Tärkeintä on olla teiden päällä

Elämässäni on tapahtunut muutoksia. Varsinkin elämäni sijainnissa on. Tänä yönä elämäni sijaitsee Puolassa länsi-itä-suuntaisesti. Tie on perin pimeä, kello on varttia vaille viisi alkuillasta ja ikkunan takana vilisee valikoima havupuita. Tie on mallia moottori-, kello mallia kännykän näytöstä katsottava ja ikkuna mallia linja-auton.

Elämäni isoin muutos on epäilemättä se, etten enää asu Lontoossa. Lopetin semmoisen homman toissa päivänä nousemalla linja-autoon, joka ajoi tunnelin läpi kulkevaan junaan, junasta ulos ja edelleen Berliiniin. Berliinissä – ihana kaupunki, muuten – viivyin kolmisenkymmentä tuntia, sitten jatkoin, ja tässä minä nyt sitten parhaillaan jatkan. Määränpääni on Helsinki, missä olen torstai-iltana, runsaan kahden vuorokauden päästä. Sitä ennen käyn elämäni ensimmäistä kertaa Liettuassa siten, että teen käyntini aikana muutakin kuin bensa-aseman huoltorakennuksen takaseinään kusemista. Tämä on jännittävää.

Minulta on toki kysytty useasti, miksi harjoitan tällaista perseenkäyttöä (kaksi 18-tuntista ja yksi 9-tuntinen bussimatka ja kahden tunnin lauttasiirtymä) keskellä tammikuuta. Eikö Helsinkiin mene lentojakin? Eikö tämmöinen reissu kannattaisi tehdä kesällä? No, Helsinkiin menee lentoja, mutta lentäminen ei nyt sattunut kiinnostamaan, ja nyt, kun oli siirtymälle tarve, ei sattunut olemaan kesä. Lisäksi halusin nähdä teitä ja paikkoja.

Toki tähän kuluu vähän enemmän rahaa ja paljon enemmän aikaa, mutta eihän ajan kulumisessa ole mitään vikaa. Kun kulkee yksin – siis ilman esimerkiksi kavereitaan ja ystäviään – pitkin tuntemattomia pitkiä teitä, ehtii ajatella kaikenlaista ja ehtii järjestää päätään yli sadan kilometrin tuntinopeudessa. Mennään eteenpäin. Voi saada ideoita. Voi pakahtua. Voi muistaa, kuinka jokin tietty levy on tosi loistava.

Tai sitten voi kuunnella jotain uutta, kuten esimerkiksi Belle & Sebastianin uutta levyä Girls in Peacetime Want to Dance, joka on juuri nyt ennakkokuuntelussa NPR:n sivuilla. Tällaiseen toimeen tarvitsee toki internet-yhteyden, mutta tässä bussissa on sellainenkin.

Ei kommentteja

Joulukalenteri: Helsinkiläinen indieyhtye nousi kansainvälisen listan kärkeen!

joulukalenteri_9

Vuoden loppupuolella tavataan laatia kaikenlaisia vuoden parhaat -listoja. Minäkin olen aina halunnut tehdä sellaisia, mutta yleensä kuuntelen niin kovin vähän uutuuslevyjä, että on vaikeaa saada päähänsä edes kymmentä, puhumattakaan, että niitä kaikkia olisi kuunnellut ihan ajatuksen kanssa ja tosissaan. Etenkin tänä vuonna uutuuslevyjenkuuntelemisrintamalla on ollut vähän vaikeaa. Syksyn aikana musiikin kuunteleminen – soittaminenkin – on jäänyt joinain viikkoina melkein kokonaan. Esimerkiksi metrossa on monesti tehnyt enemmän mieli kuunnella, millaista kieltä kukakin vastapäätäistuja puhuu. Ei ole tehnyt mieli työntää nappikuuloketta korva-aukkoon.

