Marraskuista Helsinkiä romantisoi siitä vieraantunut

Tai mistä minä tiedän. Minusta tuntuu, että romantisoin Helsinkiä ihan kuukaudesta riippumatta. Tuntuu, ettei Lontoossa kulu päivääkään ilman Helsingin ajattelemista. Ajattelen Helsinkiä, kun Lontoossa paistaa aurinko ja kun Lontoossa ei paista aurinko. Ajattelen Helsinkiä, kun Lontoossa on yli kymmenen astetta ja kun alle. Ajattelen Helsinkiä, koska minusta tuntuu, että haluaisin pian asua siellä taas.

No, se on sivujuonne. Pääjuonne on tässä nyt se, että kävelin eilen 20 minuutin matkan isoon kauppaan, joka myy esimerkiksi ruokaa. Ostin kaupasta ruokaa. Kävellessäni kohti kauppaa näpertelin puhelintani, mutta en suinkaan kohmeisin sormin, koska marraskuinen Lontoo ei ole marraskuinen Helsinki, aivan samalla tavoin kuin Lontoo ei ole Helsinki. Kaupunkien välillä on eroa vähän yli 1800 kilometriä, sanoo Tinder.

No, se on sivujuonne. Pääjuonne on tässä nyt se, että kävellessäni näpertelin puhelintani siksi, että laadin Spotify-soittolistaa. Minulla ei ollut pienintäkään aikomusta kuunnella mitään musiikkia albumimitassa. Halusin jotain, jonka voi panna harmittomasti shuffle-tilaan. Samaan aikaan halusin, että se jokin, jonka voi harmittomasti panna shuffle-tilaan, olisi Absoluuttisen Nollapisteen esittämää.

No, se on sivujuonne. Ei maar’ (tai ei Marr, kuten olen joskus mainion seuramiehen ominaisuudessa lausunut). Se ei ole sivujuonne. Soittolista, jolle annoin nimeksi absoluuttinen nollapiste, joka siis on kirjoitettu minulle epätyypillisesti pienillä kirjaimilla koska en koskaan ajatellut tehdä tästä soittolistasta millään tapaa julkista (mutta koska tähän blogiin pitää tuottaa sisältöä, piti turvautua tämänkaltaisiin hyvinkin äärimmäisiin keinoihin), sisältää Absoluuttisen Nollapisteen kahdeksan ensimmäisen pitkäsoiton kaikki kappaleet ja lisäksi parhaat kappaleet Sortovuodet-kokoelmalevyn ykkös-cd:ltä (koska kakkos-cd pitää sisällään vain livenä esitetyn Suljettu-levyn, enkä minä lukeudu levyille tallennettujen live-esitysten isoihin ymmärtäjiin).

Kaupasta palatessani minä sitten kuuntelin soittolistaa shuffle-asetus päälle kytkettynä suurella mielihalulla. Vain hetkeä aiemmin olin kaupassa hivenen ärtynyt, koska olisin halunnut ostaa itselleni matkaevääksi patukan, missä epäonnistuin, koska en löytänyt patukkahyllyä. Kone arpoi korviin kappaleen Rarmos Ybrehtar. Kuljin kuusikaistaisen tien viertä. Patukattomuudessani tungin käteni kauppakassiin ja otin sieltä omenan. Hanattomuudessani – vain harva on pessyt omenaa moottoritien kaltaisen väylän varressa – en pessyt omenaa vaan söin sen välittämättä bakteereista. Mitä seurasi? Seurasi 24 tuntia elossa pysymistä ilman minkääntyyppisiä ongelmia.

Nauttikaa.

2 kommenttia

On taas se aika vuodesta – (melkein) 11 vuotta Elliott Smithin kuolemasta

Ylihuomenna se tapahtuu taas: Elliott Smithin kuolemasta on tullut kuluneeksi yksi vuosi lisää. Tähän aikaan vuodesta Elliott Smithistä kirjoittamisesta on näemmä muodostunut minulle perinne: kaksi vuotta sitten kirjoitin eräällä toisella alustalla noin ja vuosi sitten tällä näin vuosi sitten en näemmä kirjoittanutkaan aiheesta mitään.

