Perfect heartache

Puhutaanko vähän ihmissuhteista? Välillä ihmissuhteet tulevat nimittäin mieleen. Minä ajattelen ihmissuhteita paljon. Ja ihmisiä. Sellaisia asioita ajatellessaan tuntee elävänsä. Joskus sellaisia asioita ajatellessaan tuntee kuolevansa.

En tiedä, miten ikä liittyy tässä yhteydessä mihinkään, mutta sanonpa silti täyttäväni noin kolmen viikon päästä 30 vuotta. 30-vuotiaana ihminen on ehtinyt nähdä kaikenlaisia asioita, esimerkiksi kaikenlaisia ihmissuhteita. Jopa minä olen ehtinyt. Tykkään ajatella, että kaikki ihmisten väliset suhteet ovat ihmissuhteita. Muutenhan termissä ei olisi järkeä. Tietysti ihmissuhteissa on myös eroja; toiset ovat laadultaan toisia voimallisempia.

Joitain ihmissuhteita tavataan kutsua seurusteluksi. Minä olen elämässäni seurustellut kolmesti: 16-vuotiaana, 17-vuotiaana ja 21-23-vuotiaana. Tänä vuonna edellisestä seurustelemiskerrastani tulee kuluneeksi seitsemän vuotta.

Niiden miltei seitsemän vuoden aikana elämäni on ollut hyvää. Niiden vuosien aikana olen alkanut käydä yksin ulkomailla matkustamassa. Niiden vuosien aikana olen alkanut tehdä musiikkia levymitassa. Niiden vuosien aikana olen alkanut soittaa keikkoja. Niiden vuosien aikana olen muuttanut Helsingistä kahdesti ulkomaille. Mutta niiden vuosien aikana en ole seurustellut. En minä ole sitä päättänyt, en ainakaan ihan kokonaan, niin on vain tapahtunut. Välillä minä mietin, miksi.

Ei seurusteleminen tietenkään ole minusta mikään itsetarkoitus. Ei se määritä ihmistä tai ihmisen onnistumista elämässään, tykkään sanoa, jos asia sattuu tulemaan puheeksi, ja sitten lausutoon saa vastaukseksi synkronoitua nyökytystä. Seurustelu vain on siitä jännää, ettei sitä aloiteta sormia napsauttamalla, paitsi niissä tilanteissa, joissa sormien napsauttamista on edeltänyt sarja kaikenlaisia paljon merkityksellisempiä tapahtumia. Ennen seurustelua voi esimerkiksi tapailla.

Tapaillut minä kyllä olen näiden viime vuosienkin aikana, mutta jo sellaiseen yltäminen vaatii kosolti. Muun muassa sattumaa. Täällä Lontoossa minä en ole tapaillut ketään, mutta toisaalta elämä on ollut hyvää, on tosiaan ollut. Samalla elämä on ollut vain elämää. Siinä on se hyvä juttu, että murheet eivät ole olleet suuria ja paniikkikohtaukset ovat pysyneet poissa. Silti on tuntunut vähän siltä, että voi kunpa voisi taas tuntea semmoista kunnollisenkaltaista sydäntuskaa (kuten allaolevan laulun otsikossa), koska jollain hyvin oudolla tavalla sydäntuskaa kaipaa.

Ei sydäntuskan kaipaaminen silti taida kertoa mistään muusta kuin siitä, että on päässyt unohtamaan, miltä sellainen tuntuu. Tänään minä kävelin metroasemalta kotiini puolenyön jälkeen kaatosateessa (tietysti kaatosateessa, ja vaikka sellaista ei ole ollut täällä aikoihin, juuri tänä nimenomaisena yönä oli, sattuvaa kyllä) ja sain itseni kiinni itkemästä. Sitten aloin miettiä, milloin olin itkenyt viimeksi. Ei tullut mieleen.

Aiemmin saman päivän aikana olin kohdannut ihmisen, jota en ollut koskaan aiemmin kohdannut, ja minusta se oli kivaa. Illalla ihminen viestitti. Ehkä kaatosade oli alkanut juuri silloin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.