Joskus on silti tehnyt, minkä vuoksi päätin laatia jonkintyyppisen listan, ja samalla Rosvojen joulukalenterin yhdeksäs luukku saa lihaa luidensa ja ihonsa väliseen tilaan. En kuitenkaan puhu levyistä. Puhun esittäjistä. Alla on järjestyksessä kymmenen yhtyettä, joita olen Last.fm-profiilini perusteella kuunnellut eniten viimeisten 12 kuukauden aikana. (Mukana on siis myös muutama viikko 2013:a, mutta annetaanpa olla. Ettei tuu liian tehdyn tuntuista.)

1. Koria Kitten Riot

Tämän vuoden musiikin kuuntelemistani on leimannut nostalgia ja se, ettei oikein mikään levy inspiroi, mutta listan kärkeen on sentään päätynyt poikkeus. Millainen poikkeus se onkaan! Helsinkiläisen Koria Kitten Riotin tammikuussa ilmestynyt kolmas levy Rich Men Poor Men Good Men on niin hyvä, etten vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana kuunnellut oikeastaan mitään muuta. Se on niin hyvä, että se melko todennäköisesti yltäisi maailman kaikkien aikojen parhaat levyt -listallani kymmenen kärkeen. Se on niin hyvä, ettei siinä ole yhtään huonoa kappaletta. Se on niin hyvä, että tämän vuoden kymmenen eniten kuuntelemaani kappaletta ovat tämän levyn kymmenen raitaa. Kuten kaikki parhaat levyt, tämäkin tietysti liittyy hetkiin. Kuten keväiseen auringonpaisteeseen keskellä Etelä-Englannin historian sateisinta talvea. Levy sai minut melkein yhtä sekaisin kuin Arcade Firen Funeral oli saanut melkein päivälleen kahdeksan vuotta aiemmin.

Toista näin hyvää levyä ei vuoden 2014 aikana tehnyt kukaan muu. Alentuvansävyiset puheet kansainvälisestä potentiaalista ja suomalaiseksi yllättävän hyvästä yhtyeestä voi unohtaa, koska Koria Kitten Riot vetää vertoja mille tahansa missä tahansa sillä erotuksella, että on melkein kaikkia parempi.

2. Absoluuttinen Nollapiste

Alkuun tunnustus: en ole kuunnellut Absoluuttisen Nollapisteen tänä vuonna ilmestynyttä Pisara ja Lammas 2 -levyä ollenkaan. Silti, niin vain, Absoluuttinen Nollapiste pitää hallussaan listan kakkossijaa ja kiri loppuvuodesta kovaa. Mikä hämmentävintä, Nollapiste saavutti sijoituksensa pitkälti kahdeksan ensimmäisen pitkäsoittonsa kappaleilla. Lopullinen niitti tapahtui todennäköisesti viime kuussa, kun päätin laatia yhtyeen kahdeksan ensimmäisen levyn kaikista kappaleista soittolistan, jota sen jälkeen kuuntelin shuffle-asetus päälle kytkettynä voimallisesti jopa juostessani tai kuntosalilla (on a side note: kuntosalit ovat kamalia ja vastenmielisiä paikkoja) käydessäni. Kuunnelluimmaksi levyksi nousi Muovi antaa periksi. Se on sekopäinen levy, jota promotessaan laulaja Tommi Liimatta muun muassa kävi Jyrkin vieraana ja osoitti olevansa pitkälti kaikkea muuta kuin unelmahaastateltava.

3. Manic Street Preachers

Myös Manic Street Preachersilta ilmestyi tänä vuonna uusi levy, mutta taaskaan en välittänyt siitä samalla tavoin kuin välitin yhtyeen seitsemästä ensimmäisestä levystä. Itse asiassa kuuntelin Manic Street Preachersia hyvin samankaltaisesti kuin Absoluuttista Nollapistettä: jättisoittolistan avulla. Sillä jättisoittolistalla olivat kaikki yhtyeen ensimmäisten seitsemän levyn laulut ja parhaat b-puolet. Nollapistettä ja Manicsia erottaa tässä kohtaa kuitenkin se, että Manicsin olen nähnyt tänä vuonna livenä kerran ja näen ensi maanantaina vielä toistamiseenkin. Tiedän ainakin 13 laulua, jotka sillä keikalla soivat varmasti. Tämä on niistä yksi.

