Poika, joka omisti päähineen

Olin äsken Espanjassa noin viisi päivää. Siellä ei ole minun mielestäni koskaan tehty mitään kovin kiinnostavaa musiikkia, mutta ei se mitään. En minä ollut Espanjassa musiikin takia.

Olin Espanjassa siksi, että siellä oli salibandyturnaus. Minä pelaan salibandya, vaikka kaikki coolit tyypit pelaavat esimerkiksi jalkapalloa. Minä pelaan salibandya, vaikka en omista puuhelmiä tai hyppyritukkaa. (Väsynyt klisee, tiedän tiedän tiedän.) Sen sijaan omistan lippalakin.

kiekko-espoo

Kivikova, kivikova Kiekko-Espoo.

Itse asiassa olen omistanut elämässäni kaksi tuollaista lippalakkia, mutten samaan aikaan. Ensimmäisen unohdin junan hattuhyllylle, koska kun olin lapsi, minusta oli ihan sopivaa sijoittaa hattu junan hattuhyllylle. Ja vaikka ei ollut ihan sopivaa unohtaa hattua sinne, unohdin silti. Se tuntui vähän ikävältä. Tapahtui kuitenkin niin, että sain uuden, samanlaisen lippalakin, ja asiat olivat taas hyvin. Sittemmin olen miettinyt, että moisen lakin käyttäminen esimerkiksi 90-luvun järvenpääläisessä koulussa tuntui silloin paljon paremmalta idealta kuin se oikeasti oli. Niinä aikoina ei nimittäin ollut Järvenpäässä soveliasta kannattaa kuin Jokereita, tai ehkä TPS:ää, jos nyt jokin muu joukkue kuin Jokerit piti olla. Minä toivoin aina, että Kiekko-Espoo voittaa, mutta paineen alla olin Jokerien kulissikannattaja, koska lapset ovat heikkoja ja ilkeitä.

Löysin hatun uudestaan, kun kävin Suomessa pari viikkoa sitten. Vähäeleisesti sijoitin laukun rinkkaan. Sitten, kuin salamaniskusta, tai oikeastaan ihan jollain muulla tavoin, mieleeni tuli, että käyttäisin lakkia Espanjan-reissulla. Sillä Espanjan-reissulla, joka juuri päättyi, sillä salibandyreissulla. Ajattelin, että lakin käyttäminen olisi sopivaa. En missään vaiheessa ajatellut, että se olisi normaalia. Kun aloitin matkan kohti lentokenttää kulkemalla itälontoolaisia katuja, minusta kieltämättä tuntui vähän oudolta, muttei enää sen jälkeen, kun oudolta tuntuminen oli lakannut. Kysehän oli lippalakista. Ihmiset käyttävät lippalakkeja.

Lippalakki oli menestys, ainakin sikäli, ettei takaraivon kohdalla oleva merkittävästi vuosien varrella heikentynyt kiinnitysmekanismi hajonnut lopullisesti vaikka pääni on isompi kuin silloin joskus ja tukka eräällä tavoin isontaa sitä entisestään. Lippalakki oli menestys myös sikäli, että minusta tuntui hetkittäin peräti trendikkäältä.

Elämme nimittäin nykyaikaa. Aikaa, jona Kiekko-Espoo ja Kiekko-Espoo-lippalakit voisivat olla – toisin kuin 90-luvulla – muotia. Aikaa, jona Alivaltiosihteeri-yhtyeen laatiman kappaleen otsikko Tää aika muistuttaa 90-lukua voisi olla – aivan kuten 90-luvulla – validi.

TÄHÄN JOKU UPOTUS JOS TOI BIISI LÖYTYY SPOTIFYSTA TAI YOUTUBESTA

Nokkelimmat varmaan jo arvaavatkin, ettei löytynyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.