Blogin viime aikojen köykäisen tarjonnan pelastaakseni ideoin yhdellä juoksulenkilläni (eikö olekin jännää, miten saan ideoita juostessani) jokin aika sitten (ehkä puolitoista viikkoa sitten) ajatuksen juttusarjasta, jota voisin alkaa tässä blogissa pitää, mutta silloin en kyllä tiennyt, että sarjan ensimmäisen merkinnän ensimmäinen virke olisi näin monipolvinen ja vaikeasti luettava, mutta se on näinä aikoina ihan ookoo, koska lukijan haastaminen on ookoo, ja mitä tämä on, jollei lukijan haastamista?

En tiedä.

Juttusarjassa on kyse tällaisesta: valitsen yhtyeen, joka on tai on ollut minulle merkittävä ja joka on julkaissut useamman kuin yhden levyn, ja sitten teen sille yhtyeelle mieleiseni kokoelmalevyn Spotify-soittolistaksi, ja kerron siitä yhtyeestä muutakin jännittävää, kuten asetan levyt paremmuusjärjestykseen, jos jaksan. Ensimmäisenä yhtyeenä sarjassa esiintyy Arcade Fire, koska A on aakkosten ensimmäinen kirjain.

Minun yhteyteni Arcade Fireen alkoi rakentua loppuvuodesta 2005, jolloin olin kiinnostunut kanadalaisista yhtyeistä merkittävästi. Päädyin kuuntelemaan debyyttilevy Funeralia lentokoneessa matkalla Meksikoon, ja niistä hetkistä asti Arcade Firella on ollut minulle väliä – nykyään toki vähemmän kuin joskus.

Paras levy: Funeral (2004)

Jos minun joskus viime vuosina on pitänyt valita maailman paras levy, yleisin vastaukseni on ollut tämä. En tarkkaan ottaen tiedä, miksi. Funeral ei nimittäin päällisin puolin ole automaattisin suosikkilevyni: se kun on perin kokeellinen ja perin rosoinen. Mutta se on myös perin kaunis.

Jo levyn ensimmäiset soinnut tuovat mieleen lumen, ja kovan pakkasen, ja talven, ja jonkin määrittelemättömän olon, ja etäisyyden joka olisi kiva kuroa umpeen, ja sanat myös. Kovin moni asia ei ole kuulostanut yhtä hienolta kuin etäisyyden kurominen umpeen kaivamalla tunneli lumeen. En pääse siitä mihinkään, että Funeralin alku on yksi hienoimmista kuulemistani levynaluista, enkä myöskään halua päästä.

Levyn kuolemallinen tematiikka jostain syystä ravisteli minua. Levyssä oli jotain sellaista synkkyyttä, josta juuri silloin pidin. Kaikkein hienointa tietysti oli, että levyllä oli sointukuvioita ja melodioita ja myös sanoja, jotka tuntuivat, yleensä pakahduttavilta. Aivan kuten kappaleessa Rebellion (Lies), jonka pahaenteinen puolihilpeys vaihtuu lopulta eräänlaiseen paisuvaan syöksyyn: on käymässä huonosti. Muutos tapahtuu, kun duuri vaihtuu molliksi ja lauletaan että ”every time you close your eyes”. Nukkuminen on luovuttamista ja nukkuminen on pelottavaa, ja en minä tarkkaan edes tiedä, mistä tässä lauletaan, mutta pidän laulusta silti.

Muut levyt

Neon Bible (2007) oli minusta hyvää jatkoa Funeralille, vaikkei olekaan yhtä hyvä levy. Ainakin Neon Bible on erilainen kuin edeltäjänsä. Esimerkiksi ensisingle Intervention on kiistattomasti hyvä laulu. Kirkkourkujen ja popin yhdistelmässä ei ole mitään pahaa.

Neon Bible on sikäli vahva suoritus, että se on sopivan mittainen ja sen laulut ovat keskimäärin hyviä ja parhaimmillaan loistavia. Suhteeni Neon Bibleen on kuitenkin vähemmän henkilökohtainen kuin suhteeni debyyttiin, missä ei ole mitään ihmeellistä tietenkään.  Esimerkiksi No Cars Go (jonka aiempi versio oli mukana jo Arcade Firen hyvin varhaisella EP:llä) ja Windowsill (alla) ovat silti kappaleita, jotka eivät kalpene Funeralin sisällölle lainkaan.

Suburbs (2010) on hyvä levy sekin – mutta auttamattomasti liian pitkä. Samalla aika oli tehnyt tehtävänsä: Arcade Firelta tuli uusi levy, mutta hetkittäin mietin, että mitä sitten. Arcade Fire oli minulle enemmän olemassa silloin, kun olin 21 tai 22, mutta kun olin 26, oli jo vähän toisin. Ei kaikki sillä levyllä ollut huonoa tietenkään. Omaksi suosikikseni nousi yllättävästi City With No Children, laulu, josta kukaan muu ei tunnu samassa määrin pitävän.

Sitten Arcade Firelta tietysti ilmestyi tässä juuri tämä uusin levy Reflektor (2013). Sillä levyllä on kannaltani yksi keskeinen ongelma: sitä ei huvita kuunnella. Olen yrittänyt kyllä vähän, mutta niin, vähän. Vähän, koska ei huvita kuunnella paljon. Vähän, koska en vain ole päässyt kovin pitkälle. Siksi tuntuisikin epäreilulta teilata kaikkea, mutta ensivaikutelman perusteella Arcade Fire on tehnyt helposti huonoimman levynsä. Kaikki edeltäjät olen kuitenkin onnistunut pääsemään ensikuuntelulla loppuun, koska ne ovat olleet kiinnostavia. Tämä uusin ei tunnu yhtä kiinnostavalta, ja ehkä syy on se, että käsitykseni hyvästä laulusta ei ole seitsemänjapuoliminuuttinen diskobiittiä hyödyntävä jokseenkin vaiheeton päästely. Sellaista ei yksi David Bowie pelasta.

Lisäksi

Olen nähnyt Arcade Firen kerran. Se tapahtui kesäkuussa 2010 Helsingin Kruununhaassa, mikä oikeastaan tuntui melko absurdilta mutta siksi myös hienolta. Juuri Kruununhaassa olen asunut niinä hetkinä, kun Arcade Fire on merkinnyt minulle eniten. Keikka järjestettiin Senaatintorilla juhannuksen jälkeisenä maanantaina, ja vaikka keikka ei ehkä ollutkaan paras koskaan näkemäni, se oli Arcade Fire ja se oli Kruununhaka, ja joskus nyt vain kaupunginosien rajoilla ja niiden sisäpuolella sijaitsemisella on väliä.

Paremmuusjärjestys: #1 Funeral (2004), #2 Neon Bible (2007), #3 Suburbs (2010), #4 Reflektor (2013)

Soittolista.