Soittolistaviikko: Encyclopædia Britannica

Encyclopædia Britannica Olen asunut Englannissa, tarkemmin ottaen Lontoossa, nyt seitsemän kuukautta ja nelisen päivää. Sen kunniaksi on syytä syleillä alueella valmistettua musiikkia. Suoritan syleilyn jokseenkin ensyklopedisessa soittolistamuodossa, kuten ajan henkeen sopii. Tämä soittolista on sellainen, että se sisältää yhden laulun yhtä esittäjää kohden – yhteensä siis 32 esittäjää ja siten 32 laulua. Yhtyeet tulevat Englannista, Walesista, Skotlannista tai Pohjois-Irlannista ja ovat sellaisia, joiden kuuntelemiseen olen käyttänyt voimavarojani siinä määrin, että päähän on jäänyt jonkintyyppinen jälki. Soittolistaa voi striimata tästä alta, mutta skrollaa toki itsesi myös soittolistan alapuolelle. Siellä on nimittäin pikku puinti kustakin soittolistan osasesta ja yhtyeiden kotipaikat, koska olen sijaintien ystävä.

Allo Darlin’ (Lontoo, Englanti): Silver Dollars.

Allo Darlin’in musiikissa kuuluu esimerkiksi aurinko. Yhtyeen laulaja tulee Australiasta. Tässä laulussa käytetään rahaa.

Ash (Downpatrick, Pohjois-Irlanti): Shining Light.

Olin 20, kun kuuntelin pohjoisirlantilaisen Ashin Intergalactic Sonic 7″s -kokoelmaa merkittävästi, ja yksi laulu, tämä, kohosi aina muiden yli. Se kertoo paljon enemmän tämän laulun hyvyydestä kuin muiden huonoudesta, koska monet muut Ashin laulut pääsivät tosi lähelle.

Belle & Sebastian (Glasgow, Skotlanti): Dress Up in You.

Minulle rakkain Belle & Sebastianin levy on aina ollut The Life Pursuit, mikä on monen mielestä epäortodoksista. Huoneeni seinällä oli massiivinen albumin kansitaidetta esittelevä juliste, jonka olin saanut haltuuni helsinkiläisen Stupido-levykaupan vanhentuneiden julisteiden kasasta helmikuussa vuonna 2006. Kotimatkalla poikkesin Alepaan ja ostin einesruokaa. Dress Up in You on Belle & Sebastiania haikeimmillaan, mistä pidän.

Blur (Lontoo, Englanti): The Universal.

Blurin kuuntelu alkoi kokoelman omistamisen aloittamisella. The Best Of oli 16-vuotiaana joululahjaksi saatu levy, ja kesti vain kotvanen, kunnes siitä levystä oli tullut tärkeä. Parhaan laulun valitseminen ei koskaan ole helppoa, mutta yes it really really really could happen oli teini-ikäisen minun mielestä lyriikkanpätkänä päänkääntävä.

British Sea Power (Brighton, Englanti): Open the Door.

Tämä yhtye on aina jäänyt minun musiikkihierarkiassani kärjen taakse. Se tekee mielekästä musiikkia, muttei sitten kuitenkaan aina riittävän. Tästä käyköön esimerkiksi se, että viime huhtikuussa Tavastialla alkoi tylsistyttää. En kirveelläkään (etenkään kirveellä) muista, soittivatko ne tätä, mutta jolleivät, syytä olisi ollut, ja jos, hyvä niin.

David Bowie (Lontoo, Englanti): Life on Mars?

Minulle David Bowie on ollut olemassa pitkälti lähinnä 1970-luvun alussa. Tämä on hyvin poikkeuksellista, sillä keskimäärin en ole juuri kuunnellut niinä vuosina tehtyä musiikkia. Siltikin: The Man Who Sold the World, Hunky DoryThe Rise and Fall of the Ziggy Stardust and the Spiders from Mars ja Diamond Dogs olivat levyjä, jotka puhuttelivat 17-vuotiasta minua. Tämä yksittäinen laulu oli ehkä vähän tylsä valinta, mutta tuossa se nyt on enkä osaa sitä muuksikaan vaihtaa.

The Cure (Crawley, Englanti): Friday I’m in Love.

Minua kai kuvaa ihan hyvin se, että vaikka yhtye olisi kuinka 80-lukulaiseksi mielletty, minun suosikkikappaleeni yhtyeeltä on kumminkin tehty 90-luvun puolella. Friday I’m in Love on täydellinen popklassikko, iloinen ja surullinen. Editors (Stafford, Englanti): Smokers Outside the Hospital Doors. Alun perin aloin pitää Editorsista, koska jossain kirjoitettiin, että yhtye kuulostaa Interpolilta. Kuuntelin debyyttilevyä jonkin verran ja kakkoslevyä vähän vähemmän, mutta debyyttilevyllä ei siltikään ole yhtään niin hyvää kappaletta kuin kakkoslevyn avausraita.

Emmy the Great (Lontoo, Englanti): Absentee.

