Urheilulauluja: HJK:n kannatussävelmä on käännösiskelmä, joka kuulostaa siltä kuin sotilassoittokunta versioisi Beatlesia

hjk

Jalkapallon Englannin Valioliigassa pelaavalla Chelsealla ja jalkapallon Suomen Veikkausliigassa pelaavalla HJK:lla on paljon yhteistä: molemmat pelaavat pääsarjassa, molemmat ovat omissa maissaan suurseuroja, molempien seurojen paidassa on sinistä (Chelsealla enemmän, HJK:lla vähemmän) – ja molempien joukkueiden kannatussävelmä on sama.

Chelsean Blue Is the Colour julkaistiin helmikuussa 1972 ennen joukkueen (lopulta tappiollista) esiintymistä Englannin liigacupin loppuottelussa, ja yhä vielä näinä päivinäkin laulu on Chelsea-lauluista kaikkein tunnetuin. Laulun äänitetyn version esitti Chelsean silloinen joukkue.

Helsingin Jalkapalloklubi oli niin kutsutusti haaskalla heti seuraavana vuonna – onhan Suomi aina tunnettu käännösiskelmien luvattuna maana. HJK:n pelaajisto äänitti laulusta oman, suomenkielisen versionsa, jonka nimi on HOO-JII-KOO (nykyään laulu tunnetaan paremmin nimellä Taas kansa täyttää) ja johon sanat oli laatinut Vexi Salmi.

Yhä näinä päivinä sekä Chelsean että HJK:n kotiotteluissa kaiuttimet päästävät ilmoille tätä samaa tunnussävelmää.

Yhtäläisyydet alkavat kuitenkin loppua tähän. HJK:n versiointi Chelsean laulusta nimittäin kuulostaa siltä kuin 40-lukulainen sotilassoittokunta versioisi Beatlesia. Kappale on sama, mutta vain alkuperäisversio onnistuu olemaan ajaton sillä tavoin kuin vain popkappale voi olla.

Blue Is the Colourin rytmi on tamppaava. Rummut ovat ihan oikeat rummut, samankaltaiset, joita laulun brittiläisillä aikalaisäänitteilläkin saattaa kuulla. Rokkirummut. Aivan kuten David Bowien taustabändillä nyt vaikka esimerkiksi. Puhaltimet ehkä ovat tietyntasoinen kaiku menneestä, mutta kyllä tuolla on kitaraakin käytetty. Blue Is the Colour on ilmiselvästi laulu, jonka taustalla soittaa popyhtye. Se on brittiläinen popkappale par excellence, jos tällaisen ranskankielisen ilmaisun käytön hivenen yliyrittämishenkisesti sallitte.

HOO-JII-KOO taasen kuulostaa soittokuntamusiikilta – ehkä eniten siksi, että se on soittokuntamusiikkia. Voi suorastaan kuvitella, miltä näyttää lautasia yhteen lyövä tyyppi takarivissä, kun kaikki soittokunnan 30 tyyppiä ovat astelleet muodostelmassa keskiympyrään aivan liian seremonialliset vaatteet yllään. HOO-JII-KOO oli näistä kahdesta laulusta se, jonka olen kuullut ensimmäisenä, ja kun kerran joskus muutama vuosi sitten kohtasin Chelsean kannatuslaulun, silmäni pullistuivat hämmästyksestä (eivät oikeasti pullistuneet – silmäthän pullistuvat vain fiktiossa kuten piirretyissä). Siihen hetkeen asti olin tosiaankin luullut, että nyt puhutaan historiallisesta laulusta, jostain, joka on peräisin esimerkiksi 30-luvulta. Mutta ei. Tämä on peräisin 70-luvulta, vaikka oikeastaan mikään ei versioinnissa siihen viittaa.

Paitsi tietysti se, että suomalaisessa urheiluseuralaulujen historiassa on aina luotettu tämänkaltaisen mielikuviltaan vanhanaikaisen soitannan nimeen. Suomalaisten urheiluseurojen tunnussävelmät eivät useinkaan ole turhalla aikalaisuudella pilattuja. Mieluummin on pyritty historialliseen, tai ainakin pseudohistorialliseen.

Ehkä on vain hyväksyttävä, että vuoden 1973 Suomi ei ollut aivan laajassa mitassa popmaa. Soittokuntamusiikki humppapoljennolla on aina ollut Suomessa puhdasoppiseen urheiluun sopivinta musiikkia, eikä tämän tarvitse olla niinkään moite kuin vilpitön huomio.

On silti hienoa, että HJK:lla on oma laulu, eikä edes haittaa, että laulu on lainattu. Kun se soi ennen aloituspotkua, yleisö tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Seuraavan kerran laulun voi kuulla Helsingin Töölössä tänään, kun HJK pelaa historiansa ensimmäisen Eurooppa-liigan lohkovaiheen kotiottelun.

Laulun kuullessaan voi helpommin uskoa, että HJK on 107-vuotias seura. Laulu vain sattuu kuulostamaan vanhemmalta kuin se edes on.

Eurooppa-liigan ottelu HJK-Club Brugge tänään torstaina 2.10. kello 22.05 Helsingin Sonera-stadionilla.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.