Syy sille, että olen asian kanssa tällä kertaa näinkin rutkasti eli peräti kaksi päivää etujassa, on se, että menen tänään katsomaan elämäni ehkäpä ensimmäistä tribuuttikeikkaa. Koska en tokikaan koskaan päätynyt näkemään Elliott Smithiä esiintymässä – en tainnut edes tietää koko tyypistä, kun hän vielä eli – pitää nauttia korvikkeesta Lontoon Brixtonissa.

Koska olen kömpelöiden aasinsiltojen ystävä, voin kertoa aiemmin tänään, eli juuri nyt, olevani jalkapallostadionilla, jonka lähin metroasema on nimeltään White City. White City mainitaan Elliott Smithin kappaleessa Bled White. Laulu ei varsinaisesti ole elliottmainen, mutta se on silti – tai ehkä juuri siksi tai siitä huolimatta tai miten nyt ikinä – yksi suosikeistani. Kun kuulin laulun ensi kertaa, ajattelin, että se kuulostaa aivan Death Cab for Cutielta, ja sen jälkeen ajattelin, että itse asiassa Death Cab for Cutie kuulostaa tältä. Asiat ja musiikintekijät tärkeysjärjestykseen.

XO on ehkä Elliott Smithin paras levy, samaan aikaan lohduton ja toiveikas ja koko ajan kaunis.

Ei kommentteja

Islanti on niin ihana, että korvissa surisee

Islannin jalkapallomaajoukkue poistui eilen Laugardalsvöllur-kotistadioniltaan Reykjavikissa hymyssä suin.

Islannin jalkapallomaajoukkue poistui eilen Laugardalsvöllur-kotistadioniltaan hymyssä suin.

Maailma on tullut sellaiseen pisteeseen, että televisioruutu Lontoon Shoreditchissa sijaitsevassa portugalilaishenkisessä pöytäjalkapallo- ja jalkapallobaarissa voi näyttää 23:a reykjavikiläisellä nurmikolla juoksentelevaa miestä, joista kunkin suusta nousee höyryä.

Tyhmempi luulisi, ettei missään ole mitään järkeä. Viisaampi ymmärtää, että kaikessa on paljonkin. Television ruutu nimittäin näytti jalkapallon EM-karsintaottelua, jossa Islanti kohtasi kotikentällään kesäisen MM-pronssimitalistin, Hollannin. Se, mikä ennen olisi ollut oranssipaitaiselle lajin mahtimaalle rutiininomainen vieraspeli jalkapallokääpiötä vastaan, on nykyään oranssipaitaiselle lajin mahtimaalle aivan hemmetin vaikea vieraspeli jalkapallossa etevää joukkuetta vastaan.

Niin hemmetin vaikeaa oli Hollannilla eilenkin, että Islanti voitti 2-0. Eilistä ennen Islanti oli voittanut ensin kotonaan Turkin 3-0 ja sitten vieraskentällä Latvian samoin lukemin. Viime kesän MM-kisoihin pyrkiessään Islanti ylsi jatkokarsintoihin, joissa se kuitenkin hävisi Kroatialle. Tämä kaikki on sellaista, josta Suomen jalkapallomaajoukkue on voinut valitettavasti vain haaveilla. Milloin Suomi on voittanut oikean jalkapallon suurmaan samalla tavoin kuin Islanti eilen Hollannin? Ei kutakuinkaan koskaan. Milloin Suomi on saanut peleistään yhtä monta hyvää tulosta peräjälkeen? Ei kutakuinkaan koskaan. Milloin Suomi on ollut MM-jatkokarsinnassa? Ei koskaan. Lupaavista tämän vuosituhannen Saksa-otteluistakin on ollut tuloksina vain tasapelejä.

Ei silti mennä syvemmälle. Minusta Suomen nykyinen jalkapallomaajoukkue on ihan kiva. Islanti vain on parempi. Se urheilupuheesta. Kaikkein eniten haluaisin kiinnittää huomioni siihen, että Islannin joukkueen kapteeni Aron Gunnarsson näyttää viikingiltä.

Tämä islantilaisen jalkapallon varsin äkkinäinen nousu on saanut taas viehtymään maasta vähän lisää. Kuten aivan varmasti ihan kaikki maailman ihmiset, liitän Islantiin mystiikkaa. Sehän on etäinen, historiallisesti maantieteellisistä syistä eristynyt ja vulkaaninen saarivaltio, jonka ihmiset ovat kauniita ja puhuvat muinaisnorjaa.