4. The Pains of Being Pure at Heart

Kesällä ilmestynyt Days of Abandon selittää vain osan Painsin korkeasta sijoituksesta. Moni Painsin kappale on nimittäin osa urheilemissoittolistaani. Sijoitus on yksinkertaisesti yllättävän korkea.

5. Frightened Rabbit

Rakastan Frightened Rabbitia, mutta en minä yhtyettä tähän vuoteen enää olisi osannut liittää. En ehkä keksinyt muutakaan. Ainakin tämä mahtava Fuck This Place voisi olla sopiva teemalaulu Lontoolle. ”I don’t know these buildings. I think I am lost.” Siltä minusta on toisinaan Lontoossa tuntunut, mutta en minä tätä laulua täällä ole sanottavammin kuunnellut. Se on kuitenkin sikäli hieno, että olkoon nyt tuossa.

6. Death Cab for Cutie

Nyt jotain rajaa! Death Cab for Cutie on varmaan ollut kaikkina Last.fm-profiilinomistamisvuosinani mukana tällä listalla (jos siis olisin joskus aiemmin tällaisen laatinut). Ainakin se on ykkösenä kaikkien aikojen kuunnelluimpien yhtyeiden listalla. Esimerkiksi alkukeväästä muistan harhailleeni Hampstead Heathin pusikoissa ja metsiköissä ja kuunnelleeni Transatlanticismia. Olihan siinä jotain, vaikka sitä jotain olisi voinut olla oikeastaan myös milloin tahansa muulloin nykyhetken ja vuoden 2006 kevään välissä. Onkin ollut.

7. Guided by Voices

Guided by Voices on tämän listan kummajainen, ja sen mukanaolo selittyy melkein pelkästään sillä, että jostain syystä yhtyeen kokoelmalevy on Spotifyssani vanhasta muistista offline-soittolistana, minkä vuoksi levystä on tullut otollista metromatkoilla kuunneltavaa päästelyä. Näistä kymmenestä tämän listan yhtyeestä Guided by Voices merkitsee minulle vähiten, vaikka niillä on oivallisia poplauluja (lo-fi-kännisesti tuotetun oloisia kylläkin).

8. Suede

Kun ideat loppuvat, voi aina palata siihen, mitä kuunteli 17-vuotiaana. Voi kuunnella vaikka Sci-Fi Lullabiesia ja Dog Man Staria. Vuoden hienoimpiin keikkakokemuksiin toki ehdottomasti kuuluu se, kun Suede soitti kaksi ja puoli tuntia Royal Albert Hallissa ja minulla oli istumapaikka. Kaiken lisäksi – tai siis kaikkea muuta, eli puolentoista tunnin mittaista kakkossettiä, ennen – soittivat Dog Man Starin alusta loppuun, mikä toki oli koko homman idea.

9. Augustines

Augustines, eli vanhalta nimeltään We Are Augustines, julkaisi tässä syksyllä uuden levyn, ja levyssä oli järkeä. Lisäksi levyllä on useita hyviä ja hyvätunnelmaisia lauluja, ja sitten on tietysti tämä Cruel Cityn video, jonka paikkojen ohi olen pyöräillyt tämän tästä. Siksi se on yksi vuoden hienoimmista videoista.

10. Radical Face

Kun vuosi lähestyy loppuaan, on aina hyvä hetki kuunnella Radical Facea. Radical Face on tämän listan kovin loppukirijä, ja voi itse asiassa olla, että Radical Face on jo tämän julkaisemisen hetkellä ehättänyt ohittaa Augustinesin vuoden yhdeksänneksi kuunnelluimpana yhtyeenä. Vuoden 2013 lopulla ilmestynyt The Family Tree: The Branches -levy on loppusyksystä ollut taas kovassa kuuntelussa. Se on parempi levy kuin olisin voinut muistaa. Floridalaisyhtye tunnetaan kuitenkin yhä parhaiten tästä laulusta, josta olen viime päivien aikana rakentanut itselleni niin kutsutun teemasävelmän – olenhan muuttamassa runsaan kuukauden päästä takaisin Helsinkiin (mikä muuten tuntuu aivan erinomaisen mahtavalta ja hienolta, vaikka tänäänkin Lontoossa paistoi aurinko koko päivän siinä missä Helsingissä satoi aivovaurioita aiheuttavalla tavalla melkein kiinteää vettä, kertovat raportit).

