Juokseminen ei aina ole kovin kivaa, mutta juokseminen on joskus kivaa. Joskus jopa pakahduttavan kivaa. En tiedä, miksi. Joskus juokseminen on tylsää.

Tätä nykyä juoksemiseeni liittyy hyvin kiinteästi musiikki. Sikäli olen ehkä normaali. Musiikkia pitää olla. Musiikin pitää olla hyvää. Oikeastaan juuri muita vaatimuksia minulla ei juostessani kuuntelemalle musiikille ole. Huonosta musiikista en juostessani pidä.

Tiedän ihmisiä, jotka kuuntelevat juostessaan pelkästään nopeita lauluja ja kaikenlaista diskohenkistä, vaikka olen antanut itseni ymmärtää, ettei kaikenlainen diskohenkinen ole ollenkaan lähellä heidän sydämiään. Ihmisissä kuitenkin on eroja. Olen huomannut, että juoksemistarkoitusta varten laatimani 256 kappaleen Spotify-soittolista sopii mainiosti myös yleispätevään shuffle-kuunteluun – minä kun olen lisännyt soittolistalle lauluja lähes pelkästään sillä perusteella, että pidän niistä.

Tämäkin laulu siellä on (tätä videota valitettavasti ei, ymmärtänette miksei).

Tämä sopii juoksemiseen etenkin kesäöinä tyhjillä kaduilla (mitä tapahtuu sittenkin aika harvoin). Silloin tuntuu epätodelliselta, rinnakkaistodellisuudessa sijaitsevalta ja siltä, että lentäminen olisi samalla tavoin mahdollista kuin yllä olevan videon lopussa.

(Sigur Rósista tuli mieleen, että pidin viime joulukuussa bileet. Sinnekin olin laatinut jonkinlaisen soittolistan, ja kun tämä laulu oli valikoitunut soimaan, eräs vieras peräti tuhahti, hivenen kritisoi ja vaihtoi kappaletta suurieleisesti. ”Miten kukaan laittaa bilesoittolistalle Sigur Rósia?” kuului kysymys, mihin sillä hetkellä vastasin kai, että siksi että se on hyvää. Eivät ne bileet olisi päättyneet, vaikka se laulu olisi soinut loppuun. Minusta tuntuu, että pikemminkin päin vastoin. Sigur Rósin Takk…-levyä voisi puolestani soittaa diskoissa ihan hyvin. Ainakin tätä laulua voisi. Sitten minä tanssisin, vaikka kukaan muu ei tanssisi, tai ehkä tanssisin juuri siksi.)

On soittolistalla myös kaikkea muuta pienesti odottamatonta, mutta sellaista on juokseminenkin. Juostessa voi saada odottamattomia ideoita. Minä sain odottamattoman idean tämän merkinnän kirjoittamisesta. Siitä on nyt kaksisen tuntia, tai sanotaan että parisen tuntia, niin ei kuulosta niin kummalliselta. Sanaa kaksinen olen harvemmin kuullut käytettävän ajanmääreissä. Olen kuullut käytettävän sitä lähinnä hyvyydenmääreissä. Ehkä minun pitäisi alkaa raivata tietä. Uudistaa kielenkäyttöä. Tehdä muutakin jännittävää.

En kuitenkaan juostessani saanut kovin isoja ideoita tämän merkinnän rakenteesta, kuten huomaatte. Ajattelin vain, että kirjoitan esimerkiksi siitä, kuinka tuntuu siltä, että ikään kuin lentäisi, kun juoksee. Siitä, kuinka tuntuu siltä, ettei millään muulla ole väliä. Siitä, kuinka jotkin kappaleet saavat kulkemaan kovempaa.

Juostessa selvää oli tällä kertaa lähinnä , että päätän tämän merkinnän Nada Surfin Amateur-kappaleeseen. Siellä nimittäin esitetään ihan osuva kysymys, johon en kyllä osaa vastata. Ja nyt kun rupesin ihan kunnolla miettimään, en tiedä, miksi tämä kysymys edes olisi kovin osuva. No, ainakin kysymys on olemassa. Se riittäköön nyt.

I’ve got all that I need to save my day, so why am I running?