On selvää, että sinne pitäisi päästä.

Lisäksi Islannista tulee musiikkia, kuten Sigur Rós. Olenkin riemulla seurannut, että yhtyeen Islannin jalkapallomaajoukkueelle lanseeraama Með suð í eyrum við spilum endalaust -taktiikka on alkanut kantaa hedelmää, joita tosin Islannin luonnossa kasvaa rajallisesti. Saarihan on lähtökohtaisesti puuton.

 

2 kommenttia

Kaikki oli mitäänsanomatonta, kunnes joku romantisoi Itä-Lontoon

augustines cruel city

Olen joskus perin kyllästynyt Lontooseen. Kaikki näyttää jokseenkin hahmottomalta ja persoonattomalta. On kuin Lontoo olisi kaupunki aivan vailla identiteettiä vain siksi, että se on niin iso. On kuin Lontoo olisi kaupunki, joka on ainutlaatuinen vain siksi, että se on niin iso.

Viimeksi viime viikolla päädyin ajattelemaan, ettei Lontoolla ole minulle erityisemmän suurta merkitystä, että se nyt vain on kaupunki muiden joukossa ja paikka, jossa olen sattunut asumaan. Kuten kaikki joskus jossain asuneet kuitenkin tietävät, paikoilla on väliä. Sain asiasta viime viikolla suorastaan pistävän muistutuksen, kun etsiskelin Augustinesin uuden levyn kappaleita edelliseen blogimerkintääni upotettavaksi. Ajattelin upottaa sinne Augustinesin tänä vuonna ilmestyneen Augustines-levyn kakkosraidan Cruel City, mutta kun näin videon, tulin toisiin ajatuksiin. Video – poikkeuksellista kyllä – osoittautui sellaiseksi, että se ansaitsee ihan oman tekstinsä, ja se teksti on tämä tässä näin.

Video alkoi, ja ensimmäisessä kuvassa näkyi joki, ja joen taustalla näkyi jokin kirkko. Tunnistin alle sekunnissa, että nyt on kyseessä Thames ja St. Paulin katedraali, ja yhtäkkiä sydän jotenkin hyppäsi. Tämä oli ensimmäinen merkki. Sekä Thames että St. Paulin katedraali ovat asioita, joilla ei ole missään vaiheessa ollut minulle erityisempää merkitystä, mutta yhtäkkiä olikin. Minusta kai alkoi tuntua, että tämä video on nyt suunnattu juuri minulle, eikä kukaan muu voi sitä samalla tavalla ymmärtää.

(Tietenkin voi. Silti sanon, että jos en nyt asuisi siellä missä asun, sydän ei olisi edelläkuvaillusti hypännyt. Olihan asiassa tietysti ollut sekin puoli, että kappaleen nimi Cruel City oli heti tuonut mieleeni juuri Lontoon, ja olin kuunnellut kappaletta Bow Roadin varressa nappikuulokkeista auringonpaisteessa sunnuntaiaamuna puolitoista viikkoa sitten.)

Video etenee taksi- ja taksikuskiteemalla. Avauskohtaus sijoittuu ilmiselvästi London Bridgen viereen joen rantaan, ja jo se oli minulle jotain, mutta se, mitä seurasi sen jälkeen, oli minulle vielä enemmän. Taksi alkaa nimittäin kulkea kohti itää. Tännepäin. Katselin suu auki ja miltei itku kurkussa kaikkia niitä rumina pidettyjä sodan jälkeen rakennettuja 20-kerroksisia betonimöhkäleitä, joissa asuu eurooppalaisella mittapuulla aika köyhää porukkaa ja Shadwellin asemaa ja monia tunnistamattomia mutta silti ilman muuta itälontoolaisia paikkoja.

Niin paljon kuin olinkin ajatellut, ettei Lontoolla ole minulle suurempaa väliä, tämän videon katsomisen aiheuttaneet reaktiot taitavat sittenkin todistaa muuta. Tämän videon katsomisen jälkeen Itä-Lontoon kadut ovat tuntuneet vähän kauniimmilta. Nyt saatamme kuitenkin ajelehtia vähän vaarallisille vesille. Ihmiset täällä tuskin ovat köyhiä siksi, että newyorkilaisyhtye voi tehdä siistin visualisoinnin poplaululleen, tai siksi, että voin kulkea kaduilla nappikuulokkeet korvissa ja unohtaa kaiken.

