The Holy Bible on epäilemättä yksi minun elämäni tärkeimpiä rokkilevyjä. Ehkä peräti tärkein. Ainakin Manic Street Preachers on minun elämäni tärkein yhtye, koska kun olin 14-16-vuotias, en oikein kuunnellut muuta, ja jos siinä iässä kuuntelee melkein pelkästään jotain tiettyä, imee itseensä vaikutteita, joilla on vaikutusta vähän kaikkeen musiikkiin liittyvään loppuelämän ajan.

The Holy Bible on minulle henkilökohtainen levy, mutta ei samalla tavoin kuin jotkin toiset. En liikuttunut – enkä liikutu – kyyneliin sitä kuunnellessani. Siinä on aina vedonnut jokin muu. Ehkä siinä vetosivat – ja vetoavat – kummallisuus ja riitasoinnut ja se, että muutkin sanoivat levyn olevan Manicsin paras. En tiedä vieläkään, olenko itse sitä mieltä, mutta ihan näin absoluuttisesti arvioituna tämä on minusta Manic Street Preachersin isoin merkkipaalu ja puolisen vuotta levyn julkaisun jälkeen kadonneen Richey Edwardsin päätyö.

Katsoin tässä taannoin Richey Edwardsin viimeiseksi jäänyttä televisiohaastattelua – joka satuttiin tekemään Ruotsissa. Siinä Edwards sanoi, että hän oli kehittynyt lyyrikkona The Holy Bibleen mennessä (mikä varmasti oli totta) ja että hänen lyriikkansa on tällä kertaa tehty laulumelodioita silmällä pitäen (mikä ei kyllä voi olla totta ollenkaan). Bradfield joutuu laulamaan niin, että kuulostaa siltä kuin hänen kielensä oli tarvinnut asianmukaista voitelua. Muuten ei voisi melodisesti luetella peräkkäin noin kuudentoista 1900-luvun diktaattorin nimeä noin viidessä sekunnissa. Siinä on pakko vähän tinkiä englannin kielen painotussääntöjen noudattamisesta. Bradfield tinki. Bradfield onnistui.

On paradoksaalista, että pidän The Holy Biblesta niin paljon kuin pidän. Levyn teemat eivät varsinaisesti kosketa, ja levy on kovin raskasta tekoa. Levy on myös synkkä. Ehkä siis synkkyys kiehtoi. En tiedä. Koska The Holy Bible täyttää (tai täytti – riippuen siitä, milloin tämän tekstin satutte lukemaan) tämän vuoden (2014) elokuun 29:ntenä päivänä tasan 20 vuotta, puin levyä raita raidalta. Joskus on vain pakko luottaa insinöörimäisten luetteloiden voimaan.

Raita 1: Yes

Istuin ystäväni Janin ja silloisen tyttöystäväni kanssa huoneessani Järvenpäässä. Janin sylissä oli kitara. Minun edessäni oli kosketinsoitin. Tyttöystävä ehkä pällisteli. Jani alkoi soittaa Yesin riffiä. Minä yhdyin mukaan. Molemmat pyrkivät laulamaan, mutta emme saaneet edes ykkössäkeistöä alkamaan, koska laulumelodia oli hukassa. Oikeasti molemmat meistä osasivat soittaa riffin ja laulaa samaan aikaan – minä pianolla, Jani kitaralla – mutta silloin emme osanneet. Aivan pokerinaamalla saatoin toisinaan soitella kappaletta ja laulella heleällä äänelläni – sillä erotuksella, että ääneni ei ollut heleä ollenkaan – sellaisia säkeitä kuin ”dumb cunt’s same dumb questions” ja ”if you want a girl so tear of his cock”. Yesissä on erinomaisen radiopopkappaleen melodia höystettynä sanoilla, jotka eivät kelpaa mihinkään maailman radioon. Lisäksi, vaikka tässä onkin kyse vähän tällaisesta muusikot puhuvat muusikoille -hommasta, laulun säkeissä ”mennään seiskaan”. Tässä puhutaan siis tahtilajeista. Seiska on siitä jännä tahtilaji, että kokematon taputtaja menee solmuun. Torniosta lähtöisin oleva CMX-yhtye on joskus sanonut Soundin haastattelussa, että ”seiska on meille suoraa”, ja tämä lausunto nostettiin jutussa ihan erikseen esiin niin kutsuttuna sändärinä eli sandwichinä, josta suomeksi voitaisiin kai käyttää nimitystä haastattelunosto. Manics ei yleensä juuri leiki tahtilajeilla – kuvaavaa onkin, että yhtyeen melkein kaikki tahtilajikikkailut sattuvat olemaan juuri tällä nimenomaisella levyllä, ja vielä kuvaavampaa on, että juuri tämä levy alkaa juuri sellaisella. Tahtilajikikkailulla.

Raita 2: Ifwhiteamericatoldthetruthforonedayit’sworldwouldfallapart

Siinäpä on laululle typerä nimi, mutta voi vitsi miten jännältä se näyttikään, kun olin 15. Ärrätkin väärinpäin käännettyinä. Ehkä Manics juuri tässä kohtaa lipsui itsetarkoituksellisen erikoisuudentavoittelun rajan tuolle puolen, mutta kerrankos sitä. Ifwhiteamericatoldthetruthforonedayit’sworldwouldfallapart on, taas kerran, hetkittäin erinomainen popkappale ja hetkittäin peräti progressiivinen. Riffi, jolla kappale alkaa, on – hassua kyllä – melkein suora kopio CMX:n (taas CMX, mutta nyt en malta olla mainitsematta tätä) kappaleen Aivosähköä kohdasta 00:58.

