Avasin äsken television. Sieltä tulee jalkapalloa. Ottelu pelataan Itä-Lontoossa. Toissa kuussa olin itsekin paikassa, josta kamera nyt kuvaa välittää. Eikä silloin oikein mikään ollut kuin nyt.

Tämä helmikuu on ollut ensimmäinen kokonainen kalenterikuukausi, jonka olen asunut Helsingissä sitten heinäkuun 2013. Elämä tässä helmikuussa on ollut hengästyttävää, ei oikeastaan ollenkaan harmaata, hetkittäin isosti epämääräistä, useimmiten aika ihmeellistä ja outoa, jatkuvasti ennakoimatonta. Olen juossut, en ole pysähtynyt. Olen vaihtanut hahmottoman kotityön virastoon, urheilun joukkoliikenteeseen ja jonkin johonkin.

Tästä kuukaudesta minua muistuttavat loppuelämäni ajan muun muassa nämä laulut:

Aika tihentyy, ja tuuli on kylmä. Istun metrossa tai pyöräilen Teollisuuskatua pitkin. Vieressä näkyy Itäväylä tai merkityksettömiä toimistorakennuksia.

—

Asfaltinpinnasta nousseen lian tahrimasta ikkunasta näkyy suuri katu. Sitä katua pitkin olen kulkenut jo kauan sitten, kuten lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2001. Se sama ikkuna oli siinä. Ehkä katsoin sen läpi silloinkin. Minä aina kuvittelen, että laulussa mainittu sateessa katolla seinään nojaava, ukkosta toivova poika seisoo sen kadun toisella puolella, ja sitten minä ajattelen, että oikeastaan voisin vain lentää.

—

Kaikista lauluista tärkein on silti tämä.