2 kommenttia

Lontoo tappoi luovuuden (ehkä)

Eilisiltana havahduin siihen, että minä en itse asiassa asu Lontoossa enää kovin pitkään. Lontoossa jäljellä olevat päivät voi laskea kolmen käden sormilla. Vaikka lähden lopullisesti vasta tammikuun yhdentenätoista, sitä ennen on joulu, ja jouluna olen Suomessa, ja uusivuosi, ja uutenavuotena olen Suomessa.

Eilisiltana havahduin myös siihen, että mikäs tämä on tämä homma tämän musiikin kanssa. Lähdin illalla kävelylle ja kuljin pitkin Itä-Lontoota, mutta taaskaan ei tehnyt mieli kuunnella oikein mitään. Yritin kyllä. Lopulta laskin korviini suomenkielisiä demojani. Teen joskus niin, kuuntelen itseäni. Sitten yritän täyttää päätäni suunnitelmilla. Esimerkiksi tämän laulun työstäminen on yksi niistä projekteista, joihin ajattelin Suomessa tarttua.

Päivä numero nolla sijoittuu maaliskuun loppupuolelle vuoteen 2013. Se oli aikaa, jona en ihan tarkasti hahmottanut, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Takana oli ollut ajanjakso, jonka aikana olin tehnyt töitä enemmän kuin koskaan ennen, ja edessä olisi viiden viikon kevätloma, jonka aikana suunnittelin lähinnä keskittyväni hengittämiseen. Me kaikki tiedämme, että hengittäminen on tärkeää. Siinä kaiken hengittämisen lomassa kävin Lontoossa moikkaamassa ystäviäni, ja yhtäkkiä päädyin puolivahingossa päättämään, että muuttaisin kaupunkiin itsekin.

Se oli yläviistoon katsomisen aikaa. Näin retrospektiivisesti on helppoa sanoa, että olin ehkä vähän solmussa. Pääni sisällä etenevistä prosesseista en sanottavammin osannut ottaa selvää. Siinä rytäkässä ajattelin, että Lontoo olisi hyvä retriitti. Siellä minä rauhoittuisin. Näkisin taas vähän selkeämmin.

Niin ehkä onkin käynyt. Kaikki on paljon paljon seesteisempää kuin ennen, mutta kun kaikki on seesteistä, luovuus kärsii. ”En tiedä, onko näin, mutta ainakin” minusta juuri nyt hyvin vahvasti tuntuu siltä. Olen kirjoittanut tämän vuoden aikana hyvin harvoja lauluja, vähemmän kuin yhdeksään vuoteen. Olen kuunnellut tämän vuoden aikana hyvin vähän musiikkia, vähemmän kuin varmaan 15 vuoteen. Sellaistakin voi iso kaupunki saada aikaan.

Tai sitten se ei johdu kaupungista, vaan se johtuu minusta. Sitä paitsi nyt ei ole enää päivä numero nolla vaan päivä numero viisisataajotain. Ihan sama. Mennään eteenpäin.

Ei kommentteja

Joskus on kotia ikävä

Viime vuonna olin päättänyt matkata joulun alla Lontoosta Suomeen maita ja meriä pitkin. Kaikki eivät ymmärtäneet. Minusta se oli mahtavaa. Olen aina pitänyt matkustamisesta sinänsä, siirtymisestä. Siirtyminen on minusta monesti jopa jännittävämpää kuin itse kohteessa oleminen.

Tällaiselta näytti viime joulukuussa Odensen ja Kööpenhaminan välisessä Tanskassa.

