Kirjoittamisen pakko, eli mistä kaikki alkoi

Koska muutkin, niin minäkin. Rosvot viettää tällä viikolla yksivuotissynttäreitään, ja Rosvojen tahot kirjoittavat siitä, miten blogaaminen kunkin tahon tapauksessa on saanut alkunsa. Minäkin olen Rosvojen taho, joten.

Oikeastaan alkuja on ollut kaksi. Ensin, toukokuussa 2005, perustin blogin, ja heti perään, helmikuussa 2011, perustin musiikkiblogin.

Alku 1: Johanneksen blokki

Ensimmäinen alku oli kypsynyt päässä päiviä, viikkoja, kuukausia. En tiedä. Joskus sitäkin nuorempana olin miettinyt, että nettisivut olisivat kiva juttu, koska siellä voisi kertoa itsestään asioita. En silloin mennyt analysoinnissani kovin paljon pidemmälle, mutta nyttemmin olen tajunnut, että nettisivut olisivat olleet kiva juttu nimenomaan siksi, että siellä voisi kertoa itsestään asioita, joita haluaisi muidenkin kuulevan.

Sitten yhtäkkiä ihmiset alkoivat pitää blogeja. Etenkin Helsingin yliopiston valtiotieteellisen tiedekunnan viestinnän opiskelijat alkoivat pitää blogeja. Minäkin aloin. Olin 20-vuotias, ja ensimmäinen lukuvuoteni yliopistossa oli ihan päättymäisillään. Blogi tarjosi näppärän väylän kertoa itsestään asioita niin, ettei tarvitsisi koodata, koska nettisivujenhan tekemisessä minä olen käsi (kuten meillä Järvenpäässä tavattiin ala- ja yläasteiässä sanoa).

Ei minulla ollut blogille mitään sisältö- tai teemasuunnitelmaa – kunhan aloin kirjoitella joutavia esimerkiksi siitä, mitä elämässäni tapahtuu tai ei tapahdu. En aina kirjoittanut siitäkään. Johanneksen blokki on olemassa edelleen, ja hyvin pitkälti samoin perustein kuin joskus. Johanneksen blokki luottaa pelkän leipätekstin voimaan, välttelee kuvia, välttelee suoruutta mutta ei toisaalta tunnusta välttelevänsä mitään.

Ensimmäisen merkinnän otsikkona näkyy olevan Alussa kiitos seiso ei. Tyypillistä. Jos en keksinyt mitään muuta tapaa sanoilla kikkailuun, tai vaikka olisin keksinytkin, vaihdoin sanajärjestystä. En varmaankaan enää tekisi niin, paitsi niissä tapauksissa, joissa tosi paljon tekee mieli.

Näin kirjoitin 20-vuotias minä:

Voiko kuin kiroilla? Ehkäpä ei. Tyhjästä aloittaminen on puuhaa, joka ei palkitse. Kurkunpäähän juuttuu paukkumaissin siemenen kuorta, ja kun sitä yrittää yskiä pois, räkä lentää kaverin naamalle, omalle rinnukselle tai vähintäänkin seinään. Ja itse siemenen kuori uppoaa väärään kurkkuun ja pysyy siellä tovin. Tällaisia tuntemuksia tyhjästä aloittaminen herättää.

Tyhmältä tuntuu. Tässä sitä nyt kirjoitellaan. Joo, nälkä on, jääkaapissa on porsassuikaleita, ei huvita niitä valmistaa, kello minuuttia vaille puolenyön ja tämän merkinnän valmistuttua jo minuutteja enemmän, luulen. Mahaan sattuu, on nälkä, ahdistaa. Enkä tiedä, mikä tai edes miksi.

Tämän päivän – tällä hetkellä jo eilisen – suurimmat saavutukset olivat erittäin pieniä. Pöytäjääkiekko tuotti lähinnä karvaita pettymyksiä. Kävin ainakin kolme kertaa vessassa, jonka pöntössä on sinistä väriä päästävä hajunraikastin. Ja kun kusi lorahtaa pöntön pohjalle, sininen vesi on värjäytyä vihreäksi. Värjäytymisen aste on suoraan verrannollinen kusen keltaisuuteen ja sitä kautta sen tiheyteen ja käänteisesti siihen, kuinka paljon on tullut juotua.

