Kävin toissa viikonloppuna Walesissa. Näin monia Walesin vihervalkotaustaiseen lohikäärmelippuun kääriytyneitä ihmisiä. Ihmiset olivat kääriytyneet lippuihin, koska Walesilla oli rugbymaaottelu isolla Cardiffin keskustassa sijaitsevalla stadionilla.

Minä olin vähän hämilläni, ja syy on seuraavassa virkkeessä. Walesin lipusta, Walesin lippuun kääriytyneistä ihmisistä ja siitä isosta Cardiffin keskustassa sijaitsevasta stadionista minulle tulee aina mieleen pelkästään Manic Street Preachers. Se on kummallista, mutta antakaapa minun ensin selittää (lyhyesti). Manic Street Preachers on yksi elämäni merkittävimmistä yhtyeistä. Se oli minun (verraten hyvin myöhäinen) johdatukseni rokkiin. Se oli tiettyyn aikaan pitkälti ainoa yhtye, jota kuuntelin. Se on yksi hyvin harvoista yhtyeistä, johon olen suhtautunut käytännössä häpeilemättömän fanaattisesti, niin fanaattisesti, että nyttemmin peräti hävettää.

Tästä kaikesta johtuu, että aina, kun käyn Walesissa (tämä oli elämäni toinen kerta), ajattelen Manic Street Preachersia. Aina, kun käyn Walesissa, ajattelen, kuinka nämä paikat ovat olleet pääni sisällä olemassa teinivuosista asti. Niissä paikoissa sijaitsemiseen liittyy siksi paljon tiettyä mystiikkaa.

Kun olin 16-vuotias, omistin erään VHS-kasetin. Sillä kasetilla, nimeltään Leaving the 20th Century, oli Manic Street Preachersin uudenvuoden keikka Cardiffin vastavalmistuneella Millennium Stadiumilla. Kasetin sisältö kertoi: monella katsojalla oli yllään Walesin lippu. Myös basisti Nicky Wiren bassovahvistimen yllä oli Walesin lippu. Näin stadionin punaiset penkit ja aistin videokuvan välityksellä rakennuksen tiettyä uutuudenkarheutta.

Toissa viikonloppuna minä maleksin sen saman rakennuksen edustalla puhumassa rugbyfanaatikoille – rugbyhan on Walesin kansallislaji. Siksi rugby on epäilemättä myös yksi Walesin kansallissymboleista. Niin hämmentävää kuin se onkin, myös Manic Street Preachers on Walesin kansallissymboli.

Sinä iltana Cardiffin kaduilla näkyi lähinnä hivenen ylipainoisia ja melko kaljuja miehiä, joiden silmissä oli tyhjä katse. Yksi sellainen jäi miltei auton alle. Jossain oli olutta. Wales oli voittanut rugbykohtaamisessaan Argentiinan murskalukemin. Lopulta jatkoin (tai jatkoimme, olihan matkassani kaksi muutakin ihmistä) matkaani (tai matkaamme, olihan matkassani jne.) Newportiin. Siellä ihmiset näyttivät samoilta mutta pahemmilta. Katse oli vielä tyhjempi. Minua (tai meitä) pelotti hieman. Tämä oli siis se kaupunki, jossa Manic Street Preachers soitti keikkoja uransa alussa. Kaupungin korkeuserot olivat jännittäviä. Muilta osin paikka tuntui neljä kertaa Riihimäkeä suuremmalta Riihimäeltä.

Seuraavana aamuna ajoin auton Blackwoodiin, koska Blackwoodissa tietysti piti käydä, koska Blackwoodista Manic Street Preachers on kotoisin. Pysäköin auton, aloimme kävellä. Paikka oli mitäänsanomaton. Kadunvarressa oli kiinalainen ravintola ja kebabravintola ja vedonlyöntiketjun haarakonttoreita ja pankki ja toinen pankki ja hyvin hiljaista. Olihan tihkusateinen sunnuntai. Walesin laaksot tunnetaan kaivosteollisuushistoriastaan, ja sitten Walesin laaksot tunnetaan Manic Street Preachersista.

Sitten ajoimme laaksoista pois. Pysähdyimme Severnjoen rannan huoltoasemalle, koska jostain sieltäpäin yhtyeen entisen pseudokitaristi-sanoittajan Richey Edwardsin auto oli löytynyt. Tämä tapahtui helmikuussa 1995, mistä on pian kulunut 19 vuotta, eikä Edwardsista ole sen jälkeen kuultu. Hän on kadonnut.

Edwardsin katoaminen oli Manic Street Preachersin uran ilmiselvä taitekohta. Yli vuosi Edwardsin katoamisen jälkeen tehty Everything Must Go -levy (1996) ja eritoten levyn A Design for Life -single nostivat Manic Street Preachersin suosion siihenastiseen huippuunsa. Bändistä oli tullut iso. Bändi oli hylännyt maalatut paikat ja tietyn meikkiestetiikan melkein kokonaan, paitsi Nicky Wire ei ihan ollut. Tilalle tuli muun muassa Walesin lippu. Yhtye oli yhtäkkiä walesilaisuudestaan ylpeä ja näkyy olevan edelleen, alkaahan tänä vuonna ilmestynyt tuorein levy Rewind the Film tällaisella kappaleella.

1990-luvun suosituista brittiyhtyeistä harva on enää koossa, ja jos onkin, he ovat koossa jonkintapaisen comebackin tehtyään. Manic Street Preachers sen sijaan on edelleen koossa aivan kuin ennenkin, ja ensi vuonna ilmestyy jo yhtyeen 12. levy Futurology. Pisimmillään yhtyeen levyjen välissä on ollut taukoa kolme vuotta, eikä kolme vuotta edes ole kovin pitkä aika. Sellaisella syklillähän on julkaissut kaikki neljä levyään esimerkiksi Arcade Fire.

Ehkä kyse on vain siitä, että Manic Street Preachers teki merkittävimmän comebackinsa jo vuonna 1996. Jos parhaan lapsuudenystävän ja kokoonpanon eräänlaisen keulahahmon katoaminen ei saa yhtyettä pitämään yhtä vuotta pidempää taukoa, tuskin mikään muukaan saa.