Ridiculous marching band started playing

Tehdäänpä heti selväksi, että pidän festivaaleista. Viime maanantaina osoittautui kuitenkin, että karnevaali ei ole festivaali. Karnevaalissa kadut olivat täynnä roskaa. Karnevaalissa soi tanssittavaksi kutsuttu mäiskemusiikki. Puhelut eivät menneet perille, eivät tekstiviestit liioin. Ajattelin kohdata ainakin kolme ihmistä, mutta lopulta en kohdannut ensimmäistäkään, en ainakaan sellaisella tavalla, jolla kohtaamiset nyt haluan ymmärtää. Laveassa mielessä kohtasin tuhansia ihmisiä, mutta niin laveasti ajateltuihin kohtaamisiin en ollut ollenkaan valmis.

Olin matkustanut karnevaaliin kaupungin toiselta laidalta puolimyönteisin odotuksin, mutta poistuin paikalta täyskielteisin ajatuksin. Karnevaalin mieleenpainuvin hetki oli ihmistungoksen äärimmäisyyden hetkellä mieleen tullut pohdinta, että mitäpä jos tämä tilanne tästä laukeaisi täysinäiseksi joukkopaniikiksi (mikä sillä hetkellä ei tosiaankaan ollut järin kaukana), mistä ajatus luontevasti kävi kahden sekunnin verran siinä, onko minua vielä huomenna.

Oli.

Lopulta onnistuin lähtemään kotiin, kävelemään ohi suljettujen metroasemien ja lopulta yhdelle avoinna olleelle. Heti kun ympäröivä melu salli, asetin korviini kuulokkeet ja aloin kuunnella pelkkää Elliott Smithiä. Siksi, että olin eksynyt, väsynyt ja pettynyt eikä tehnyt mieli yrittää olla muuta.

Tuli olo, että on ihan ookoo olla pitämättä karnevaaleista. Menin kotini lähellä sijaitsevaan pubiin katsomaan jalkapalloa, eikä usean setämäisen hahmon seura ole ehkä koskaan tuntunut yhtä miellyttävältä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.