The Pains of Being Pure at Heartin uusi levy on nyt julki

Ensin asiaan.

Sitten asian jälkeiseen asiaan.

The Pains of Being Pure at Heart julkaisi tämän viikon maanantaina kolmannen pitkäsoittonsa. Sen nimi on Days of Abandon ja sen sisältö on tuossa yllä. Kuuntelen levyä juuri nyt kolmatta kertaa. Se kuulostaa minusta hyvältä, mutta kovin paljon enempää en osaa kertoa vielä. Suosikkilauluni levyltä saattaa olla päätösraita The Asp at My Chest. Levyn toinen singlejulkaisu Until the Sun Explodes kuulostaa isosti The Curelta mutta on silti (tai juuri siksi) hyvä. On enemmän akustisia kitaroita kuin ennen. On vähemmän säröä kuin ennen. On yksi uusi naispuolinen laulaja, joka laulaa osassa lauluista ykkösvokaaliosuuksia.

Sitten asian jälkeisen asian jälkeiseen asiaan.

The Pains of Being Pure at Heartin kaksi aiempaa levyä ovat olleet minulle tapauksia. Muistan levyihin ja niiden löytämiseen liittyviä hetkiä. Siksi kerron niistä nyt.

Yhtyeen debyyttilevystä sain tietää vasta hyvän aikaa sen ilmestymisen jälkeen. Olin Helsingin Kuudes Linja -ravintolassa, oli joulukuu 2009. Ystäväni Timo tiesi kertoa, että semmoiset yhtyeet kuin Antlers ja The Pains of Being Pure at Heart voisivat minua kiinnostaa. Menin kotona internetiin. Ainakin Pains kuulosti, tosiaan, ihan hyvältä.

Kolme kuukautta myöhemmin lensin San Franciscoon, missä menin levykauppaan. Amoebaan. Jotkin piirit kutsuvat kauppaa legendaariseksi, eivätkä syyttä. Kauppa on iso ja täytetty kiinnostavalla sisällöllä. Sieltä minä ostin Painsin debyyttilevyn. Kolme viikkoa myöhemmin palasin Helsinkiin, missä asetin cd-levyn soittimeen. Silloin se alkoi kuulostaa heti tosi hyvältä, paljon paremmalta kuin edeltäneessä joulukuussa Spotifysta. Ehkä syy ei ollut silti Spotifyn. Syy oli vuodenajan. Pains ei ole musiikkia pimeyteen. Minä en koskaan ole päässyt samassa mitassa sisään Painsin musiikkiin, kun maassa on ollut loskaa. Tai lunta. Tai jos jommankumman uhka on ollut kalenterillisista syistä olemassa.

Painsin kakkoslevyä, nimeltään Belong, minä osasin jo odottaa. Se ylitti odotukset peräti. Näin yhtyeen myös livenä. Keväällä 2011 olin taas Pohjois-Amerikassa, mutta eri rannikolla, ja Philadelphiassa yhtye sitten soitti keikan, ja voi että miten se tuntuikin korvissa asti. Se oli mahtava keikka, mutta minun tulppani – korvatulppani, jos ollaan tarkkoja – olivat jääneet rinkkaan, ja rinkka – metallirunkoinen rinkka, jos ollaan tarkkoja – oli jäänyt majapaikkaan. Kuka nyt rinkka selässä keikalle menee? Partiolainen saattaisi mennä, mutta partiolaisella on muitakin keinoja osoittaa partiolaisuutensa. Kukaan ei mene rinkka selässä keikalle, joten vain tyhmä sijoittaa korvatulpat sinne.

Se kakkoslevykin kuulosti keväällä keväältä. Paistoi aurinko.

Sitten asian jälkeisen asian jälkeisen asian jälkeiseen asiaan.

Minulla ei ole enää asiaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.