Tänään tapahtui ihmeellinen asia. Kuvailin sen otsikossa. Piti heti alkaa kirjoittaa. Asia on viimeaikaiselle minulle sikäli poikkeuksellinen.

Yllä näette, minkä levyn. Se oli Hello Saferiden uutuus The Fox, The Hunter and Hello Saferide, jonka kuuntelemiseen voi käyttää esimerkiksi Spotifyta. Olen pitänyt Hello Saferiden, eli ruotsalaisen Annika Norlinin, aiemmasta tuotannosta joskus kovastikin. Tästä levystä en pitänyt sanottavammin. Kuuntelin sen äsken ensimmäisen kerran, mutta loppuun päästyäni päällimmäinen ajatus oli, että enpä taida kuunnella ihan heti uudestaan.

Kaiken yhdentekevyyden – yhdentekevältä tämä levy nimittäin lähinnä tuntui – lisäksi korviin onnistui pistämään kaksi asiaa (ärsyttävää asiaa, tarkennan) kahdessa eri kappaleessa. Aivan kuten julkisella paikalla hyräily, myös studiossa hyräily silloin kun rec-nappi on painettuna alas, on rikollinen teko. Toinen erittäin rikollinen teko on äänittää hengitystä komppimuotoon. Ei näitä voi järjellä selittää. Ihan yhtä lailla todella ärsyttävää on kuunnella ja katsella, kun toinen ihminen syö (riippuu paljon syöjästä. Toiset syöjät ovat paljon kammottavampia kuin toiset, mutta kuten sanoin, ei näitä voi järjellä selittää). Syömisen ääniä on sentään äänitetty levymuotoon joskus niinkin taidokkaasti, ettei se enää ärsytä ollenkaan vaan on ylitetty tietty raja. Idea on niin huono, että se on jo hyvä -tyylisesti ylitetty raja siis. Mutta tahtiin hengittämisen äänittämisessä ei ole kukaan onnistunut koskaan eikä koskaan onnistu, eikä ihaninkaan sointukuvio välttämättä pysy ihanimpana sillä, että laulajan ääni on tunkkainen ja märkä.

Tässä on nimittäin Hello Saferiden ongelma: minulla on ongelma. Kuulin hyviä sointukuvioita ja hyviä melodioita, mutta jokin minua riivasi. Toisaalta ihan lonkalta osaan sanoa, että kappaleissa ei tapahtunut minun makuuni tarpeeksi. Kappale alkoi, mikään ei tuntunut miltään, ja sitten kappale pitkältä tuntuneen odotuksen jälkeen päättyi.

Olen joskus luvannut (ainakin itselleni), että keskittyisin tässä blogissa hyvään musiikkiin enkä olisi negatiivinen. Tämä ei ole helppoa, koska 1) kesällä ja sen jälkeen en ole oikein kuunnellut mitään musiikkia (paitsi teiniaikojeni Manic Street Preachersia kolme viikkoa putkeen) ja koska 2) silloin, kun kuuntelen uutta musiikkia, se ei ole merkittävän hyvää. Tämän blogin otsikon – Johanneksen musiikkiblokki – voi tulkita vihjeeksi siitä, että musiikista tässä nyt kumminkin olisi tarkoitus kirjoittaa, joten nyt oli pakko olla vähän kiukkuinen, koska se on pitkälti ainoa reaktio, jonka kuuntelemani musiikki on minulle viime aikoina aiheuttanut. Ilman musiikista kirjoittamista tämä blogi herkästi kuolee, ja aika rajoillahan tässä vedellään. Montako uutuuslevyä olen tänä vuonna kuunnellut kokonaisuudessaan? Tämä oli ehkä neljäs. Ainoa tänä vuonna julkaistu levy, jota rakastan, julkaistiin tammikuussa, ja sen levyn päihittäminen näinä vuoden päätöskuukausina on kovin vaikeaa.

Kukapa minua tosin estäisi kertomasta sitä, että olen kuunnellut viimeisen kahden viikon aikana lähinnä radion puheohjelmia ja katsonut koripalloa, lentopalloa, jalkapalloa ja jääkiekkoa suttuisilta striimeiltä, näperrellyt käsipuhelintani, katsonut Netflixistä tanskalaista rikossarjaa ja New Mexicoon sijoittuvaa yhdysvaltalaista huume- ja väkivaltarikoksentekemissarjaa ja joissain väleissä kirjoittanut jalkapallosta rahaa vastaan ja sähköposteja rahan tekemistä valmistellakseni. Nämä asiat liittyvät musiikkiin esimerkiksi seuraavilla tavoilla: radion puheohjelmissa on jingle, urheilutapahtumien tauoilla soitetaan koripallo-, lentopallo-, jalkapallo- tai jääkiekkomusiikkia, käsipuhelin päästää joskus joitain melodioiksi kuvailtavia ääniä, televisiosarjoissa on tunnari ja muuta semmoista, päässä soi jokin laulu (joka tänä aamuna herätessäni sattui olemaan Depeche Moden Enjoy the Silence, eikä minulla ole hajuakaan, miksi, varmaankin olin nähnyt jotain unta, tai sitten olin jotain omituista reittiä joko unessani tai sen ulkopuolella törmännyt sanoihin, jotka laulun lyriikan toivat mieleen, tai sitten tietämättäni muistelin Nada Surfin I Had a Hi-Fi -coverlevyä, jolle kappaleesta on laadittu versio, josta pidän).

Taas kerran minä olen tässä: pitäisi kaivella menneisyyttään, että musiikista voisi kirjoittaa. Jos yhden uuden levyn kuuntelemisesta tulee tällainen olo, uutta musiikkia ei ehkä kannata kuunnella. Kannattaisi kuunnella vanhaa, vaikka niitä Hello Saferiden kahta aiempaa.

Kannattaisi kuunnella, mutta eipä sanottavammin kiinnosta sekään.