Olin 17. Olin aina luullut, että Absoluutinen Nollapiste on ”jotain räppiä”. Sitten opin, ettei ole.

Niinä aikoina kävi niin, että eräs ystäväni, jonka luona olin käymässä rajan takana Mäntsälässä, soitti minulle Absoluuttisen Nollapisteen levyä Suljettu. Sitten hän lainasi minulle Absoluuttisen Nollapisteen levyn Suljettu ja levyn Olos. Sitten minä kuuntelin niitä. Seurasi kesä, ja kävin kirjastossa. Kesä jatkui, ja kävin levykaupassa. Lopulta omistin kuusi cd:tä enemmän.

Ei siinä ole mitään moniselitteistä.

Mietin tässä taannoin, miksi minä pidän Absoluuttisesta Nollapisteestä niin paljon. Miksi Absoluuttinen Nollapiste on kulkenut mukanani kaikki nämä melkein 13 vuotta? Miksi Absoluuttinen Nollapiste ei kyllästytä vieläkään? Miksi Absoluuttinen Nollapiste viehättää, vaikka se on sävellyksellisesti paljonkin vinoutuneempaa kuin se musiikki, josta tätä nykyä mielestäni eniten pidän?

Hyviä kysymyksiä, enkä osaa vastata kuin sen verran, että viehtymykseni Absoluuttiseen Nollapisteeseen on aina ollut ennen muuta lyyristä laatua. Se on yhtye, jonka lauluissa on aina jokin hyvin lainaamiskelpoinen säe. Niillä säkeillä voi hämmentää erilaisissa keskusteluissa.

Pidän yllä tunnelmaa, joka pitämättä hukkuu katseisiin.

Ei, en tosiaankaan ole rouva Bell, enkä minä ole koko viimeistä vajaata kolmetoistavuotistani käyttänyt Nollapisteen kuunteluun. Lontoossa asuessani olen kuitenkin löytänyt yhtyeen uudestaan, voimallisemmin kuin aikoihin. Ei tämä mitään vuoden 2005 jälkeen ilmestynyttä ole tosin koskenut (toistaiseksi ainakaan, pitäisi ehkä antaa mahdollisuuksia), koska rakkaimmat Nollapiste-levyni on julkaistu sitä ennen.

Joskus, ja toisinaan vieläkin, on ollut aika, jona rakkaimmat Nollapiste-levyni ovat olleet kaksi ensimmäistä. Kyllä minä niistä edelleen pidän, ehkä vain eri tavalla kuin myöhemmistä. Joskus tuntuu jopa siltä, että Nollapisteen levyt ovat keskenään niin erilaisia, että kukin on omalla asteikollaan eikä keskenään vertailtavissa tai paremmuusjärjestykseen aseteltavissa. Esimerkiksi Neulainen Jerkunen (1994) ja Muovi antaa periksi (1995) ovat 17-19-vuotiaiden lukiotyyppien aika häiriintyneitä luomuksia, joiden lyriikan sirpaleisuus on viehättävää ja kypsää ja aiheuttaa vieläkin tiettyä hykertelyä.

Niin naurettavaa ettei naureta.

Ei Absoluuttisessa Nollapisteessä ole kuitenkaan pelkästä nuorisolaishassuttelusta kyse. Ensimmäisten levyjen lyriikka oli katkonaisuudessaan mahtavaa, mutta sitten yhtye muuttui vakavammaksi – pysyi kuitenkin hyvänä, monen mielestä (monesti itsenikin) jopa parani. Olen taipuvainen pitämään Nollapisteen maamerkkiteoksena neloslevyä Suljettu (1999), joka on etenkin tarina, ei lainkaan silkka kappalekokoelma. On isä, on poika, on Lappi, on Kitee, on setä, sukututkimus lannistaa, on lossi, on lossin vaijeri, poika kuolee. Levy huipentuu viisiosaiseen, 20-minuuttiseen Suvannossa ylpeä ilme -järkäleeseen.

Kun poikina kaikin olimme valaistulla tiellä / olin pylväiden välin onnellinen.

Myös Nimi muutettu (2002) on keskeinen levy. Erityisen tykästynyt olen aina ollut levyn avaavaan Pyhään nynnyyn. Melodia on kaunis. Kun olin saanut Absoluuttisen Nollapisteen nuottikirjan joululahjaksi eräänä jouluna, soitin tätä laulua pianolla itsekin. Lisäksi, tietysti, sanat ovat hienot.

On voimakas halu elää / on voimakas halu kuolla / joka toinen sukupolvi tahtoo samaa ja jokainen ystävän / joka kyselee joskus.

tai

Kylläisimmän osa on tavoitteeton autius.

Sanoituksellisesti nerokkaita hetkiä on muutoinkin paljon, ja ne tuntuvat edelleen ihan yhtä oivaltavilta kuin silloin, kun niiden kirjoittamista äidinkielen ylioppilasaineen otsikoksi harkitsi. Onhan siteeraaminen kivaa.

Älä suihkussa itke, ettei lattia kastu / lyö päätäsi oveen, jossa lukee bastu. (Rarmos Ybrehtar, Neulainen Jerkunen, 1994)

Valita vielä siitäkin, ettei munkissa ollut liikaa hilloa. (Yli 1000 erilaista kasvia, Muovi antaa periksi, 1995)

Naureskelette vakaumukseni hintaa: suojakaasuun pakattu liha vain kelpaa. (Tämä kun, Simpukka-amppeli, 1998)

Luontoa romantisoi siitä vieraantunut. (Kiilakivi, Suljettu, 1999)

Olisi myös lisää, mutta tässä on rajallisesti tilaa. Oikeastihan tässä on rajattomasti tilaa, mutta silti tuntuisi kohtuuttomalta kirjoittaa kohtuuttomasti. Kyllä te tiedätte. Minusta vain on niin, että Absoluuttisella Nollapisteellä on todella paljon hyvää lyriikkaa, ja tuntuu siltä, että siitä voi rajattomasti ammentaa. Voi myös olla, että se ammentaminen jatkuu elämän.

Kesken oleminen merkki on elämisen / oksan liike: kesken

—

Albumiranking: #1 Suljettu, #2 Nimi muutettu, #3 Simpukka-Amppeli, #4 Muovi antaa periksi, #5 Seitsemäs sinetti, #6 Neulainen Jerkunen, #7 Mahlanjuoksuttaja. (Mahlanjuoksuttajan jälkeen ilmestyneitä en voi sanoa tuntevani kylliksi.)

Soittolista.

—

HUOM! Tommi Liimatta on tehnyt myös kaksi soololevyä. Niistä ensimmäinen, Liimatan Pan Alley (1996), oli minulle keskeinen levy elämäni viimeisenä lukiosyksynä. Se on kuin Nollapistettä mutta räkäisempää. Tässä yhteydessä räkäisyys toimii.