ”cool”.

Voin täysin myöntää olevani tuon romantisoidun kuvan uhri. Minua on aina kiehtonut Kurt Cobainin tuho ja Manic Street Preachersin Richey Edwardsin katoaminen. Kurtin tapaus kiinnostaa toki siitä syystä, että samanaikaisesti hän oli, ainakin minulle, yksi maailman parhaista melodianikkareista ja biisintekijöistä, ja yksi mystisellä tavalla karismaattisimmista, komeimmista ja tyylikkäimmistä hahmoista kautta aikojen.

Elikkä olen hänen mediaseksikkyyden ja romantisoidun kuvan fani. Näistä syistä syttynyttä tiedonjanoa lähdin sammuttamaan Everett Truen kirjoittamalla Nirvanan elämänkerralla.

Itsetuhoisuuden ja rappiollisuuden coolius saa ansaitusti turpaansa, kun nuorta Kurtia kuvaillaan lähes väkisin sormittamassa nuorta tyttöä julkisen vessan läheisyydessä (muistankohan tuon oikein) ja hänen kamasekoilustaan kerrotaan avoimesti. Samanaikaisesti Everett Truen kirja on kuitenkin ennen kaikkea kertomus Nirvanasta, yhtyeenä ja ilmiönä, ja Nirvana-kirjoista se on varmasti se vakuuttavin ja luotettavin.

Olen lukenut muutaman melko kyseenalaisen Cobain elämänkerran, jotka kummatkin lankesivat hänen mediaseksikkyytensä ja rappionsa cooliuden jalkoihin, joko ylistämällä sitä mukana tai itsetietoisesti halveksuen koko jätkää.

Everett Truen kirjassa Cobain ja hänen bändinsä kuvaillaan inhimillisinä perustyyppeinä. Cobainia ymmärtää ja vihdoinkin häntä tarkastellaan normaalina, tosin erittäin ongelmallisena ja lahjakkaana ihmisenä.  Se oli erittäin tervettä saada tämän kirjan myötä tietty kolhu hänen ympärillä vellovaan itsetuhoisuuden cooliuteen, jonka pauloissa Lana Del Reykin miljoonien muiden joukossa tuntuu olevan.

Saman tehtävän ajaa Rob Jovanovicin Richey Edwardsin jäljillä, jonka tarina on omassa ihmeellisyydessään koukuttavaa luettavaa. Manic Street Preachersin mediaseksikkäin hahmo, kömpelö kitaristi ja synkistelevä sanottaja, viilteli bändilleen omistautumis-sloganeita median parrasvaloissa ja lopulta vain katosi. Häntä ei ole vieläkään löydetty ja Manic Street Preachers jäsenet jakavat vieläkin yhden neljäsosan tuotoistaan Edwardsin pankkitilille, siltä varalta, jos hän löytyisi joskus.

SEURAA KALENTERIKARJUA – Instagram | Snapchat | Youtube | Twitter 

Ei kommentteja