Kuvittele että heräät huomenna ja kaikki musiikki on kadonnut

Tämä on ollut kummallinen kesä. Olen notkunut Lontoossa. Sitten notkuin kolme päivää Ruotsissa. Sitten notkuin kaksi viikkoa Suomessa. Nyt istun lentokentällä.

Tuntuu vähän siltä kuin olisi tapahtunut kaikkea, mutta en tiedä, onko. Yhtä asiaa on kuitenkin tapahtunut vähemmän kuin aiemmin: musiikin kuuntelemista. Joku kysyi minulta joskus tässä taannoin, mitä musiikkia olen kuunnellut viime aikoina, enkä osannut vastata kuin että en oikeastaan ole kuunnellut musiikkia. Olen korkeintaankin kuunnellut musiikkia, jota olen kuunnellut aina ennenkin, mutta se on pitkästyttänyt. Uusi musiikki taas ei ole tuntunut miltään, niinä harvoina kertoina kun olen sen kuuntelemista yrittänyt. Omia demoja olen sentään äänitellyt, ja niitä demoja olen myös kuunnellut, mutta ei sitä lasketa. Omaa musiikkia on paljon vaikeampaa kuunnella niin, että menee lattialle makaamaan ja antaa musiikin valua sisään. Omaa musiikkia kuunnellaan niin, että yritetään kuulla, miltä musiikki kuulostaisi kuulijasta, joka en ole minä. Musiikin kuuntelemisessa ei pitäisi olla kyse yrittämisestä.

Ehkä on silti lohdullista, että musiikki ei ole kokonaan mennyt pois. Olen nimittäin nähnyt keikkoja, niistä viimeisimmät viimeisimpänä viikonloppuna. Oli Flow-festivaali Helsingissä. Musiikkisisältönsä puolesta se oli ylivoimaisesti paras Flow, jossa olen koskaan ollut. Ensimmäinen Flow sattui vuonna 2010, toinen vuonna 2011, kolmas vuonna 2012, neljäs vuonna 2014 ja viides nyt, ja internetissä on se hyvä puoli, että asioita ei tarvitse edes yrittää ilmaista tiiviisti, koska tila ei lopu kesken.

kaasukello

Paras keikka: Manic Street Preachers

Kaikkein parhaiten soitti Manic Street Preachers. Se oli paras keikka, jonka olen Flow’ssa koskaan nähnyt. Äänikin käheni. James Dean Bradfield on eräänlainen ori. Hän juoksee. Nicky Wire on eräänlainen joulukuusi. Sean Moorella on soittohanskat. En enää osaa kuvitella häntä ilman niitä. Ja mustat kapulat. Sean Moore on kuin rumpali avaruudesta ja tosi lyhyt mies. 161 senttimetriä, luki joskus jossain, varmaan Wikipediassa.

Motorcycle Emptiness oli loistava aloitus keikalle. If You Tolerate This Your Children Will Be Next oli loistava lopetus keikalle. Välissä oli ilo kuulla Revol (The Holy Bible -klassikko, jonka olin unohtanut) ja Suicide Is Painless (cover-b-puoli, josta en ole koskaan välittänyt liikaa mutta joka oli kivaa kuulla vain siksi, että on kyse jonkintyyppisestä harvinaisuudesta). Vaikutuksen teki James Dean Bradfieldin energia ja se, että Nicky Wire sanoi, että kun yhtye seuraavan kerran tulee Suomeen, he soittavat The Holy Bible -levyn kokonaisuudessaan, ja katso, olisipa se aivan todella siistiä. Vuonna 2015, eli ensi vuonna, The Holy Bible -levy täyttää seitsenjakoisia (21), joten bileet. Tulee myös kuluneeksi kymmenjakoinen lukema vuosia (20) kitaristi Richey Edwardsin, joka ei osannut soittaa kitaraa sitten yhtään, katoamisesta, joten, no, jos nyt ei bileet, niin ainakin jokin huomiointi.

Manics aloitti keikkansa aivan tällä samalla tavoin kuin aiemmin kesällä Glastonburyssa Englannissa.

Toiseksi paras keikka: The National

Olen nähnyt The Nationalin kuuden vuoden sisällä nyt viidesti ja tänä kesänä jo kahdesti. Tämä ei missään nimessä ollut niistä keikoista paras – pikemminkin melko päinvastoin – ja erityisen pettynyt olin Boxer- ja Alligator-levyjen kappaleiden vähäiseen edustukseen. Ei se mitään. The National on silti loistava yhtye. Matt Berningerille oli kasvanut pieni pyöreä maha. Olemus oli muuttunut kauhtuneemmaksi. Kauluspaita-liivi-yhdistelmä kimalteli hiestä. Berninger kaatoi mikrofonin päälle vettä. Berninger ei juonut viinipulloa, mutta ehkä se joi puoli lasillista lonkeroa. Ainakin lonkeron väristä juomaa. Tai sitten se oli greippilimsaa, jota join kerran lukioikäisenä, ja eräs sanoi minulle, ettei ymmärrä, miten kukaan juo greippilimsaa missään muussa muodossa kuin alkoholituotteiden laimenteena. Joten ehkä se ei ollut greippilimsaa. Sitten Berninger meni kävelemään yleisöön, mikä on aina tosi siistiä. Se on tehnyt sitä ennenkin. Kasvoilla on maaninen ilme, kun se sitä tekee. Pian keikka olikin ohi.

