Mistäänhän ei tiedä.

Tämän viikon ehkä kymmenentenä tuntina tuli mieleen, kuinka olen vuosien ajan miettinyt, miltä tuntuisi, jos tämän laulun alku ja loppu kertoisivat minun elämästäni. Juuri sillä hetkellä, maanantaiaamuna, minusta tuntui, ettei tarvitse miettiä.

Sitten eksyin. Menin sinne, minne aina jotenkin päädyn vaikken haluaisi. Minä haluaisin niin kovasti pitää silmät auki ja nähdä ihan kaikkiin maailman suuntiin, mutta sitten tulee vastaan jokin seinä. Sitten siihen seinään törmää. Sitten minusta tulee päänsisäinen erakko, joka ei vain näe eikä ymmärrä eikä osaa.

Olen joskus selittämättömän ja todella onnellinen, ja se tietysti tuntuu todella ihmeelliseltä, koska minulla on valtava tarve kokea kaikki asiat armottomasti ja täysillä. Minulla on valtava tarve tuntea. Onnellisuus on tunne, ja sellainen tunne vallitsi viikonloppuna, mutta koska satun olemaan minä, se on myös tunne, joka kerta toisensa jälkeen tuntuu pakenevan päästä. Eilen lopulta tuntuikin kaikelta muulta, ja siinä itkemisessä ja surussa ja kaiken kamaluudessa oli outoa turvaa, sillä tavoin kuin tuossa alla olevassa laulussa. Ei sen ehkä ihan niin pitäisi mennä, että I’m just dying to be unhappy again.

And if happiness won’t come to me, hand me the nitrous gas.

Oikeastaan minusta tuntuu myös täsmälleen tältä. Aikaa on.