Lontoo tappoi luovuuden (ehkä)

Eilisiltana havahduin siihen, että minä en itse asiassa asu Lontoossa enää kovin pitkään. Lontoossa jäljellä olevat päivät voi laskea kolmen käden sormilla. Vaikka lähden lopullisesti vasta tammikuun yhdentenätoista, sitä ennen on joulu, ja jouluna olen Suomessa, ja uusivuosi, ja uutenavuotena olen Suomessa.

Eilisiltana havahduin myös siihen, että mikäs tämä on tämä homma tämän musiikin kanssa. Lähdin illalla kävelylle ja kuljin pitkin Itä-Lontoota, mutta taaskaan ei tehnyt mieli kuunnella oikein mitään. Yritin kyllä. Lopulta laskin korviini suomenkielisiä demojani. Teen joskus niin, kuuntelen itseäni. Sitten yritän täyttää päätäni suunnitelmilla. Esimerkiksi tämän laulun työstäminen on yksi niistä projekteista, joihin ajattelin Suomessa tarttua.

Päivä numero nolla sijoittuu maaliskuun loppupuolelle vuoteen 2013. Se oli aikaa, jona en ihan tarkasti hahmottanut, mitä seuraavaksi voisi tapahtua. Takana oli ollut ajanjakso, jonka aikana olin tehnyt töitä enemmän kuin koskaan ennen, ja edessä olisi viiden viikon kevätloma, jonka aikana suunnittelin lähinnä keskittyväni hengittämiseen. Me kaikki tiedämme, että hengittäminen on tärkeää. Siinä kaiken hengittämisen lomassa kävin Lontoossa moikkaamassa ystäviäni, ja yhtäkkiä päädyin puolivahingossa päättämään, että muuttaisin kaupunkiin itsekin.

Se oli yläviistoon katsomisen aikaa. Näin retrospektiivisesti on helppoa sanoa, että olin ehkä vähän solmussa. Pääni sisällä etenevistä prosesseista en sanottavammin osannut ottaa selvää. Siinä rytäkässä ajattelin, että Lontoo olisi hyvä retriitti. Siellä minä rauhoittuisin. Näkisin taas vähän selkeämmin.

Niin ehkä onkin käynyt. Kaikki on paljon paljon seesteisempää kuin ennen, mutta kun kaikki on seesteistä, luovuus kärsii. ”En tiedä, onko näin, mutta ainakin” minusta juuri nyt hyvin vahvasti tuntuu siltä. Olen kirjoittanut tämän vuoden aikana hyvin harvoja lauluja, vähemmän kuin yhdeksään vuoteen. Olen kuunnellut tämän vuoden aikana hyvin vähän musiikkia, vähemmän kuin varmaan 15 vuoteen. Sellaistakin voi iso kaupunki saada aikaan.

Tai sitten se ei johdu kaupungista, vaan se johtuu minusta. Sitä paitsi nyt ei ole enää päivä numero nolla vaan päivä numero viisisataajotain. Ihan sama. Mennään eteenpäin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.