Silti Augustinesin video onnistui tekemään jotain sellaista, jota olen vähän kaivannut: romantisoimaan Itä-Lontoon. Hyvä niin.

Itse kappalekin on erinomainen, samoin koko levy.

Ei kommentteja

Siitä, miksi musiikinkuuntelu loppui ja miksi se alkoi uudestaan

nuotti

Minulla on musiikkifanaatikon maine, mikä tietysti ei ole ihme. Minua voi – aivan perustellusti – pitää esimerkiksi musiikkibloggarina ja musiikintekijänä ja tietyssä määrin myös musiikin kuuntelijana. Jos kuitenkin kuvitellaan tässä nyt heti välittömästi saman tien semmoinen tilanne, että olisitte seuranneet musiikinkäyttökäyttäytymistäni elokuun loppupuolen ja syyskuun ajan, olisitte ehkä havainneet, että musiikkibloggari minä olen vain aivan satunnaisesti, musiikintekijä koko lailla harvoin ja musiikin kuuntelija noin kaksi prosenttia normaalin ihmisen arjessa musiikin kuuntelemiseen soveltuvasta ajasta.

Lyhyemmin ilmaistuna: en ole juuri kirjoittanut musiikista, en ole juuri tehnyt musiikkia enkä ole juuri kuunnellut musiikkia. Viime päivien aikana olen alkanut havahtua asiaan ja pohtia, mistä moinen johtuu.

No, ensinnä on ongelmallista, etten ole löytänyt mitään uusia musiikintekijöitä tai uutta musiikkia oikein ollenkaan. Raadollisempaa on ehkä vielä se, etten ole kovin kovaa yrittänytkään. Kun yrittää, pettyy melkein aina. Suurin osa musiikista ei vain kosketa. Siinä piilee musiikin taika. Kun se koskettaa, se koskettaa kovaa, ja oivallisten bändien löytäminen nyt vain vaatii toisinaan vaivaa. Pitää upottaa kädet paskaan (kuten joku joskus jollain Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan luennolla kuvaili akateemisen tutkimuksen tekoa). Tai korvat. Joskus sitten löytää sattumia, mitä voisi verrata vaikkapa vessakäyntiin päivänä, jona on niellyt puolukan. Toisin kuin moni muu ravinto, puolukka ei ihmisen läpi kulkiessaan muunnukaan tunnistamattomaksi ruskeaksi mössöksi vaan pysyy pienenä punaisena pallona. Ehkä en ole löytänyt musiikkia siksi, että ihmiset syövät liian vähän puolukoita.

Nykyaika on siitä jännittävää, että internet tarjoaa oikein paljon mahdollisuuksia musiikin kuuntelemiseen ilman että tarvitsee astella levykauppaan tai muistaa kanavien taajuuksia. Tai edes kanavia. Spotifyssa on niin paljon kaikkea, että sitä tekisi mieli kutsua ihan runsaudensarveksi. Ja miksipä en kutsuisi? Spotify on runsaudensarvi. Nyt sekin on sanottu. Musiikin paljous voi kuitenkin sokaista. Tai tehdä kuuroksi. Aivan kuten isot kaupungit tuntuvat hengästyttäviltä ja ihan liian vaikeilta vain siksi, että mahdollisuuksia on melkein rajattomasti, myös Spotify tuntuu joskus hengästyttävältä ja ihan liian vaikealta vain siksi, että mahdollisuuksia on melkein rajattomasti. Sellaisen edessä ihminen – ja tässä kohtaa lasken esimerkiksi itseni ihmiseksi – passivoituu. Ei tule mentyä Spotifyhin. Ei tule poistuttua asunnosta. Ei tule otettua kitaraa esiin. Ei sieltä kuitenkaan mitään musiikkia löydy eikä ulkona kuitenkaan ole mitään jonka tekeminen olisi mukavampaa kuin kotona jouten oleminen eikä kitaraa soittamalla voi kuitenkaan parantaa maailmaa tekemällä maailmaan aiempaa parempia kappaleita. Olisi silti valheellista syyttää tilausmuotoista Spotifyta musiikin kuuntelemisen lopahtamisesta – aloitinhan esimerkiksi musiikkiblogini aikoina, joina levyjen ostamiseni oli jo hiipunut huomattavasti (ei nyt ihan nykyiselle tasolleen, mutta kuitenkin) ja striimaus (jolle nyt ei vain taida olla parempaa suomenkielistä sanaa) oli oleellinen osa elämää.

