Kaikki oli mitäänsanomatonta, kunnes joku romantisoi Itä-Lontoon

augustines cruel city

Olen joskus perin kyllästynyt Lontooseen. Kaikki näyttää jokseenkin hahmottomalta ja persoonattomalta. On kuin Lontoo olisi kaupunki aivan vailla identiteettiä vain siksi, että se on niin iso. On kuin Lontoo olisi kaupunki, joka on ainutlaatuinen vain siksi, että se on niin iso.

Viimeksi viime viikolla päädyin ajattelemaan, ettei Lontoolla ole minulle erityisemmän suurta merkitystä, että se nyt vain on kaupunki muiden joukossa ja paikka, jossa olen sattunut asumaan. Kuten kaikki joskus jossain asuneet kuitenkin tietävät, paikoilla on väliä. Sain asiasta viime viikolla suorastaan pistävän muistutuksen, kun etsiskelin Augustinesin uuden levyn kappaleita edelliseen blogimerkintääni upotettavaksi. Ajattelin upottaa sinne Augustinesin tänä vuonna ilmestyneen Augustines-levyn kakkosraidan Cruel City, mutta kun näin videon, tulin toisiin ajatuksiin. Video – poikkeuksellista kyllä – osoittautui sellaiseksi, että se ansaitsee ihan oman tekstinsä, ja se teksti on tämä tässä näin.

Video alkoi, ja ensimmäisessä kuvassa näkyi joki, ja joen taustalla näkyi jokin kirkko. Tunnistin alle sekunnissa, että nyt on kyseessä Thames ja St. Paulin katedraali, ja yhtäkkiä sydän jotenkin hyppäsi. Tämä oli ensimmäinen merkki. Sekä Thames että St. Paulin katedraali ovat asioita, joilla ei ole missään vaiheessa ollut minulle erityisempää merkitystä, mutta yhtäkkiä olikin. Minusta kai alkoi tuntua, että tämä video on nyt suunnattu juuri minulle, eikä kukaan muu voi sitä samalla tavalla ymmärtää.

(Tietenkin voi. Silti sanon, että jos en nyt asuisi siellä missä asun, sydän ei olisi edelläkuvaillusti hypännyt. Olihan asiassa tietysti ollut sekin puoli, että kappaleen nimi Cruel City oli heti tuonut mieleeni juuri Lontoon, ja olin kuunnellut kappaletta Bow Roadin varressa nappikuulokkeista auringonpaisteessa sunnuntaiaamuna puolitoista viikkoa sitten.)

Video etenee taksi- ja taksikuskiteemalla. Avauskohtaus sijoittuu ilmiselvästi London Bridgen viereen joen rantaan, ja jo se oli minulle jotain, mutta se, mitä seurasi sen jälkeen, oli minulle vielä enemmän. Taksi alkaa nimittäin kulkea kohti itää. Tännepäin. Katselin suu auki ja miltei itku kurkussa kaikkia niitä rumina pidettyjä sodan jälkeen rakennettuja 20-kerroksisia betonimöhkäleitä, joissa asuu eurooppalaisella mittapuulla aika köyhää porukkaa ja Shadwellin asemaa ja monia tunnistamattomia mutta silti ilman muuta itälontoolaisia paikkoja.

Niin paljon kuin olinkin ajatellut, ettei Lontoolla ole minulle suurempaa väliä, tämän videon katsomisen aiheuttaneet reaktiot taitavat sittenkin todistaa muuta. Tämän videon katsomisen jälkeen Itä-Lontoon kadut ovat tuntuneet vähän kauniimmilta. Nyt saatamme kuitenkin ajelehtia vähän vaarallisille vesille. Ihmiset täällä tuskin ovat köyhiä siksi, että newyorkilaisyhtye voi tehdä siistin visualisoinnin poplaululleen, tai siksi, että voin kulkea kaduilla nappikuulokkeet korvissa ja unohtaa kaiken.

Silti Augustinesin video onnistui tekemään jotain sellaista, jota olen vähän kaivannut: romantisoimaan Itä-Lontoon. Hyvä niin.

Itse kappalekin on erinomainen, samoin koko levy.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.