Aivosähköä on julkaistu yli kaksi vuotta aiemmin kuin Ifwhiteamericatoldthetruthforonedayit’sworldwouldfallapart.

Raita 3: Of Walking Abortion

Jotkin laulut liittyvät selittämättömillä tavoilla tiettyihin paikkoihin. Tiedättekö? Siis sillä tavoin, että kun laulua kuuntelee, tulee ensimmäisenä mieleen jokin tietty kohta maailmassa. Minulle sijainti, joka Of Walking Abortionista tulee mieleen, on tämä:

[googlemaps https://maps.google.fi/maps?q=60.487928,25.111159&num=1&ie=UTF8&t=m&z=14&ll=60.487463,25.112171&output=embed&w=425&h=350]

Olin pyöräilemässä kotoani johonkin, varmaankin Järvenpään keskustaan. Kuten niinä aikoina monesti, kuuntelin jotain Manicsin levyistä kannettavasta cd-soittimestani. Kerran kuuntelin The Holy Biblea, ja kerran Of Walking Abortion aivan varmasti sattui soimaan juuri tässä kohtaa. Muuten en tätä mielleyhtymää osaa mitenkään selittää.

Raita 4: She Is Suffering

Tämä on aina ollut lempilaulujani The Holy Biblella. Varmasti yksinkertaisuutensa vuoksi, en tiedä. Tästäkin tulee mieleen sijainti, ja se sijainti on Riihimäen Peltosaaren (jo lopetetun) Siwan (tai Ruokavaraston) edusta (nyt siinä on kai Valintatalo).

Raita 5: Archives of Pain

Kesällä 2001 tunsin erään joensuulaisen. Meitä yhdisti fanaattinen suhtautuminen Manic Street Preachersiin ja muutkin asiat. Tämä laulu oli yksi hänen Manics-suosikeistaan, mutta minä en koskaan pitänyt siitä yhtä paljon. Pidin silti merkittävästi.

Raita 6: Revol

Revol on yksi kolmesta The Holy Bible -levyn laulusta, jotka olen kuullut livenä (Helsingissä tämän vuoden Flow Festivalilla).

Raita 7: 4st 7lb

4st 7lb, eli mannereurooppalaisesti 29 kg, on paino, joka Wikipedian lainaamien lääkärilähteiden mukaan johtaa anorektikon väistämättömään kuolemaan. 4st 7lb, eli mannereurooppalaisesti 29 kg, on myös laulu, jossa Edwards kirjoitti syömishäiriöstään melko häiritsevään sävyyn. Kerran joskus luin jotain väärin kuultujen Manics-lyriikoiden kokoelmaa internetistä, ja tämän laulun kertosäe meni väärin kuultuna niin, että ”I want to work in Oslo”. Minusta se oli hauskaa.

Raita 8: Mausoleum

Raskas kappale, jonka raskaudesta jopa isäni huomautti, kun kuuntelin The Holy Biblea kotona keittiön pienestä stereoista.

Raita 9: Faster

Ainoa Manics-kappale, jonka tahdissa olen tanssinut diskossa (se tapahtui tämän vuoden kesänä Lontoossa). Ensimmäinen The Holy Bible-kappale, jonka olen kuullut livenä (se tapahtui vuoden 2001 kesänä Seinäjoella). Kappalen sisarena voi mainiosti pitää Gold Against the Soul -levyn aikaista b-puolta Comfort Comes – riffi vain on käännetty väärinpäin.

Raita 10: This Is Yesterday

This Is Yesterday on kiistattomasti levyn kaunein kappale. Yhdeksännellä luokalla lainasin laulun kertosäettä englannin kielen koepaperiin, ja kun kokeet jaettiin takaisin, lainauksen viereen oli (paljon koruja ja hajuvettä käyttänyt ja jo keskimääräistä iäkkäämpi) opettaja kirjaillut kuulakärkikynällään tekstin ”nice”.

Raita 11: Die in the Summertime

Toinen The Holy Bible -kappale, jonka olen kuullut livenä (vuoden 2003 kesänä Turussa, Ruisrockissa). Joskus tätä kesällä kuunnellessani pohdin, että en kylläkään halua kuolla.

Raita 12: The Intense Humming of Evil

Laulu, josta ehkä pidän The Holy Biblella vähiten. Ehkä yli minuutin pituinen kuolemamarssi-intro oli minusta yksinkertaisesti tylsä ja epämiellyttävä. Kappalekaan ei ole kaksinen. Levy olisi minun puolesta ollut erittäin hyvä myös ilman tätä raitaa.

Raita 13: PCP

PCP sen sijaan! Laulu menee kierosti duurissa ja rokkaa! Pienenä, tai nuorena, no, silloin 14-16-vuotiaana, ajattelin, että rumpujensoittoni näkökulmasta tässä kappaleessa on ihan liikaa tempoa. Mitä vielä. Äsken kokeilin ilmarummuttaa laulun mukana, ja se on totta: kappale ei ole enää yhtään liian vauhdikas.