Ja kyllähän se värjäytyi.

Tyhmältä tuntui. Pöytäjääkiekkoa olin pelannut Domus Academica -kompleksissa neljän miespuolisen opiskelutoverini kanssa. Olimme juuri alkaneet kutsua itseämme sovinistisen mediatutkimuksen koulukunnaksi ja viljelimme puheessamme futisforumismeja. Sellaisia kuin vopite olla, hasukaa, vähän alusta ja ykkösellä nämä (lisää aiheesta ks. http://suomifutisnet.adv1.nebula.fi/phpBB2/index.php?sid=02eb9daaf629dec3e293c0772c525016). Enää niin ei tapahdu yhtään samassa määrin. Eikä enää tapahdu niinkään, että jääkaapissani olisi porsassuikaleita.

Johanneksen blokki ei ollut silloin, eikä ole vieläkään, musiikkiblogi, mutta jos olisi ollut, olisin varmaan kertonut, että kuuntelin juuri Smithsiä tai Interpolia tai Ashia. 20-vuotias minä oli aika paljon yksioikoisempi ja mustavalkoisempi ja tyhmempi ja epävarmempi kuin 30-vuotias minä on nyt, mutta kyllä minä nyt tuosta itseni tunnistan, ainakin, jos joku pakottaa tunnistamaan.

Alku 2: Johanneksen musiikkiblokki

Vuoden 2011 alku oli tuonut tietokoneeni näytölle uudentyyppistä sisältöä. Olin törmännyt erääseen musiikkiblogiin, jonka pitäjään niitä seuranneina aikoina tutustuin. (Musiikkiblogi, muuten, oli I’mhappytobeheretonight, jonka perillinen tunnetaan nimellä She’s Not Anyone, jota pitää ystäväni Miia, joka on Rosvojen taho niin ikään.) Sitä ennen en ollut koskaan ajatellut, että voisin perustaa musiikkiblogia, mutta sitten perustin musiikkiblogin. Ehkä ajattelin, että ihan sama. Ehkä ajattelin, ettei minun tarvitse tietää musiikista paljon kirjoittaakseni siitä, koska kuitenkin minulla on maku ja koska kuitenkin musiikki minua viehättää ja kiehtoo.

Olin otsikoinut ensimmäisen merkintäni sanoin Ja alussa lumi peitti kaupunginosan. Tekstin otsikko oli viittaus tähän Arcade Firen debyyttilevyn avausraitaan, joka minusta on edelleen yksi maailman parhaista lauluista.

Yhä edelleen voin allekirjoittaa kaiken sen, mitä juuri auenneen musiikkiblogini avausmerkinnässä noin kolme ja puoli vuotta sitten kirjoitin.

Mutta onhan musiikki minulle todella merkittävää, ei ole siitä kyse, eikä tässä tarvitse edes mennä siihen, että sen tekemisellä on parhaimmillaan suuresti eheyttävä ja terapeuttinenkin vaikutus: laulun tekemisen jälkeen tuntuu paremmalta kuin sitä ennen. Samalla tavoin nimittäin joskus käy niin, että jonkin laulun tai levyn kuulemisen jälkeen tuntuu paremmalta kuin sitä ennen. Musiikki on minusta parhaimmillaan silloin, kun se tuntuu: itkettää, hymyilyttää, saa hyppimään tai saa aikaan tunteen siitä, että kaikki on mahdollista. Tavanomaisen mukavaakin musiikkia tietysti on, mutta sehän ei ole yhtään niin erityistä.

Yksi asia on toki jokseenkin hassu. Minä kuuntelen yhä pitkälti samaa musiikkia kuin musiikkiblogini alussa, ja samoin motiivein, ehkä vain vähän eri painotuksin. Toivon, ettei tämä asia päädy tämän blogin kohtaloksi. Jos en löydä uutta musiikkia, ehkä kirjoitan vanhasta uusin painotuksin.

Koska tärkeintähän on kirjoittaminen. On pakko kirjoittaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.