Sijainnillakin on epäilemättä vaikutusta. Kun asuin Helsingissä, minulla oli isot kaiuttimet. Musiikki kuului tilassa. Täälläkin on kyllä jonkintyyppiset kaiuttimet, mutta johtojen kanssa äheltäminen vaatii vaivaa. Tiedättehän. Sitä samaa vaivaa, jonka vaatisi ulkoisen kovalevyn kiinnittäminen tietokoneeseen ja tiedostojen siirtely ja valokuvien siirtäminen koneelle ja muu sellainen, joka vie korkeintaan kaksi minuuttia mutta jota ei tule aloitettua kuitenkaan. Kaiutinjohdon kiinnittäminen koneeseen vie minulta alle kaksi minuuttia, sikäli etevä olen. Silti suhtaudun siihen kuin mihinkin puhdetoimeen.

Ennen tätä ehkä puolitoista kuukautta sitten alkanutta musiikillisesti passiivista vaihettani kuuntelin vanhoja suosikkiyhtyeitäni, tai lähinnä Manicsia. Se oli pahasti oireellista. Kuunnella nyt teini-ikänsä musiikkia 30-vuotiaana! Eihän siitä sitten seurannut mitään muuta kuin että lopulta en kuunnellut sitäkään.

Viimeiset kuusi päivää ovat kuitenkin avanneet silmiä. Tai korvia. Kaksi tapausta osaan nostaa esiin.

Viime sunnuntain aamuna kävelin kotiovestani ulos kadulle heti suihkussa käytyäni. En ollut syönyt mitään tai juonut edes aamukahvia, menin vain. Aurinko paistoi, oli jotenkin utuista. Tapahtui niin ihmeellisesti, että nostin korvilleni nappikuulokkeet, ja sitten aloin niiden välityksellä kuunnella Augustinesin tänä vuonna ilmestynyttä levyä Augustines. Se on yksi parhaista tänä vuonna ilmestyneistä levyistä.

Tänään kuuntelin kotonani Weezerin uusinta levyä Everything Will Be Alright in the End. Aurinko paistoi parvekkeen avoimesta ovesta. Tapahtui niin ihmeellisesti, että levy tuntui todella kauniilta – eikä kaunis ole koskaan ollut se sana, jonka olen ensimmäisenä yhdistänyt Weezeriin. Tämäkin levy on yksi parhaista tänä vuonna ilmestyneistä levyistä.

Musiikin unohtaminen on ehkä vähän sama kuin se, että unohtaa olevansa olemassa. Päivät vain menevät joitain töitä tehdessä, jos kohta niitäkään, eikä mikään ihmeellisemmin tunnu. Sitten kun yhtäkkiä käsillä onkin jokin maailman paras laulu, jota aiemmin ei ole kuullut, tuntuu kuin kaikki jotenkin purskahtaisi äkisti. Jokin tuntuu joltain.

Ja sehän on vain tosi siistiä.

Ei kommentteja

Urheilulauluja: HJK:n kannatussävelmä on käännösiskelmä, joka kuulostaa siltä kuin sotilassoittokunta versioisi Beatlesia

hjk

Jalkapallon Englannin Valioliigassa pelaavalla Chelsealla ja jalkapallon Suomen Veikkausliigassa pelaavalla HJK:lla on paljon yhteistä: molemmat pelaavat pääsarjassa, molemmat ovat omissa maissaan suurseuroja, molempien seurojen paidassa on sinistä (Chelsealla enemmän, HJK:lla vähemmän) – ja molempien joukkueiden kannatussävelmä on sama.

Chelsean Blue Is the Colour julkaistiin helmikuussa 1972 ennen joukkueen (lopulta tappiollista) esiintymistä Englannin liigacupin loppuottelussa, ja yhä vielä näinä päivinäkin laulu on Chelsea-lauluista kaikkein tunnetuin. Laulun äänitetyn version esitti Chelsean silloinen joukkue.