Niin minä sitten menin bussilla Lontoosta Kölniin ystäväni luo ja sieltä kahden päivän ja yhden yön jälkeen junalla Kööpenhaminaan, missä vaihdoin Tukholman-junaan. Tukholmassa menin Burger Kingiin, missä ostin hampurilaisaterian. Kun kuljin tarjottimen kanssa kohti vapaata pöytää rinkkani ja kitarani kanssa, tarjotin lipesi. Hampurilainen jäi syöntikuntoon, mutta ranskanperunat eivät jääneet syönti- eikä juoma juontikuntoon. Menin metroon. Menin laivaan. Menin hyttiin. Hytissä oli televisio. Televisio näytti laivayhtiön mainoskanavaa, jonka sisältö koostui pääasiassa risteilyaikataulun esittämisestä luettelonomaisessa muodossa.

Sillä kohtaa, Tukholman Värtahamnen-satamassa joulukuisen keskiviikon alkuiltana laivan ikkunattomassa hytissä, se iski. Laivan kanava näytti Visit Finland -promovideota. Videon taustalla soi tämä laulu, arvatenkin Riihimäellä valmistunut. Yhtäkkiä hahmotin enemmän kuin koskaan, missä olen ja minne menen.

Itketti. Ei siksi, että olisi tuntunut pahalta, eikä välttämättä siksikään, että olisi tuntunut hyvältä. Tiesin vain, että tuntui. Videolla näkyi onnellisia ihmisiä hyppimässä järveen auringonpaisteessa ja muuta vastaavaa. Asiat eivät videon ihmisillä olleet huonosti, mutta laulu meni mollissa. (Olisin upottanut mainosvideon tähän, mikäli olisin löytänyt sen internetistä.)

Se hetki oli tietenkin ihmeellinen. Olin ollut kuukausien verran Suomen ulkopuolella (eikä tämä tietysti ole mikään erityisen pitkä aika, jos joihinkin muihin aikoihin vertaa), ja tulevan yön aikana asia muuttuisi. Olin tehnyt matkaa sillä kohtaa melkein tasan kolme vuorokautta. Ensin saarivaltio oli vaihtunut Keski-Eurooppaan ja sitten Keski-Eurooppa pohjoismaiseen joulukuiseen harmauteen. Englanti oli vaihtumassa Suomeksi siis vaiheittain – sellaista ei lentäen koe. Lopulta olin siinä, niin lähellä Suomea kuin Suomen ulkopuolella on mahdollista olla: ruotsinlaivan hytissä tukholmalaisessa satamassa.

Olen tietysti tietoinen, että jos laiva olisi ollut viemässä minua melkeinpä mihin tahansa muualle kuin sinne minne se lopulta minut vei, asia ei olisi sanottavammin merkinnyt. Tuo hetki oli kuitenkin hieno.

Seuraavat kolme viikkoa olivat hyvää aikaa. Oli jännittävää. Lyhyemmiltäkin matkoilta Suomeen palaaminen on aina kiehtonut, siksikin, että sitten Suomea voi katsoa ulkomaisin silmin, mutta nyt tässä oli toki kaikkea muutakin. Vertailu on epäreilu, mutta Lontooseen palatessa siltä – että Lontooseen palaaminen olisi jotenkin erityisen kiehtovaa – ei ole tuntunut vielä koskaan.

Matkallani Lontoosta Järvenpäähän kosketin jalallani Suomea ensi kerran Turussa.

Ehkä minulle tulee ikävä Lontoota sitten, kun en enää asu täällä. Mutta nyt minulla on vähän ikävä Suomea, on ehkä ollut koko ajan.

3 kommenttia

Urheilulauluja: Unkarilaiselle jalkapallolle seiska on suoraa

Urheilulauluja

Kuten edellisessä merkinnässäni totesin, olin vastikään Budapestissä, ja kuten edellisessä merkinnässäni totesin, olin vastikään Budapestissä katsomassa jalkapalloa.

Jos sattuu saapumaan jalkapallostadionille riittävästi ennen ottelua tai jos viipyy stadionilla pelin puoliajalla tai pelin jälkeen, saattaa kuulla kohtalaisen laajan valikoiman musiikkia. Tässä mielessä Unkari on kuin melkein mikä tahansa muu maa. Peliä ennen soitettiin muun muassa Nirvanaa, eikä siinä tietenkään mitään. ”Here we are now, entertain us”, kuollut mies lausui kaiuttimissa, kun Zoltán Gera kentälle lämmittelemään käveli. Muitakin kansainvälisen luokan hittejä soitettiin.