Levy, jolla tämä kappale sijaitsee, löytyi keväällä 2011. Kuuntelin sitä ensimmäistä kertaa linja-autossa, joka kuljetti Bostonista Montrealiin. Avausraidasta tulee mieleen joulu, koska melodiassa on jotain sellaista, mutta mieleentulo ei ole pahanlaatuista.

Fanfarlo (Lontoo, Englanti): I’m a Pilot.

Tässä laulussa on pakahduttavan hieno kertosäkeen lyriikka. Aloin kuunnella Fanfarloa aikoinaan sellaisella lähtöoletuksella, että yhtye on köyhän tai vähintäänkin vähän pienempituloisen ihmisen Arcade Fire. Ei ole. Fanfarlo tekee omaa juttuaan.

Feeder (Newport, Wales): Feeling a Moment.

Suhtauduin aikoinaan fanaattisesti Walesiin, ja syy oli tietysti Manic Street Preachersin. Siksi oli epäilyttävää edes yrittää pitää walesilaisyhtyeestä, joka kuulostaa hyvin amerikkalaiselta. Lopulta, aikojen muututtua, oli kuitenkin annettava periksi. Feeder tuntuu parhaimmillaan, eli esimerkiksi tässä laulussa, siltä, että katsoo jyrkänteen reunalta avomerelle siten, että tekisi mieli lentää.

Franz Ferdinand (Glasgow, Skotlanti): The Dark of the Matinée.

Franz Ferdinandin debyytti on läpeensä hyvä levy. Tämä kakkossinkku herätti ensikuulemalta tykästymisreaktion, kun ikäni oli vielä 19 tai juuri 20.

Frightened Rabbit (Selkirk, Skotlanti): The Modern Leper.

Scott Hutchisonin räkäinen ääni, skotlantilainen aksentti, toiveikkaat sointukuviot, raadollis-surullis-maanis-depressiivis-kauniit tekstit ja yleinen intensiivisyys tekivät vaikutuksen jo silloin, kun kuulin Frightened Rabbitia ensimmäisen kerran – livenä, onnekasta kyllä. Tämä tapahtui myöhäissyksynä 2008 Brysselissä lauantai-iltana, jona satoi räntää. Ostin Midnight Organ Fight -levyn ja päädyin olemaan myyty.

Dave House (Kingston Upon Thames, Englanti): You Are on My Frequency.

Dave House on yksi niistä harvoista artisteista, joita olen päätynyt kuuntelemaan asuessani Lontoossa. Nyt on kuitenkin päässyt käymään niin, että hänen kaikki pitkäsoittonsa ovat kaikonneet Spotifysta. Debyytti-EP siellä kuitenkin vielä on, ja sen nimikkolaulu on oivaa poppia kaikkineen.

Idlewild (Edinburgh, Skotlanti): I’m Happy to Be Here Tonight.

Tämä yhtye on aina ollut vähän sellaista bubbling under -osastoa. Lainasin Idlewildin levyjä kirjastosta joskus, ja pidin ihan, ja sitten asia jäi. Muistin Idlewildin uudestaan vuosia myöhemmin, kun eräällä blogilla sattui olemaan nimenään tämän kappaleen otsikko.

Joy Division (Salford, Englanti): Love Will Tear Us Apart.

En ole koskaan kuunnellut Joy Divisionia merkittävästi, mutta jos tämä laulu soi diskossa, olen pakotettavissa tanssimaan. Edellisen kerran saatoin kuulla tämän laulun espoolaisen jääkiekkojoukkueen Bluesin ottelussa. Tämä aika on hybridien kyllästämä.

Kula Shaker (Lontoo, Englanti): Shower Your Love.

Kaikki sanovat, että K on Kula Shakerin paras levy, mutta minä sanon, että Peasants, Pigs & Astronauts on Kula Shakerin paras levy. Shower Your Love on sen levyn paras laulu.

The Magic Numbers (Ealing, Englanti): Forever Lost.

Valtaosan kuuntelemistani brittiyhtyeistä voi jakaa karkeasti (niin karkeasti, ettei tämä kaikkien yhtyeiden tapauksessa tosiaankaan pidä paikkaansa) kahteen kategoriaan: niihin, jotka löysin 16-vuotiaana, ja niihin, jotka löysin 21-vuotiaana. Magic Numbers kuuluu jälkimmäisiin. Kahden sisarusparin muodostama yhtye on sympaattinen, tai oli ainakin ensimmäisen levyn aikaan – sen jälkeen olen vähän kadottanut yhteyden.

Manic Street Preachers (Blackwood, Wales): You Stole the Sun from My Heart.

Manic Street Preachers on se yhtye, mistä minun vakavin musiikinkuunteluni alkoi – omistin useita Manics-levyjä ennen kuin yhtäkään esimerkiksi Oasiksen, Blurin tai Sueden teosta. Syksyllä 1998 kuuntelin kovasti pääsääntöisesti listapoppia ja katsoin MTV:tä, koska MTV:n katsominen oli mahdollista. If You Tolerate This Your Children Will Be Next oli ollut huomiotaherättänyt laulu, mutta The Everlasting sai toivomaan levyä joululahjaksi. Kolmossinkku You Stole the Sun from My Heart teki asioista lopullisia.

