Minulla on musiikkifanaatikon maine, mikä tietysti ei ole ihme. Minua voi – aivan perustellusti – pitää esimerkiksi musiikkibloggarina ja musiikintekijänä ja tietyssä määrin myös musiikin kuuntelijana. Jos kuitenkin kuvitellaan tässä nyt heti välittömästi saman tien semmoinen tilanne, että olisitte seuranneet musiikinkäyttökäyttäytymistäni elokuun loppupuolen ja syyskuun ajan, olisitte ehkä havainneet, että musiikkibloggari minä olen vain aivan satunnaisesti, musiikintekijä koko lailla harvoin ja musiikin kuuntelija noin kaksi prosenttia normaalin ihmisen arjessa musiikin kuuntelemiseen soveltuvasta ajasta.

Lyhyemmin ilmaistuna: en ole juuri kirjoittanut musiikista, en ole juuri tehnyt musiikkia enkä ole juuri kuunnellut musiikkia. Viime päivien aikana olen alkanut havahtua asiaan ja pohtia, mistä moinen johtuu.

No, ensinnä on ongelmallista, etten ole löytänyt mitään uusia musiikintekijöitä tai uutta musiikkia oikein ollenkaan. Raadollisempaa on ehkä vielä se, etten ole kovin kovaa yrittänytkään. Kun yrittää, pettyy melkein aina. Suurin osa musiikista ei vain kosketa. Siinä piilee musiikin taika. Kun se koskettaa, se koskettaa kovaa, ja oivallisten bändien löytäminen nyt vain vaatii toisinaan vaivaa. Pitää upottaa kädet paskaan (kuten joku joskus jollain Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan luennolla kuvaili akateemisen tutkimuksen tekoa). Tai korvat. Joskus sitten löytää sattumia, mitä voisi verrata vaikkapa vessakäyntiin päivänä, jona on niellyt puolukan. Toisin kuin moni muu ravinto, puolukka ei ihmisen läpi kulkiessaan muunnukaan tunnistamattomaksi ruskeaksi mössöksi vaan pysyy pienenä punaisena pallona. Ehkä en ole löytänyt musiikkia siksi, että ihmiset syövät liian vähän puolukoita.

Nykyaika on siitä jännittävää, että internet tarjoaa oikein paljon mahdollisuuksia musiikin kuuntelemiseen ilman että tarvitsee astella levykauppaan tai muistaa kanavien taajuuksia. Tai edes kanavia. Spotifyssa on niin paljon kaikkea, että sitä tekisi mieli kutsua ihan runsaudensarveksi. Ja miksipä en kutsuisi? Spotify on runsaudensarvi. Nyt sekin on sanottu. Musiikin paljous voi kuitenkin sokaista. Tai tehdä kuuroksi. Aivan kuten isot kaupungit tuntuvat hengästyttäviltä ja ihan liian vaikeilta vain siksi, että mahdollisuuksia on melkein rajattomasti, myös Spotify tuntuu joskus hengästyttävältä ja ihan liian vaikealta vain siksi, että mahdollisuuksia on melkein rajattomasti. Sellaisen edessä ihminen – ja tässä kohtaa lasken esimerkiksi itseni ihmiseksi – passivoituu. Ei tule mentyä Spotifyhin. Ei tule poistuttua asunnosta. Ei tule otettua kitaraa esiin. Ei sieltä kuitenkaan mitään musiikkia löydy eikä ulkona kuitenkaan ole mitään jonka tekeminen olisi mukavampaa kuin kotona jouten oleminen eikä kitaraa soittamalla voi kuitenkaan parantaa maailmaa tekemällä maailmaan aiempaa parempia kappaleita. Olisi silti valheellista syyttää tilausmuotoista Spotifyta musiikin kuuntelemisen lopahtamisesta – aloitinhan esimerkiksi musiikkiblogini aikoina, joina levyjen ostamiseni oli jo hiipunut huomattavasti (ei nyt ihan nykyiselle tasolleen, mutta kuitenkin) ja striimaus (jolle nyt ei vain taida olla parempaa suomenkielistä sanaa) oli oleellinen osa elämää.

Sijainnillakin on epäilemättä vaikutusta. Kun asuin Helsingissä, minulla oli isot kaiuttimet. Musiikki kuului tilassa. Täälläkin on kyllä jonkintyyppiset kaiuttimet, mutta johtojen kanssa äheltäminen vaatii vaivaa. Tiedättehän. Sitä samaa vaivaa, jonka vaatisi ulkoisen kovalevyn kiinnittäminen tietokoneeseen ja tiedostojen siirtely ja valokuvien siirtäminen koneelle ja muu sellainen, joka vie korkeintaan kaksi minuuttia mutta jota ei tule aloitettua kuitenkaan. Kaiutinjohdon kiinnittäminen koneeseen vie minulta alle kaksi minuuttia, sikäli etevä olen. Silti suhtaudun siihen kuin mihinkin puhdetoimeen.

Ennen tätä ehkä puolitoista kuukautta sitten alkanutta musiikillisesti passiivista vaihettani kuuntelin vanhoja suosikkiyhtyeitäni, tai lähinnä Manicsia. Se oli pahasti oireellista. Kuunnella nyt teini-ikänsä musiikkia 30-vuotiaana! Eihän siitä sitten seurannut mitään muuta kuin että lopulta en kuunnellut sitäkään.

Viimeiset kuusi päivää ovat kuitenkin avanneet silmiä. Tai korvia. Kaksi tapausta osaan nostaa esiin.

Viime sunnuntain aamuna kävelin kotiovestani ulos kadulle heti suihkussa käytyäni. En ollut syönyt mitään tai juonut edes aamukahvia, menin vain. Aurinko paistoi, oli jotenkin utuista. Tapahtui niin ihmeellisesti, että nostin korvilleni nappikuulokkeet, ja sitten aloin niiden välityksellä kuunnella Augustinesin tänä vuonna ilmestynyttä levyä Augustines. Se on yksi parhaista tänä vuonna ilmestyneistä levyistä.

Tänään kuuntelin kotonani Weezerin uusinta levyä Everything Will Be Alright in the End. Aurinko paistoi parvekkeen avoimesta ovesta. Tapahtui niin ihmeellisesti, että levy tuntui todella kauniilta – eikä kaunis ole koskaan ollut se sana, jonka olen ensimmäisenä yhdistänyt Weezeriin. Tämäkin levy on yksi parhaista tänä vuonna ilmestyneistä levyistä.

Musiikin unohtaminen on ehkä vähän sama kuin se, että unohtaa olevansa olemassa. Päivät vain menevät joitain töitä tehdessä, jos kohta niitäkään, eikä mikään ihmeellisemmin tunnu. Sitten kun yhtäkkiä käsillä onkin jokin maailman paras laulu, jota aiemmin ei ole kuullut, tuntuu kuin kaikki jotenkin purskahtaisi äkisti. Jokin tuntuu joltain.

Ja sehän on vain tosi siistiä.