Muun muassa tältä näytti, kun kansainvälisen luokan hittejä soitettiin.

Jossain vaiheessa, vähän lähempänä peliä, soi myös eräs unkarinkielinen laulu. Kuuntelin korvat höröllä ja nostin aivojeni kulmakarvoja joka kerralla tuplavokaalin kuullessani. Sukulaiskieli. Sitten tuli kertosäe, ja myös musiikki kiinnitti huomion.

Sen verran minussa on nimittäin insinöörin vikaa, että tykkään laskea musiikin tahtiin, ja tämä laskeminen johti ymmärrykseen: Hajrá Magyarok -laulun (suoraan suomeksi käännettynä ”Menkää unkarilaisten hyväksi”, eli epäsuorasti käännettynä ”Hyvä, Unkari”) kertosäkeessä MENNÄÄN SEISKAAN. Seiska, eli 7/4-tahtilaji, on tahtilaji, josta yksi isku on jäänyt pois. Tavallaan. Jos laskee rytmikkäästi ja kaksitavuisin numeroin, tahtilajia voisi verrata siihen, että laskee yhdestä neljään mutta jättää sanasta ”neljä” toisen tavun pois ja aloittaa uudestaan alusta: ”Yk-si-kak-si-kol-me-nel-yk-si-kak-si-kol-me-nel” no niin kokeilkaa alkoipa yhtäkkiä kyllästyttää tämä välimerkkien käyttö

Yleensä 7/4 on tahtilaji, jota lähtökohtaisesti kuulee proge- ja jatsiniilojen kuuntelemassa musiikissa, eli esimerkiksi progessa ja jatsissa. Popin ja rockin yhdistelmissä tahtilaji on harvinaisempi, mutta Hajrá Magyarok on popin ja rockin yhdistelmää mitä merkittävimmissä määrin.

Hajrá Magyarokin seiskaanmeno on taputtajalle – tai tamppaajalle, jos tamppaamisesta tykkää – helppoa. Yleisö saattaa halutessaan lyödä käsiään yhteen sekoamatta ja vaipumatta itsetuhoisiin ajatuksiin, menettämättä toivoaan kaikesta tulevasta vain siksi että taputtaminen, jonka pitäisi kokemattomammallekin rytmiveikolle tai -veikottarelle olla yksinkertaista puuhaa, ei yhtäkkiä olisikaan yksinkertaista puuhaa, koska laulua esittävän yhtyeen rytmisektio tuntuu harjaantumaatomaan korvaan niin kovin sekavalta. Että heti kun vähän pääsee taputtamisen makuun, kaikki menee.

Mutta Hajrá Magyarok ei ole yksi niistä lauluista. Siinä MENNÄÄN SEISKAAN niin, ettei se tunnu missään.

Kappale noudattaa perinteistä urheilukaavaa. Helppo ja tarttuva melodia. Reipas poljento. Urheilulauluille tyypillisesti vähän korneja soitin- ja sovitusratkaisuja, mutta kummallisella kielellä.

On tietysti jokseenkin harmillista, että Hajrá Magyarok siivitti Unkarin maajoukkueen perjantai-iltana voittoon Suomesta. Urheilutoimittajuudessa on kuitenkin se jännä ristiriita, että pelinjälkeinen työntekeminen helpottuu kummasti, vaikka tulisi sellainen maali, joka vit… harmittaa. Sellaisen ympärille on helpompi rakennella tarinoita kuin aivan puhtaan nolla-nollan. Vaikka, totta puhuen, kyllä minä mieluummin näkisin suomalaisen jalkapallojoukkueen joskus myös voittavan niissä peleissä, joihin itse olen sattunut matkustamaan paikalle. Muissakin peleissä. Jalkapalloilullisesti perjantai-ilta oli lopulta vain ankea.

Kun suomalaistoimittajat odottelivat stadionin niin kutsutulla mixed zonella pelaajia  haastateltaviksi pelin jälkeen, Hajrá Magyarok lävähti soimaan uudestaan. Kukaan ei kiinnittänyt mitään huomiota asiaan, koska oli kiire. Minullakin oli. Kiinnitin asiaan huomiota silti siinä määrin, että saatan siitä nyt tässä mainita.