Kolmanneksi paras keikka: Mac DeMarco

Mac DeMarcon taustavisuaali oli erityisesti hieno. Meno oli vapautunutta. Soitto oli vapautunutta. Nauratti vähän. Mac DeMarco ei kävellyt yleisössä, mutta Mac DeMarco makasi yleisön päällä. Pian keikka olikin ohi.

Neljänneksi paras keikka: Slowdive

Slowdiven keikalla oli hyvä tunnelma, vaikka missasinkin ekan laulun, ja juttelin ystävän kanssa kaikkien muiden kappaleiden, paitsi Machine Gunin ja Golden Hairin ajan, koska niillä kappaleilla on minulle eniten merkitystä. On tietysti typerää pilata ympärilläolijoiden keikkakokemusta keskustelemalla, mutta edellisestä Slowdiven näkemisestä oli kulunut vähemmän aikaa kuin edellisestä ystävän näkemisestä.

Viidenneksi paras keikka: Magenta Skycode

Magenta Skycode oli minulle pieni pettymys, mutta kyllä minä silti liikutuin Jori Sjöroosin vilpittömistä päätössanoista. En ole nähnyt Magenta Skycodea koskaan ennen, ja nyt olikin korkea aika. Oli kyseessä yhtyeen viimeistä edeltänyt keikka. Huippukohta: Luvher Oh Hater. Isoin puute: Open Airin puute.

Kuudenneksi paras keikka: Mirel Wagner

Hassua on, että Mirel Wagner ei ole muuttunut minusta yhtään mihinkään sitten ensimmäisten Samettiklubi-esiintymistensä. Eihän hän ole koskaan näyttänyt epävarmalta esiintyessään. Ei näyttänyt silloin, ei näyttänyt nytkään. Pallolavalle vuoti jatkuva tekno, ja miksi muuten kukaan kuuntelee teknoa, teknohan on paskaa, mutta Mirel ei välittänyt vaan soitti. Ensimmäisen välispiikkinsä Mirel lausui ennen settinsä viimeistä kappaletta.

Seitsemänneksi paras keikka: Real Estate

Näin keikkaa kahden kappaleen ajan, ja minusta se kuulosti todella hyvältä ja aurinkoiselta. Pallolava oli yhtyeelle hyvin oikea paikka. Olisin kuunnellut enemmänkin, mutta ystäviä piti etsiä. Ketään heistä ei kiinnostanut Real Estate, koska paikka oli ihan tukossa ja se oli vähän mitäänsanomatonta ja tylsää ja istumapaikat oli täynnä ja varjoon ei päässyt, ja ehkä minua nyt vähän harmittaa, etten yksinkertaisesti malttanut mennä etsimään ystäviäni hivenen myöhemmin. Tai sitten ei. Seisoskelukin alkoi jo olla perin rasittavaa.

Kahdeksanneksi paras keikka: Janelle Monáe

Miksi minä itse asiassa näitä edes listaan enää? Näin Janellea vähän. En minä siitä niin välittänyt. Vuonna 2011 se oli kaikkien mielestä tosi loistava, mutta silloin en nähnyt sitä yhtään. Nyt näin sitä vähän kaukaa, ja siellä se lavalla heilui. Minä heiluin kaljatölkin kanssa korviani lotkautellen.

Yhdeksänneksi paras keikka: Death Hawks

Tiivistämössä oli niin kuuma, että kaksi minuuttia riitti. Kyllähän se ihan musiikilta kuulosti.

Kymmenenneksi paras keikka: Jessie Ware

Näin vähän ohimennen, kun Jessie Ware oli päälavalla. Ei kovin merkittäviä muita muistijälkiä.

Yhdenneksitoista paras keikka: Risto

Näin keikasta hyvin paljon, mutta päälava varhain perjantaina ei ollut otollinen paikka yhtyeelle, jonka musiikista en oikeastaan koskaan välittänyt tai jota en koskaan ole ymmärtänyt.

Jaetusti kahdenneksitoista paras keikka: Poliça, Outkast, Robin ja Røyksopp ja Nina Persson ja Scandinavian Music Group ja jokin suomenkielistä räppiä päästellyt kokoonpano jonka nimi ei tule enää mieleen ja mitä näitä nyt oli

Näin pätkiä vähän noista kaikista ja muistakin, eikä siinä mitään.

Huonoin keikka: Jamie xx

Kävelin telttaan. Aivan sietämätöntä jytkettä. Kävelin teltasta pois.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.