Kului kolme vuotta

Tänään en juossut, mutta kävelin neljä kilometriä tuonne ja sitten neljä kilometriä tuolta takaisin. Tuli mieleen ajatuksia, joista olisi aivan yhtä hyvin voinut kirjoittaa myös johonkin ei-musiikkiblogiin (jollaista, muuten, pidän myös). Koska ajatuksiin kuitenkin liittyi musiikki ja koska voin, kirjoitan tänne.

Sade oli tauonnut, ja lähdin ulos, ja panin korvilleni kuulokkeet, ja kuuntelin Delay Treesin debyyttilevyä, jonka julkaisusta on nyt kulunut jo yli kolme vuotta. Kun kuuntelin levyä ensi kertaa, olin 26-vuotias. Nyt olen 29-vuotias. Kun kuuntelin levyä ensi kertaa, asuin Helsingissä. Nyt asun Lontoossa. Kun kuuntelin levyä ensi kertaa, kirjoitin lauluja kovalla nopeudella. Nyt kirjoitan lauluja hitaammin.

Mutta ehkä aika kolme vuotta ei sittenkään ollut kovin erilaista kuin aika nyt. Minusta nimittäin tuntuu, että päässä oli silloinkin ihan samanlaista: että kaikki on mahdollista, ja sitten sitä kaikkea odottaa. Aina pitää odottaa. Tänään olin taas ihan varma siitä, että tämä musiikki kertoo minusta minulle enemmän kuin moni muu musiikki.

Tänään esimerkiksi nimittäin kävi samoin kuin kolme vuotta sitten: en kuunnellut levyn avausraitaa itkemättä.

Itse asiassa kuuntelin tämän levyn tänään kahdesti – mennessä ja tullessa. Menomatkaksi musiikkivalinta oli melkein itsestäänselvä. Kun lähdin paikasta takaisin, ajattelin, että voisin kuunnella jotain muuta, mutta en osannut. Kuuntelin samaa levyä, ja se kuulosti täsmälleen oikealta. Kuunteluiden välissä tapahtui ihmisten kohtaamisia. Se oli tärkeää. Myös siksi, että saman levyn kuunteleminen tuntui ihan vähän erilaiselta kuin muutamaa tuntia aiemmin. Ainakin olin muutaman tunnin vanhempi, ja ainakin olin puhunut ihmisille, joille en koskaan ennen ollut puhunut.

Paluumatka oli eräänlaista katuvalojen loisteessa tapahtunutta pohdintaa. Menomatka oli puolipilvisyydessä tapahtunutta pohdintaa, mikä ei kyllä ole kokonaan totta, koska en aina pohtinut. Kävelin vain ja annoin reaktioiden tulla. Kerran katsoin taivaalle, ja jostain syystä taivas oli sininen, ja taivaan edessä näkyi puun oksa ja lehtiä, ja siinä näyssä ja hetkessä oli yhtäkkiä jotain uskomattoman kaunista, ja sen näyn ja hetken taustalla soi tämä laulu, uudempana versiona kylläkin.

Tilannekatsauksenomaisesti voisin siis tässä tiivistää, että Delay Treesin debyyttilevy on edelleen ihan yhtä hyvä kuin kolme vuotta sitten, ja ehkä minusta tuntuu samanlaiselta kuin kolme vuotta sitten.

Avainsanat: ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.