Toki 7/4 ei ole popille ihan vieras laji. Sitä käytetään – esimerkiksi – myös Mamban kappaleen Pyyhi kyyneleet kertosäkeessä. Nämä tahtilajihommat ovat kuitenkin – onneksi – ihan oman merkintänsä aihe. Jos nyt tässä yhtään enempää miettisin, tulisi vain lisää hirveitä esimerkkejä mieleen. Minulle kaikkein tärkeintä on kuitenkin teidän, rakas lukijani, hyvinvointi.

Ei kommentteja

Hei, olen Unkarissa

En taaskaan valehtele otsikossa. Olen totisesti tässä maassa, joka on kiinnostavasti matkalla kohti diktatuuria, kuten uutisissa on sanottu ja lehdissä kirjoitettu. Ei se mitään (tai kyllä se jotain, mutta en mene siihen nyt). Sijaitsen maan pääkaupungissa Budapestissä. Pidän kaupungista valtavasti. Tunnelma on miellyttävä, mutta kaikkein eniten miellyttävää on sittenkin se, että Unkarissa puhutaan unkaria. Minulla on jostain syystä sairaalloinen kiinnostus kaikkea suomalaisugrilaista kohtaan ja tuplavokaaleja. Niitä unkarissa piisaa. Joskus päädyn ajattelemaan, että mitä jos suomenkin kaksoisvokaalit kirjoitettaisiin kuin unkarissa. Sís näin, nín kutsutuin aksenttimerkein. No, tähänhän tilantésén ei ole koskaan tultu, vaikka harkittu on, luki Kúkausilíttéssä joskus. Ei mennä syvemmälle. Tässä teille kumminkin vähän unkarinkielistä tekstiä suoraan liikennemerkin lisäkilvestä.

kyltti

Tämä syksy on ollut tietyssä mielessä jännittävä syksy, ehkä vain eri tavoin jännittävä kuin ennen. Ei ole ollut paljon keikkoja. En ole vakavissani valmistellut uutta levyä. Olen kuitenkin järjestänyt itselleni runsaasti erityyppisiä matkoja, joiden aiheena on keskimäärin ollut jalkapallo. Siksi siis Budapest, jossa olen jo tehnyt vähän töitäkin ja teen kohta lisää. Lontoossa asumisessa on nimittäin se jännittävä puoli, että sieltä pääsee varsin edullisesti vähän kaikkialle Eurooppaan. Kun tähän yhdistää freelanceriuden, päästään tilanteeseen, jossa olen viime aikoina päätynyt käymään varsin monessa eri maassa. En voi valittaa.

Siitä voin ehkä valittaa, että minulla ei oikein ole ollut kapasiteettia musiikin tekemiselle, soittamiselle tai kuuntelemiselle. Ehkä tämän blogin nimi voisi vastedes olla Johanneksen musiikki- ja lifestyleblokki, ellei se kuulostaisi niin ankean tönköltä ja typerältä. Ehkä musiikin aika on joskus myöhemmin. Musiikilla ei juuri nyt ole siis paljon väliä, mutta samaan aikaan rakastan kirjoittamista siinä määrin, että kirjoitan tähän blogiin muusta. Esimerkiksi elämästäni.

Ja siitä, että Budapest toden totta on hieno kaupunki, hienompi kuin olisin edes muistanut. Seuraavaksi menen räkäiseen underground-baariin haastattelemaan ilmeisen nuorta suomalaista miestä ja sen jälkeen äimistelemään, kuinka nuori suomalainen mies jakaa jalkapallo-ottelun pääsylippuja kuudellesadalle. Ne sellaiset ovat hetkiä, joina unohtaa itse asiassa olevansa töissä.

Olen pohtinut, haluanko olla toimittaja myös isona. Joskus tuntuu enemmän siltä, joskus vähemmän. Nyt enemmän. Onhan tässä nimittäin jotain järkeä. Toisaalta ei ole paljonkaan. En osaa sanoa. Kivaa on yhtä kaikki.

5 kommenttia