Tänään on merkityksellinen päivä: näen Frightened Rabbitin. Frightened Rabbit on sellainen skotlantilainen yhtye, jonka hienoudesta olen huudellut pääsääntöisesti tyhjyyteen. ”Aa, olen kuullut siitä. Eikö se ole vähän emoa”, sanoi yksi ruotsalainen tänään minulle, ja minä sanoin, että ”ei ehkä emoa, mutta emotionaalista”. Emo kuulostaa aina pahalta, ajatuksen tasolla vähintään, mutta siinä ei ole mitään pahaa, että musiikissa on tunteita.

Frightened Rabbitin musiikissa on. Yhtye on minulle yksi maailman rakkaimmista ja tämän illan keikka käytännössä koko vuoden odotetuin. Olen nähnyt Frightened Rabbitin vain kerran, ja siitä kerrasta on aikaa ihan vähän vajaat viisi vuotta. Marraskuussa 2008 Frightened Rabbit lämmitteli Death Cab for Cutieta Brysselissä, ja minä lähinnä itkin, koska musiikki kuulosti niin hyvältä, vaikken siitä mitään tiennyt, ja sitten ostin levyn, jonka nimi on Midnight Organ Fight.

Paras levy: Midnight Organ Fight (2008)

Jos Frightened Rabbitilta pitää nimetä Levy, se on tämä. Midnight Organ Fight on mestariteos, erolevy, täynnä jonkinlaista kipua, mutta samalla täynnä jonkinlaista toivoa. Puhutaan elimistä ja puhutaan raajojen puuttumisesta. Levyllä on rutkasti kaikenlaisia ihmisen biologiaan liittyviä analogioita.

Sellaisenkaltaisella levy alkaakin. Moderni spitaalinen seisoo yhdellä jalalla, ja sellaisen tyypin rakastaminen on masokismia. Laulun päätössäkeissä on minusta aina ollut jotain hurjan pysäyttävää: Just you and me, we’ll start again, and you can tell me all about what you did today. Pieni yhdistyy isoon.

Se laulu käynnistää sellaisen kokoelman käsittämättömän hienoa musiikkia, että häkellyn siitä toisinaan vieläkin. On toivoa paremmasta (I Feel Better), on silkkaa fyysistä yhteyttä (Fast Blood), on selittämätöntä vihaa kolmatta osapuolta kohtaan (Good Arms vs. Bad Arms), on laulu, jossa kerrotaan, että maailmaa voi muuttaa pelkästään olemalla olemassa (Head Rolls Off), on laulu, jossa kävellään takaperin (My Backwards Walk), on laulu, jossa lykätään itsemurhaa ensin päivällä, sitten vuodella, sitten ehkä lopullisesti (Floating in the Forth).

Sitten on laulu, jonka mukaan kuka tahansa tuntematon ei ole avuksi, jos on kylmä (Keep Yourself Warm). Laulu on oikeassa, koska kuka tahansa tuntematon ei ole avuksi, jos on kylmä.

Ehkä Midnight Organ Fight on siksi niin hieno levy, että siinä yhdistyvät kauneus, raakuus, vilpittömyys, vimma ja vähän kaikki muukin, eikä se sisällä yhtään huonoa kappaletta.

Muut levyt

Frightened Rabbit on julkaissut tähän hetkeen mennessä neljä levyä, eikä niistä yksikään ole huono. Tämä on saavutus – vieläpä, kun yksi levyistä tosiaan on ihan käsittämättömän hyvä.

Sing the Greys (2007) on vielä vähän hakemista, kuten monien bändien debyyttilevyt ovat. Frightened Rabbit sai alkunsa Scott Hutchisonin sooloprojektina, ja sen saattaa tältä levyltä hetkittäin kuulla, etenkin osasta sen huippuhetkiä. Minusta huippuhetket ovat Yawns (jonka lyriikoista muuten pidän: I’ve had enough of love / It just ends with two yawns in unison, siellä lauletaan) ja Behave (jossa kysytään, miten pitäisi käyttäytyä tämän tietyn merkittävän tyypin seurassa – aina kun ei voi tietää, mutta samaan aikaan melodia on peräti leeviandtheleavingsmaisen optimistinen).

The Winter of Mixed Drinks (2010) on Frightened Rabbitin askel massiivisempaan ja positiivisempaan suuntaan. Kakkoslevy Midnight Organ Fight oli leimallisesti tuskan synnyttämä, mutta tällä sekoitettujen juomien talveksi nimetyllä teoksella kuullaan hetkittäin jopa melko puhdasta elämäniloa. Aivan kuten kappaleessa Nothing Like You, jossa kaikki on paremmin vain siksi, että on joku uusi tyyppi, eikä ole väliä sillä, ettei uusi tyyppi ole välttämättä pysyvä, koska on tullut osoitettua, että kaiken jälkeen voi sittenkin olla kivaa, tai aivan kuten kappaleessa Living in Colour, jonka tahdissa tekee mieli vain hyppiä, niin tyhmältä kuin yksin hyppiminen tai hyppiminen ylipäätään näyttääkin. Lisäksi väreissä on jotain niin hienoa. Minulle tästä kappaleesta tulee kovasti mieleen eräs helmikuinen auringonpaiste.

Pedestrian Verse (2013) on lopulta jäänyt itselleni etäisimmäksi Frightened Rabbit -levyksi, eikä se siltikään ole kovin etäinen. Se on vain erilainen. Lyyrisesti levy on paljon laveampi ja kattaa useampia teemoja. Mutta sitten siellä on kuitenkin sellainen kappale kuin Nitrous Gas, joka on pelkästään upea (ja surullinen ja kaunis).

Laulun kertoja haluaa kuollakseen olla surullinen, koska surullisena hän on kaikkein eniten itsensä. Minua se jostain syystä liikuttaa, aivan kuten nämä laulun päätössäkeetkin: And if happiness can’t live with me, I think I can live with that. You can keep all your oxygen. Hand me the nitrous gas.

Lisäksi

Myös Frightened Rabbitin julkaisema pitkäsoittojen ulkopuolinen materiaali on kaikin tavoin kuuntelemisen arvoista: sieltä voi löytää helmiä. Itselleni niistä helmistä rakkain on syksyllä 2011 julkaistulla Frightened Rabbit EP:llä soiva Fuck This Place, jonka Scott Hutchison laulaa duettona Camera Obscuran Tracyanne Campbellin kanssa. En oikeastaan tiedä yhtäkään hienompaa kuvausta koti-ikävästä ja koti-ikävän aiheuttamasta vieraantumisesta kuin kappaleen otsikko ja kappaleen sisältämät nämä säkeet:

I don’t know these buildings. I think I am lost.

Paremmuusjärjestys: #1 Midnight Organ Fight (2008), #2 The Winter of Mixed Drinks (2010), #3 Sing the Greys (2007), #4 Pedestrian Verse (2013)

Soittolista.