Suede ja Sueden viehätys ja yhteislaulu

2013-08-23 23.26.44
”Stop taking me over”, Brett Anderson lauloi, ja yleisökin lauloi.

Runsaat 11 vuotta sitten, kesällä 2002, koitti päivä, joka tavallaan oli historiallinen: näin Sueden ensimmäisen kerran. Olihan se ihmeellistä, mutta ihmeellisyyttä vähän laimensi vaikkapa se, ettei Suede enää jaksanut hurjimmassa määrin innostaa. En ollut enää 17-vuotias. Olin 18-vuotias. Lisäksi vastikään ilmestynyt Positivity-single oli alkuriffillään tuonut parhaimmillaankin mieleen Konevitsan kirkonkellot.

Sitten kului runsaat 11 vuotta, ja koitti viime viikon perjantai. Näin Sueden toisen kerran. Se tuntui ensi kertaa ihmeellisemmältä. Enhän ollut enää 18-vuotias vaan 29-vuotias enkä Ilosaarirockin täyttämässä Joensuussa vaan Lontoossa. Lisäksi keväällä oli ilmestynyt Sueden uusi levy, joka oli hyvällä tavalla tuttu. Se toi mieleen vanhat ajat, ja niin toi Hampsteadin puistossa soitettu keikkakin. Mitä nyt yhtye, etenkin Coming Up -aikojen vetreä teinikitaristi Richard Oakes, näytti vähän elämää nähneemmältä.

Mutta mitä sitten? Ei mitään. Keikka alkoi yhtyeen kolmannen singlen Animal Nitraten b-puolella, ja taas kiittelin päässäni, että tämä keikka on Lontoossa, eikä esimerkiksi 11 vuoden takaisessa Pohjois-Karjalassa.

Sitten tietysti soitettiin muitakin Sci-Fi Lullabies -b-puolikokoelman lauluja ja kaikkia varhaisia singlejä, kuten Animal Nitrate, Metal Mickey, The Drowners, So Young, New Generation ja The Wild Ones ja tietysti merkittävimmät Coming Up -hittilevyn laulut myös, ja yleisö lauloi, ja koska minäkin olin yleisöä, minäkin lauloin. En muista, milloin viimeksi olisin keikalla (jollain muulla kuin omallani) laulanut niin kuin nyt lauloin.

Kun Blur ja Pulp soittavat Lontoossa comeback-keikkoja, yleisöä on helposti esimerkiksi 60 000, minulle on kerrottu. Mutta kun Suede soittaa, yleisöä on vähemmän. Se oli mukavaa. Kesäilta, pimenevä puisto, kiva tunnelma, ja mikä hämmentävintä, ympärillä aika paljon sellaisia Brett Andersonin ikäisiä ihmisiä, yli 40-vuotiaita. Näkyipä eturivissä myös yksi perheenisä, joka oli pukenut sylissä kantamalleen lapselleen Suede-paidan, aivan samalla tavoin kuin suomalainen perheenisä pukee lapselleen Tappara-potkupuvun.

Oli melko ainutlaatuista. Lisäksi Brett Anderson vaikutti vilpittömältä ja sympaattiselta. En valita siitäkään.