Helsingin Jalkapalloklubi oli niin kutsutusti haaskalla heti seuraavana vuonna – onhan Suomi aina tunnettu käännösiskelmien luvattuna maana. HJK:n pelaajisto äänitti laulusta oman, suomenkielisen versionsa, jonka nimi on HOO-JII-KOO (nykyään laulu tunnetaan paremmin nimellä Taas kansa täyttää) ja johon sanat oli laatinut Vexi Salmi.

Yhä näinä päivinä sekä Chelsean että HJK:n kotiotteluissa kaiuttimet päästävät ilmoille tätä samaa tunnussävelmää.

Yhtäläisyydet alkavat kuitenkin loppua tähän. HJK:n versiointi Chelsean laulusta nimittäin kuulostaa siltä kuin 40-lukulainen sotilassoittokunta versioisi Beatlesia. Kappale on sama, mutta vain alkuperäisversio onnistuu olemaan ajaton sillä tavoin kuin vain popkappale voi olla.

Blue Is the Colourin rytmi on tamppaava. Rummut ovat ihan oikeat rummut, samankaltaiset, joita laulun brittiläisillä aikalaisäänitteilläkin saattaa kuulla. Rokkirummut. Aivan kuten David Bowien taustabändillä nyt vaikka esimerkiksi. Puhaltimet ehkä ovat tietyntasoinen kaiku menneestä, mutta kyllä tuolla on kitaraakin käytetty. Blue Is the Colour on ilmiselvästi laulu, jonka taustalla soittaa popyhtye. Se on brittiläinen popkappale par excellence, jos tällaisen ranskankielisen ilmaisun käytön hivenen yliyrittämishenkisesti sallitte.

HOO-JII-KOO taasen kuulostaa soittokuntamusiikilta – ehkä eniten siksi, että se on soittokuntamusiikkia. Voi suorastaan kuvitella, miltä näyttää lautasia yhteen lyövä tyyppi takarivissä, kun kaikki soittokunnan 30 tyyppiä ovat astelleet muodostelmassa keskiympyrään aivan liian seremonialliset vaatteet yllään. HOO-JII-KOO oli näistä kahdesta laulusta se, jonka olen kuullut ensimmäisenä, ja kun kerran joskus muutama vuosi sitten kohtasin Chelsean kannatuslaulun, silmäni pullistuivat hämmästyksestä (eivät oikeasti pullistuneet – silmäthän pullistuvat vain fiktiossa kuten piirretyissä). Siihen hetkeen asti olin tosiaankin luullut, että nyt puhutaan historiallisesta laulusta, jostain, joka on peräisin esimerkiksi 30-luvulta. Mutta ei. Tämä on peräisin 70-luvulta, vaikka oikeastaan mikään ei versioinnissa siihen viittaa.

Paitsi tietysti se, että suomalaisessa urheiluseuralaulujen historiassa on aina luotettu tämänkaltaisen mielikuviltaan vanhanaikaisen soitannan nimeen. Suomalaisten urheiluseurojen tunnussävelmät eivät useinkaan ole turhalla aikalaisuudella pilattuja. Mieluummin on pyritty historialliseen, tai ainakin pseudohistorialliseen.

Ehkä on vain hyväksyttävä, että vuoden 1973 Suomi ei ollut aivan laajassa mitassa popmaa. Soittokuntamusiikki humppapoljennolla on aina ollut Suomessa puhdasoppiseen urheiluun sopivinta musiikkia, eikä tämän tarvitse olla niinkään moite kuin vilpitön huomio.

On silti hienoa, että HJK:lla on oma laulu, eikä edes haittaa, että laulu on lainattu. Kun se soi ennen aloituspotkua, yleisö tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Seuraavan kerran laulun voi kuulla Helsingin Töölössä tänään, kun HJK pelaa historiansa ensimmäisen Eurooppa-liigan lohkovaiheen kotiottelun.

Laulun kuullessaan voi helpommin uskoa, että HJK on 107-vuotias seura. Laulu vain sattuu kuulostamaan vanhemmalta kuin se edes on.

Eurooppa-liigan ottelu HJK-Club Brugge tänään torstaina 2.10. kello 22.05 Helsingin Sonera-stadionilla.

 

Ei kommentteja