Mull Historical Society (Isle of Mull, Skotlanti): Am I Wrong.

Lopputalvesta 2011 löysin tämän Colin MacIntyren sooloprojektin. Etenkin albumit Loss ja Us pyörivät niinä aikoina korvissa.

Mumford & Sons (Lontoo, Englanti): Holland Road.

Yhtye tuli tutuksi jo avauslevynsä myötä. Sittemmin opin, että yhtye ei ole kovin uskottava, koska joku väitti niin. Debyyttilevy Sigh No More on minulle tutumpi kuin kakkoslevy Babel, mutta kakkoslevyllä on tämä laulu, joka sisältää eteerisiä hetkiä.

Muse (Teignmouth, Englanti): New Born.

Vuosina 2001 ja 2002 Musen kuunteleminen tuntui minusta joltain, ja jos se edelleen tuntuisi joltain, niin todennäköisimmin levyä Origin of Symmetry kuunnellessa.

Oasis (Manchester, Englanti): Don’t Look Back in Anger.

Oasis ei koskaan ollut ykkössuosikkini kaikista yhtyeistä, mutta olin ajanjakso, jolloin Oasis pääsi hyvin lähelle. Se ajanjakso sattui syksyyn 2000, jolloin olin 16-vuotias ja ajoin pyörällä kannettava cd-soitin takintaskussa ja kannettavaan cd-soittimeen kiinnitetyt kuulokkeet korvien tykönä. Don’t Look Back in Anger oli siksikin kiva laulu, että sitä oli kivaa soittaa pianolla. En ole koskaan suunnattomasti pitänyt lauluista, joiden korvakuulolta opetteleminen on liian vaikeaa.

Placebo (Lontoo, Englanti): Teenage Angst.

Brian Molkon ääni ja amerikkalaiselta kuulostava aksentti vaati totuttelua silloin, kun kaiken aksentteihin liittyvän oli minusta syytä olla niin brittiläistä kuin suinkin. Kävi kuitenkin niin, että päädyin tykästymään Placebohon silloisen yhtyetoverini suosituksesta, ja tykästymisessä oli paljonkin järkeä. Etenkin yhtyeen kaksi ensimmäistä levyä olivat merkityksellisiä.

Pulp (Sheffield, Englanti): Disco 2000.

En koskaan päätynyt innostumaan Pulpista kunnolla (en yhtään tiedä, miksen, koska kaiken järjen mukaan minun pitäisi), mutta alkoipa nyt silti tuntua, että tämä laulu pitää nyt vain tunkea tänne väliin.

Radiohead (Abingdon, Englanti): Stop Whispering.

Stop whispering, start shouting. Ei ehkä nyt tähän hätään tarvitse sanoa muuta. Paitsi sen sanon, että Pablo Honey tuntuu erittäin aliarvostetulta levyltä – etenkin jos verrataan Radioheadin myöhäisempään huminaan, jota minä pidän pääosin tarttumapinnattomana.

Slowdive (Reading, Englanti): Machine Gun.

Pääsiäisenä 2013 istuin tallinnalaisessa kahvilassa. Oli sunnuntai. Sitä ennen oli ollut lauantain ja sunnuntain välinen yö. Yhtäkkiä kahvilan kaiuttimista kuului eteerisiä sointuja. ”Slowdive”, sanoi yksi seurueen osa. Kuuntelin Slowdivea lauttamatkalla Tallinnasta Helsinkiin, ja yhtäkkiä alkoi hirvittävästi tehdä mieli ajaa autolla Pohjois-Norjassa. Kului runsas kuukausi, ja niin tapahtui.

The Smiths (Manchester, Englanti): Ask.

Eräänä päivänä tässä taannoin kuuntelin Louder Than Bombs -kokoelmaa, joka on aina merkinnyt minulle The Smiths -mielessä eniten, koska olen herännyt yhtyeen kuunteluun tapojeni mukaisesti myöhään. Kokoelmalla on sellaisia lauluja, joiden hyvyyden olen unohtanut tyystin, ja sitten sellaisia lauluja, joiden hyvyyttä en ole unohtanut ollenkaan. Ask kuuluu jälkimmäiseen kategoriaan.

Suede (Lontoo, Englanti): The Wild Ones.

Dog Man Star on Sueden paras levy, ajattelen monesti. Ehkä siksi, että levy on armottoman synkkä mutta samalla armottoman kaunis. The Wild Ones osoittaa asian maj-sointujen avustamana.

Teenage Fanclub (Bellshill, Skotlanti): Discolite.

En 21-vuotiaana ollut vielä tajunnutkaan, että tällaisiakin harmonioita sopii laulella.

Veronica Falls (Lontoo, Englanti): Misery.

Ja harmonioitahan minä rakastan. Aina vain parempi, jos yksi äänistä kuuluu Roxanne Cliffordille.

The Verve (Wigan, Englanti): The Drugs Don’t Work.

Onpa kaunis poplaulu, ajattelen nykyään. En ehkä ajatellut niin, kun tämä laulu julkaistiin, mutta silloin olinkin epäkypsä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.